Category Archives: Kirja-arviot

Aarne I. Koskimies: Pappilan pojasta musiikkivaikuttajaksi. Iivari E. Koskimiehen elämä. Helsinki 2023 (kustantaja Aarne I. Koskimies), 180 s. ISBN 978-952-94-8475-1

Musiikin historian suurten narratiivien rinnalla ja niiden perustana kulkee toisia juonteita, joista ei paljoa puhuta, jotka on jo unohdettu tai jääneet syrjämaininnoille. Ne ovat sitä musiikin mikrohistoriaa, joka on sama kuin musiikkielämä sellaisenaan wie es eigentlich gewesen ist. Siksi on todella hienoa ja arvokasta sukeltaa tähän maailmaan, jossa sitten kiinnekohtina vilahtelee kuuluisuuksiakin.

Professori, ylilääkäri Aarne I. Koskimies, hieman muusikko itsekin, on kirjoittanut elämäkerran isoisästään Iivari Koskimiehestä (1873–1929). Se ei ole vain suvun nostalgiaa, niin kuin usein tällaisissa opuksissa, vaan hommage henkilölle, joka omisti elämästään niin paljon musiikille sen moninaisissa muodoissa. Jos puhutaan Suomesta musiikkimaana täytyy muistaa, ettei se ole mistään tyhjästä noussut, vaan juuri Iivari Koskimiehen kaltaisista ’vaikuttajista’ eli influenssereista kuten nykyisin sanottaisiin.

Tietenkin uppoudumme samalla tämän kiinnostavan suvun historiaan eli alun perin Forsmaneihin – ja jotka saivat vuosisadanvaihteen suuressa suomalaisuusaallossa uuden nimenkin Koskimies. Toisaalta Yrjö-Koskiset ovat Forsmanien aateloitu haara ja mieleen tulee tietenkin suomalaisen historian kirjoituksen grand homme Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen ja tämän visionäärinen teos Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa (1879/1960).

Toisaalta monet nimensä suomentajat olivat tuolloin täysin kaksikielisiä eikä kielitaistelulla ollut mitään merkitystä Iivari Koskimiehellekään. Työuransa alkupuolen hän teki Uudenkaarlepyyn ruotsinkielisen seminaarin musiikinlehtorina, ja jälkipuoliskon Jyväskylän suomenkielisessä seminaarissa. Hän oli siis pedagogi, säveltäjä,pianisti, orkesterin ja kuoronjohtaja, musiikkiarvostelija ja soitinten kuten urkujen, klavesiinien ja viulunrakentaja ja oikeastaan taitava puuseppä. Nuorena hän oli melkoisen aikaa mahdollisuuksien vanki opiskellessaan Helsingissä ensiksi maanmittausinsinöörin ammattia, sitten kieliä ja kirjallisuutta ja sitten yhä enemmän musiikkia, kuten musiikin teoriaa Jean Sibeliuksen johdolla ja urkujen soittoa Oskar Merikannon opissa.

Taustana olivat vahvan pappissuvun perinteet ja onkin tällaisessa teoksessa syytä lähteä ab ovo, eli hänen isoisästään Pohjanmaalla vaikuttaneesta kirkkoherra Oskar Forsmanista (1815–1886); hän oli yhtaikaa herännäisliikkeen kantava voima, mutta tuki myös ehdottomasti opillista sivistystä. Hänellä oli 7 lasta ensiksi Lovisa von Essenin kanssa ja tämän kuoltua 9 lasta Maria Ahlholmin kanssa. Tästä haarasta syntyi sitten lopulta nuorimpana Iivar Eliel, tämän kirjan pääaihe.

Hän kävi koulua Ilmajoella ja Vaasan suomalaisessa lyseossa; siellä hän aloitti jo musiikin harrastuksen, Iivari johti kvartettia, jossa lauloi mm. Heikki Klemetti. Vaasan soitannollisella yhdistyksellä oli orkesterikoulu, jossa Iivari perehtyi moniin soittimiin. Kun hän ystävystyi Axel Törnuddin kanssa, hän opetti tämän soittamaan huilua.

