Category Archives: Auli Särkiö

Nyt se sitten tuli tehtyä: ensiwagnerini. Jo joulukuussa oli Parsifaliin varattu liput, varmistettu etten vain peräänny. Aikoinani lukioikäisenä yritin totuttautua Wagneriin alkusoittojen myötä, mutta huolellinen kypsyttely tyssäsi Tannhäuser-dvd:hen, jota yritin tuijottaa kannettavan näytöltä vatsallani maaten. Tuskin mikään oli tuntunut niin pitkäveteiseltä ja merkityksettömältä. Menneenä tiistaina sain sitten tuta.

Kansallisoopperan Parsifal oli ensinnäkin visuaalisesti väkevä – linjakas, tyylitelty, viiltävä. Pimeyttä halkova kulmikas tie ja paikoin laskeutuvat, goottiornamentiikkaan viittilöivät keveän massiiviset kuviot loivat epätodellisen, tyylikkään tilan, joka saattoi sijaita missä vain, se oli täydellisen universaali (joskin valoefekteillä leikkiminen oli joskus perustelematonta). Ooppera synnytti tilan, joka muutti aikaa – ensinnäkin viisi tuntia vierähti ohi huomaamatta, siitä tuli minkä tahansa vaikuttavan asian ideaalipituus. Toiseksi ajan kokemus ylipäätään muuttui, aika ikään kuin tiheni ja muuttui raskaaksi. Myyttiseksi.

Wagner on Wagneria vain livenä – vain silloin tuo uusi myyttinen ajankokemus mahdollistuu ja teoksen väkevä kokonaisvaltaisuus realisoituu. Kaikki on pitkää, laveaa, sitkeää ja intensiivistä – laulun linjat, musiikilliset rakenteet ja juonen kaarteet. Teoksen kiehuvasta ytimestä nouseva energia kannattelee suorastaan kolossaalista muotoa. Länsimaisen kulttuurin monumentti, eittämättä.

Paperilla käsitetty Leitmotiv-tekniikka avautui vasta nyt oopperan läpitunkevassa massiivisudessa: juuri se tuntui olevan tämän kaiken intensiteetin pohjalla. Sen sijaan että vain toistaisi näyttämön tunnelmia, alleviivaisi tunteita tai kuvittaisi psyykkistä todellisuutta juuri musiikki luo perusenergian. Se tietää menneen ja tulevan ja kehittyy spiraalimaisessa, pyörivässä liikkeessä. Jokaisesta musiikillisesta elementistä tulee jyhkeällä tavalla ladattu, jokainen musiikillinen ele värisee merkitysten raskaudesta. Ajaton aikasysteemi ja symbolit kehräytyvät vähitellen esiin suurissa kaarroksissa. Kuulija tunnistaa ne heti, intuitiivisesti: tämä aihe merkitsee tätä, tämä tätä. Parsifalin arkkityyppisissä ja alkuvoimaisissa juoniaiheissa oli jotain kollektiivista ja välitöntä, alkukokemusmaista.

Matti Salmisen Gurnemanz oli vakuuttava auktoriteetti ja kannatteli draamaa niin äänellisellä, musiikillisella kuin juonellisella tasolla.

Wagnerin Parsifal esitetään vielä kolmeasti, 16.4, 19.4 ja 22.4. Wagnerin Ring-tetralogia esitetään Kansallisoopperassa ensi elo-syyskuussa.

(Kuva: Kansallisooppera)

Neuropsykologinen teema jatkuu, kun aloin miettiä musiikin merkitystä keskittymiselle. Viime viikkoina on opiskeluihin tarvittu musiikkilääkettä pitämään apatiaan valuvia aivoja hereillä, ja abiveljeni palautti mieleeni omat ylioppilaskirjoitukseni, joissa jo käytin systemaattisesti musiikkia keskittymisvälineenä. Voiko musiikki siis toimia keskittymisen ja työnteon apuna?

Oma asiansa on tietysti musiikin tukeva vaikutus lenkkeilyyn, ajamiseen (?), perunoiden kuorimiseen yms. Nyt puhun lähinnä sellaisesta työstä, mitä tehdään kirjapinon kanssa näppäimistöön kyynärpäillä nojaten. Yksitoikkoisessa puurtamisessa aivot tuntuvat jumiutuvan ja hyytyvän kuin moottori pakkasessa. Mikään ei liiku eikä pääse läpi. Kaikki pään osaset tuntuvat hitailta ja jäykiltä, se tuskastuttaa ja uuvuttaa. Silloin hyvän musiikin kuuntelusta tulee piristyskeino – keino pitää mieliala vireillä aivojen tukkoisuutta vastaan.

