Category Archives: Eero Tarasti

Väitös oppiaineessamme. Tämä on aina tapaus. Laittaudun kustokseksi, ja kun kaikilla on frakit ja haluan jotenkin erottua ja panen kaulaani bulgarialaisen kunniatohtorin metalin. Read More →

Kutsu tuli, juhlapuku ja kunniamerkit, hauskaa – ja illalliset. Laittauduimme parhaisiimme. Finlandia-talon vaatenaulakolla muuan herra – jolla oli vain yksi kunniamerkki – käyttäytyi röyhkeästi. Luuli, että olin etuillut jonossa. Hän vaikutti joltain vuorineuvokselta. Juhla alkoi. Sibeliuksen Oma maa, ylevää. Melartinin viulukonsertto oli peruttu. Sääli, olisin tarkistanut kantaani tästä säveltäjästä joka oli parhaimmillaan miniatyyreissä, sellaisissa kuin Balladi: Kaksi joutsenta, pianolle op. 5 nr. 1, ihastuttava wagneriaanis-symbolistinen helmi. Mutta solisti oli sairastunut ja tilalle hälytetty vuorokaudessa Petteri Iivonen, joka soitti Sibeliuksen konserton. Hämmästyttävä taidon näyte, rytminen tarkkuus ja briljanssi.

Väliajalla tapasimme Pajamot. Saatoin onnitella Akatemian historiikista, arvoteos. Mutta väliajan jälkeen… vuorossa oli viihteellinen tunnin mittainen kooste Akatemian historiasta, jota kehysti gangsterielokuvasta lainattua rekvisiittaa ja vitsailua. Ei naurattanut ollenkaan. Kannatan kyllä cross-overia kun se tapahtuu sille sopivassa yhteydessä, mutta en tällaista tilannetajun puutetta. Jos ihmiset on kutsuttu paikalle arvokkaimman kategorian juhlaan suurella työllä ansaituin kunniamerkein on irvokasta joutua katsomaan amerikkalaistyyppistä viihdettä. Sellaisesta muuan saksalainen sosiologi käytti kuvaavaa nimitystä: symbolinen väkivalta.

Juhla huipentui Sibeliuksen Finlandiaan. Kuorot saapuivat käytäville, saatiin stererofoninen tilaefekti ja Leif Segerstam kääntyi yleisön puoleen: kaikki mukaan. Tervetullut idea, testi sille toimisiko Finlandia kansallishymninä, kuten on viime aikoina ehdotettu. Ei toiminut! Finlandia perustuu aivan liikaa aitosibeliaanisesti ja fennougrisesti yhden ja samaan motiivin liki muuttumattomalle rotaatiolle eli kierrätykselle – minkä tekniikan Sibelius oli ottanut kansanlaulusta James Heposkosken mukaan. Joukkolauluna tämä on hyvin yksitoikkoista. Paciuksen Maamme-laulussa on vaihtelevia rytmejä ja intervalleja, myös hyppyjä eikä vain asteittaista liikettä. Eläköön siis Pacius!

Musica nova on tällä välin alkanut Helsingissä. Costin esitelmöi tuotannostaan Mariankadulla. Nyt on muotia, että tauoilla kankaalle heijastetaan powerpointilla kuvia puhujan lähimiljööstä. Tässä tapauksessa saamme ihailla Costinin linnaa Poitiersissa ja hänen hevosiaan ja kissojaan. Illalla menemme kuuntelemaan Paavo Heinisen suomalaista laulusarjaa. Olen juuri lukenut Jan Blomstedtin hauskan kirjan ja utelias. Tinkimättömänä on linjansa pitänyt, totean.

Viikolla Musica Nova jatkuu. Se sopii ohjelmaani, sillä olen juuri kirjoittanut WSOYlle ison artikkelin suomalaisesta nykymusiikista. Sitä varten otin yhteyttä moniin nuorimman polven säveltäjin ja pyysin heiltä materiaaleja. Tulen siihen tulokseen, että nykysäveläjät ovat onnistuneet pysymään pinnalla samalla kun heidän tukensa Suomessa on ainutlaatuista. Tähän on vaikuttanut se radikaali muutos, ettei kukaan enää ajattele musiikkia kommunikaationa. Jos näin olisi, surkuteltaisiin vieläkin kommunikaatiokatkoa kuulijoiden ja säveltäjien välillä. Niinikään aiemmat leimat. sarjallinen, postmodernisti, neoklassikko, ekspressionisti jne. ovat kertakaikkaiaan kadottaneet merkityksensä, ja näin on siksi että musiikista on tullut tuote, josta nautitaan, ymmärtämisellä ei ole väliä. Ja näin rohkeimmatkin avantgardesäveltäjät ovat päässeet kategoriaan ‘klassinen musiikki’  jota levytetään ja äänitetään.