Sitten alkoivat yliopistovuodet Helsingissä 1892–1897. Iivari oppi tuntemaan pääkaupungin musiikkielämän suuruudet Richard Faltinin, Jean Sibeliuksen ja Robert Kajanuksen. Hän opiskeli musiikkia Helsingin filharmonisen seuran orkesterikoulussa, jossa musiikin teorian ja sävellyksen opettaja oli Sibelius. Hän vaihtoi kesäaikaan kirjeitä Sibeliuksen kanssa, kun tämä oli tarkastanut hänen soinnutustehtäviään ja suositellut eräitä saksalaisia oppikirjoja (mm. Busslerin Der strenge Satzia ja Freie Satzia). Iivari opiskeli myös viulunsoittoa saksalaisen Wilhelm Santén johdolla sekä suomalaisen tunnetun viulistin Eemil Jurvan kanssa. Pianotunteja hän otti Jalmari Hahlilta, joka oli myös YL:n johtaja. Iivarikin johti tätä kuoroa; hän esiintyi laulujuhlilla, jotka olivat tuohon aikaan suuria kansallispatrioottisia tapahtumia sortokauden Suomessa. Hän toimi myös Uuden Suomettaren musiikkiarvostelijana ja julkaisi niitä kaikkiaan 81. Ne heijastavat ammatillista pätevyyttä, ovat innostuneita mutta myös kriittisiä esim. sävelpuhtauden suhteen (Iivarilla oli absoluuttinen korva). Taitelijaluettelo eli henkilöt, joista hän kirjoitti, osoittaa, miten kansainvälistä Helsingin musiikkielämä jo tuolloin oli, vieraita oli Teresa Carreñosta Alfred Reisenaueriin, Eugen d’Albertista Aino Acktéhen.

Tärkeä tapahtuma oli yliopiston promootiojuhla 1897, jossa Iivari sai maisterin seppeleen kihlatultaan Hildur Sandströmiltä. Hän kirjoitti laajan esseen mm. Sibeliuksen promootiokantaatista, jonka sanat olivat sukulaisen A.V. Forsmanin. Tunnetuin sävelmä siinä on virsikirjaan päätynyt Soi kunniaksi Luojan.

Sitten tuli aika perustaa perhe ja ottaa vastaan jokin toimi; se oli Uudenkaarlepyyn seminaarin lehtoraatti 1898–1917. Kaupunki oli täysin ruotsinkielinen, mutta se ei Iivaria haitannut, Hän opetti innokkaasti, teki opintomatkat Saksaan ja Sveitsiin 1902 ja 1910. Hän perusti orkesterin ja ns. eliittikvartetin – ja järjesti suuren määrän konsertteja impressaarina ja tutustui näin edelleen laajoihin musiikkipiireihin; monet kuuluisuudetkin tahtoivat esiintyä tässä syrjäisessä kaupungissa. Heitä olivat Maikki ja Armas Järnefelt, Eino Rautavaara, Selim Palmgren, Sulo Hurstinen, Elli Rängman, Irma Tervani jne. Siinä sivussa hän alkoi rakentaa urkuja niiden alusta alkaen mm. Björköön kirkkoon – sitten Jyväskylän seminaariin jossa ne on yhä nähtävillä – ja myös klavikordeja. Voi siis sanoa, että hän oli suorastaan renessanssimainen, mielettömän laaja aktiviteetti.