Lukioikäisenä valitsin siis Tshaikovskia ja Prokofjevia koelukemisia värittämään. Tämä ei toiminut. Kapellimestarileikki voitti Descartesin, jousidissonanssien fiilistely jätti taloustiedon jalkoihinsa. Voimakas omakohtainen suhde musiikkiin ja väkevät tunnetilat kohottivat mielialaa mutta  haittasivat asiassa pysymistä. Ajatukset leijailivat tiehensä. Oli siis puututtava nimenomaan tuohon aivojen jumiutumiseen, ei siitä seuranneeseen epätoivon tunteeseen. Oli löydettävä jotain, joka piti jalat maassa mutta mielen virkeänä.

Mozart parantaa tutkitusti paitsi kanojen munimista (!) myös ihmisen päättely- ja keskittymiskykyä. Minäkin päädyin lopulta Haydnin sellokonserttoihin, sillä juuri wieniläisklassismin leppeä tunnelataus oli omiaan tukemaan positiivista jaksamista ilman häiritsevää jättitunteissa kouristelua. Tosin usein kuullut mielikonsertot herättivät nekin joskus liian suuria henkilökohtaisia intohimoja, mutta tulos oli kuitenkin parempi kuin Tshaikovskin kanssa.

Viime viikkoina tämä keino on kehittynyt huippuunsa: neljän cd:n paketti aiemmin tuntemattomia Haydnin sinfonioita – tuntikausia pelkkää Haydn-sinfoniikkaa tasaisena, suloisena virtana! – parantaa tuloksia dramaattisesti. Haydnin sinfonioiden orgaaninen, jäntevä ja tiivis rakenne vaikuttaa aivoihin kuin rautalankakehikko tai älyllinen korsetti, joka pitää ne koossa, liikaa puristamatta. Lempeä maanläheinen huumori ja melodiikan luonnollinen kauneus pitävät mielialan tyynen reippaana (ei liian sydänverisenä – en uskaltaisi käyttää Mozartia). Karhu-sinfonian (nro 82) ensimmäisen osan vyöryvä riemu tai ensimmäisen Lontoo-sinfonian (nro 93) hitaan osaan herttaisuus saavat aivojen nesteet virtaamaan puhtaina ja tasaisen vuolaina (tällainen tunne minulle aina tulee), palaset loksahtelevat, asiat kulkeutuvat oikeisiin paikkoihin.

Ja mikä parasta: tämä raaka-aine ei hevin lopu. Haydn ylti kunnioitettavaan 106 sinfonian lukuun. (Vaan ehkä jonkun aivonesteet asettuvat harmoniaan Segerstamin sinfonioista; silloin keskittymismusiikkia olisi saatavilla kaksinkertainen määrä Haydniin nähden.) Joten näin vaalien alla sopii todeta: musiikki onkin hyödyllistä! Sillä on paikkansa tehoyhteiskunnassa!

Helsingin Sanomat haastatteli 19.3 Musiikkitiede 100 vuotta -symposiumissa puhunutta kanadalaisprofessoria Robert Zatorrea, joka on tutkinut musiikin yhteyttä aivotoimintoihin. Zatorre kertoo haluavansa ymmärtää, mitä aivoissa tapahtuu, kun musiikki todella koskettaa, kun siitä saa kylmiä väreitä.

Zatorren tutkijaryhmä julkaisi tuloksensa mielimusiikin kuuntelun ja välittäjäaine dopamiinin yhteydestä Nature Neuroscience -lehdessä muutamia kuukausia sitten. Helsingin Sanomat uutisoi tutkimuksesta 12.1.2011. Oleellinen havainto on, että musiikin aiheuttama tunnereaktio vapauttaa dopamiinia, mikä on yleensä yhdistetty ihmisen selviytymisen kannalta olennaisiin asioihin kuten ruokaan ja seksiin: ”Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun dopamiinin on havaittu säätelevän abstraktiin tai esteettiseen kokemukseen liittyvää mielihyvää.” Teorian mukaan juuri dopamiinipurkaus on syynä musiikin nostattamiin kylmiin väreisiin.