Lauantaina  Musica nova on päättymäisillään ja menen konservatorioon kuuntelemaan kamarimusiikkikonserttia. Sitä esittävät talon oppilaat taidolla ja tyylillä. Siellä on paljon entisiä oppilaitani musiikkitieteestä, nyt säveltäjiä Uljas Pulkkisista, Aki Ylisalomäkeen jne. Ilahduttavaa

9.–10.3.

Taas Lapissa, Rovaniemellä, sillä nyt tuli kylään kollegani Pariisin I yliopistosta eli Pantheon-Sorbonnesta, säveltäjä Costin Miereanu. Hän on IDEAC laitoksen johtaja, jonka aikoinaan perusti kuuluisa fenomenlogi Etienne Souriau. Meillä on yhteinen projekti alkamassa: semiotiikan paneurooppalainen verkosto, johon tulee mukaan 31 yliopistoa. Hänen balettinsa oli hiljattain Pariisin Palais Garnierissa. Tunnen hänet jo kaukaa. Opiskeluaikana emme koskaan tavanneet, vaikka hän oli jo emigroitunut Romaniasta. Hänestä Daniel Charles sanoi, että hän on ainoa romanialainen, joka ei koko ajan itke.

Joka tapauksssa tällä välin Rovaniemelä on sää lämmennyt, ollaan nollassa. Pohjanhovi on viehättävä asuinpaikka, pääsemme illalliselle uskomattoman pittoreskiin ravintolaan Ounasvaaran laelle, jossa rinteen lumiset kuuset on valaistu vihreällä ja sinisellä valolla. Tarjoilija on elegantti unkarilainen ja taustalla soi hillitty taidemusiikki. Eihän tällaista ole edes Helsingissä. Mutta illalla pääsemme Irish Pubiin, jonne odotetaan vieraaksi MA Nummista. Sitä täytyy kyllä kuulla. Mutta häntä ei kuulu, hirveä tupakansavu ja melu.

Lähden ulos raikasta ilmaa hengittämään, mutta samassa maetro saapuu, ja esittelen tuttavani hänelle. ‘Nyt kuulette jotain mitä ette ole ikinä kuulleet’, lupaa Numminen.Se on eräänlaista undergound-lausuntaa teknomusiikin taustaa vasten. Ei siis tullutkaan sitä loistavaa parodiaa Wittgensteinistä: Wovon man nicht sprechen kann darüber muss man schweigen.

20.-24.2.

Pariisiin – ja Strasbourgiin! Ihanaa, tutulle kadulle Pariisiin, tuttuun hotelliin jossa olemme asuneet jo yli kaksikymmentä vuotta. Kokous Presses universitaires de Francella uuden julkaisusarjan perustamisesta. Heillä on hullu idea että vain sarjaa, jossa ilmestyy kolme pientä pamflettia – n. 100 sivua kukin ja yksi jättiopus, ‘kaikki aiheesta’ – kannattaa ryhtyä kustantamaan, mutta katsotaan nyt.

Sitten Strasbourgiin ns. habilitaatioon. Mitä on habilitaatio? Termi on suomalaisille outo. Se tarkoittaa pätevöitymistä professoriksi, vähän niin kuin meidän dosenttimme. Kyseessä on Sorbonnesta tuttu Benoit Aubigny joka väittelee nykykuoromusiikista ja erityisesti ellipsin figuurista. No mitä on ellipsi? Se on retoriikkaa, tarkoittaa että puheessa jättää jonkun osan pois mutta kuulijat osaavat päätellä sen vaikkei mainittukaan. Musiikissa. esim ei tarvitse fuugassa joka kerta soittaa teemaa alusta loppuun painokkaasti. Riittää kun soittaa alkusävelet, siitä kuulija muistaa ja päättelee loput. Benoit tutkii lisäksi myös Rautavaaran, Saariahon ja Bergmanin kuoromusiikkia. Strasbourgin Marc Bloch yliopistossa olen vieraillut aiemminkin, mutta nyt pyydettiin sarjaan Politiikka ja taiteet puhumaan musiikista. Siis puhun musiikista ja resistanssista eli musiikista vastarintana – ja vastavirtana, sekä myös postkolonialismista. Kaikki äänitetään kuten nykyisin kaikkialla mutta kuka ehtii koskaan noita videoita katsoa?

Strasbourgin kanavat viehättävät, opiskelijaravintolassa valtava kuhina illalla, tämä on petit Paris.