Kun Jyväskylässä tuli auki lehtoraatti, jota hän haki ja sai toiselta sijalta ts. ohittaen Vilho Siukosen. Niin tuli muutto huomattavasti vilkkaampaan kaupunkiin jatkamaan E.A.Hagforsin ja P.J. Hannikaisen työtä. Iivari hoiti virkaa 1917–1929 eli kuolemaansa saakka. Hän sai toimen yhteiskunnallisena murrosaikana. Jyväskylässä jatkuivat samat työt kuin aiemmin eli Jyväskylän amatööriorkesterin johto 1919–1925, mieskuoro Sirkkojen johto 1918–1920, ja osallistuminen laulujuhliin. Hän oli erittäin pidetty henkilö: mm. Sointu Leiviskä, Helvin sisar, kirjoitti hänestä Hildurille Iivarin poismenon jälkeen: ”Minä en ole koskaan kenestäkään opettajastani pitänyt niin paljon kuin Iivari-sedästä, enkä saanut kuitenkaan aikaan edes kirjettä hänelle, ennen kuin oli liian myöhäistä, hän olisi saanut yhden pikkuilon kenties lisää tässä elämässä.” Tänä Jyväskylän aikana Iivari alkoi myös säveltää, mutta vaatimattomana piti töitään piilossa. Lauluja on 42, soitinsävellyksiä 12 mm. pianolle; joitakin on äänitetty.

Tämä kirja on viehättävää luettavaa; sen laatimista on helpottanut varmasti suuresti se, että Iivari piti päiväkirjaa, jonka avulla nyt voidaan ajoittaa kaikki hänen elämänsä tapahtumat ja vihkiytyä siihen, mitä hän tunsi ja ajatteli. Aarne I. Koskiemies on myös nähnyt suuren vaivan hankkiessaan teokseen niin hienon ja tuoreen kuvituksen. Kirja on myös elegantisti taitettu ja painettu. Tässä on todella uusi näkökulma kotimaisen musiikin historiaan.

– Eero Tarasti

Soittokoneeni päällä on lojunut perintönä kellastuneita vihkosia, vanhimmat 125 vuoden takaa. Kyseessä on Oppijakso äänentapaamisessa ja tekijänä Martin Wegelius. Ilmeisesti vihkot ovat syntyneet tarpeeseen. Tekijä huomauttaa alkulauseessaan:” Eipä liene yhtään sivistynyttä maata, missä moniäänisen laulun halu ja harrastus olisi niin ilmeisessä epäsuhteessa sen välttämättömimpiin edellytyksiin, kuin Suomessa.”

Vihkosissa on lukematon määrä melodioita eri sävellajeissa eri maista mutta ilman sanoitusta. Saksalaisen kansanlaulun nimike Mordschein nostattaa hiukset pystyyn. Ollaanko tässä tekemisissä jonkin fataalin tapahtuman kuvauksessa. Ehkäpä ei. Painovirhepaholainen on vain muuttanut viatonta nimikettä Bei’m Mondschein, Kuutamolla.

Oleellista on se ihailtava sinnikkyys, millä tekijä on jaksanut kasata melodioitaan järkeenkäyvään järjestykseen. Sellainen on vaatinut poikkeuksellista tarmokkuutta. Miten tarmokas mies Martin Wegelius tosiasiassa oli opettaessaan oppilaitaan vielä kuolemansa kynnyksellä sängystä käsin, se selviää Lena von Bondsdorffin erinomaisesti laaditusta elämäkerrasta, joka on nyt ilmestynyt myös suomeksi.

Yleisessä tiedossa Wegelius on ollut lähinnä Helsingin Musiikkioppiston perustajana ja Sibeliuksen mentorina. Mitä kaikkea muuta Wegelius sai aikaan ja ennenkaikkea minkälaisissa oloissa, sitä on nykyajan Suomessa vaikea kuvitella. Nykyään puhutaan 1800-luvusta romantiikan aikana ja romanttisia sävellyksiä silloin kyllä sävellettiin. Ulkoiset olosuhteet 1800-luvun loppupuolen Suomessa sen sijaan olivat kaikkea muuta kuin romanttiset. Kaiken yllä leijui tietenkin Venäjän sensuuri. Se pystyi vaikkapa peruuttamaan laulujuhlat, joiden eteen oli jo tehty paljon järjestelyjä. Muistikuvani mukaan August Schauman kertoo muistelmissaan, että jossakin vaiheessa ulkomaisia sanomalehtiä tuli Helsinkiin vain sensuurin läpi ja yhteen ainoaan paikkaan Yliopistolla.