Tässä yhteydessä tunnereaktioilla tarkoitetaan oikeastaan juuri fysilogisia reaktioita – fyysisiä kokemuksia, jotka syntyvät kun musiikki herättää kyllin voimakkaita tunteita. Kylmät väreet ovat näistä tutuin esimerkki. Mutta on muitakin. Viime perjantaina kuulin Sibelius-talossa Mahlerin viidennen sinfonian ja rekisteröin harvinaisen laajan skaalan fyysisiä tapahtumia: pohkeissa tuntuvien kylmien väreiden lisäksi suun vastustamattoman ammottamisen ja käsien jännittämisen. Tästä parin päivän kuluttua kuulin nuorisokuoro Somnium Ensembleä. Sibeliuslukiolaisen Tatu Erkkilän vuonna 2009 perustama kamarikuoro säteilee puhdasta lahjakkuutta. Somniumin soinnista mykistyneenä todistin silmien laajenemisen ja kylmän hien. sitten Muistan tarkasti, miten tukkani nousi pystyyn kuunnellessani ensimmäistä kertaa Brahmsin toista pianokonserttoa Krystian Zimermanin soittamana, ja jokin aika sitten Benjamin Brittenin Four Sea Interludes sai posket kananlihalle (merkillinen tunne).

Nämä kaikki pakahtumisen merkit ovat vakuuttavia indikaattoreita siitä, että kyseessä on todella erityinen tapaus. Haluaisinpa nähdä, mitä aivoissa silloin tapahtuu. Sen sijaan ”normaaleihin” kylmiin väreisiin olen aina suhtautunut skeptisesti; saan niitä nimittäin suorastaan biologisella tarkkuudella kaiken musiikin paisutuksista, kulminaatioista ja nyyhkykohdista – myös sellaisen musiikin, josta en ollenkaan pidä. Ainakaan omalla kohdallani kylmät väreet eivät siis kerro mitään musiikin ”hyvyydestä.” Kylmä väre on jokin lähes häiritsevä fysiologinen sivutuote, joka ei ole yhteydessä minussa heränneisiin tunteisiin, vaan pikemminkin musiikin sisäisiin ominaisuuksiin. Minulle henkilökohtaisesti geneeriset väreet indikoivat ”halpaa” imelyyttä, joten väreiden saaminen on suorastaan inha kokemus.

Se, voiko fyysinen reaktio toimia jonkinlaisena indikaattorina musiikkia arvioitaessa, on siis luonnollisesti hirveän yksilöllistä. Ihmiselle, joka vain harvoin saa väristyksiä, kylmät väreet epäilemättä kertovat, että kyseessä on merkittävä kokemus. Kätevää on havainnoida itseään ja tunnistaa jokin ultimaalinen fyysinen tapahtuma, joka jatkossa paljastaa milloin kyseessä on todella suuri hetki.

Voisiko fysiologia siis objektivoida arvioita, jotka ovat kiusallisen riippuvaisia mielialoista – voisivatko ruumiilliset reaktiot asettua turvallisesti musiikin ja ailahtelevaisen psyyken väliin? Nyt tuntuukin siltä, että on erotettava ihmisessä erilaisia ”kuuntelevia instansseja”: keho, joka aistii musiikkia väristen ja jännittyen, sekä mieli. Jos saan bussissa soivasta purkkapopista kylmiä väreitä, ”vastuussa” on kehoni, kun taas mieleni on tuskastunut. Mutta mielikin, kuten edellä tuli mainittua, on toisinaan pinnallisten mielialanvaihdosten uhri, ja yksinkertainen paha tuuli voi tuomita musiikin, joka objektiivisesti on hienoa…

Mikä siis on tuo kunkin ihmisen yksilöllinen ”objektiivinen” musiikin aistija? Se joka aiheuttaa syvemmät ja harvinaisemmat fyysiset reaktiot, kuten kylmän hien ja ruumiin lähes tuskallisen jännittymisen? Kuten Zatorren ryhmän neurologiset kokeet osoittavat, väkevä musiikillinen tunnekokemus ei ole vain kulttuurinen, opittu, keinotekoinen asia, kuten se luonnontieteellisestä näkökulmasta kenties näyttäisi olevan, vaan se yhdistyy suorastaan ihmisen perustarpeisiin. Voimakas musiikkikokemus kytkeytyy olemassaolon syvätasoon. Näitä kokemuksia on usein äärimmäisen vaikea verbalisoida tai perustella. Todella voimakas musiikillinen ekstaasi nousee jostain kaiken kielellisen takaa, mutta myös ”ihon”, pintapuolisten ja ”biologisten” kylmien väreiden tuolta puolen – alitajunnasta, sielun ja ruumiin syvätasolta, transsendenssista —

Aloitin musiikkipäiväkirjan kirjoittamisen vuoden 2011 alussa. Huhtikuun alusta lähtien kirjoitan sitä Amfionissa aina kerran viikossa. Tammi-maaliskuun tekstit löytyvät täältä.