Wegelius onnistui pääsemään opintomatkoille Eurooppaan. Hän oli pitempiä aikoja Leipzigissa ja Münchenissä ja tutustui musiikinopetukseen Pariisissa ja Hollannissa. Hän oli keskellä sitä musiikkikulttuuuria, jonka kokemisesta tänä päivänä maksaisi paljon. Hän kuuli Wagnerin puhuvan ja hänestä tuli wagneriaani lopuksi elämäänsä. Hän kuuli vanhan Lisztin soittavan ja totesi tämän viisaasti valinneen soitettavakseen teknisesti hiukan helpompaa musiikkia.

Bondsdorff tuo esiin hyvin sen, miten järjestelmällisesti Wegelius elämässään eteni kohtia lopullista päämäärää: musiikkiopiston perustamista. Wegelius kirjoitti musiikkiarvosteluja jo koululehteen ja oli mukana yhdistystoiminnassa. Hän oli perustamassa mystistä yhdistystä Contemplativ-mystiska orden, jolla oli omat perusteelliset sääntönsä. Toimiminen kotiopettajana varmaan kehitti myös pedagogista silmää.

Wegelius joutui koko elämänsä luovimaan kieliriidan repimässä ilmapiirissä. Suomi oli vanhastaan aika monikielinen maa. Eri paikkakuntien murteet erosivat toisistaan niin paljon, että kauppamiesten piti olla tarkkana myyntiretkillään. Myäs venäläisiä ja saksalaisia kauppiaita liikkui maassamme. Rannikkoseutujen Ruotsista tullut asujaimisto oli sitten oma lukunsa. Suomen ja ruotsin kielten välisellä riidalla oli pitkät juuret. Kun pakkolatinasta oli päästy yritettiin suomen kieli kitkeä pois ruotsin tieltä. Tosin vaihtelevalla menestyksellä. Snellmann muisteli ylioppilasajoiltaan tovereita, jotka saattoivat ruotsiksi lukea lopottaa pitkät lauselmat ymmärtämättä niistä mitään. Onneksi tsaari suosi suomea jotta ero Ruotsista tulisi selvemmäksi. Sitten vain nousi uudeksi uhkaksi pakkovenäjä.

Wegeliuksen kotikieli oli ruotsi. Hän yritti parantaa suomeaan oblikatorisella parin viikon kielikylvyllä Keuruulla, mutta tunnusti kuitenkin ruotsin olevan oma kielensä.

Wegeliuksen suosijana toimi Carl Gustaf Estlander, joka emämaakseen löytämänsä Ruotsin innoittamana haukkui pahimmillaan suomalaiset ja suomen kielen maan rakoon. Bondsdorff arvelee Estlanderin vaikutusta olleen Wageliuksen suhtautumisessa Sibeliukseen, musiikilliseen suosikkiinsa ja odottamaansa Herkulekseen. Toden totta, Kullervo-sinfonia oli liikaa. Sibelius kirjoitti Ainolle 5. helmikuuta 1892: ”Ajattele, kun minä sanoi säveltäväni Kalevalan tekstiin hän muuttui aivan punaiseksi ja sanoi `h`”.

Herkules-Herakles tappoi tarinan mukaan soitonopettajansa, mutta Sibeliuksen ja Wegeliuksen välit näyttävät pysyneen hyvinä.Olisi mielenkiintoista tutustua lähemmin siihen prosessiin, joka Wegeliuksen mielessä tuohon aikaan pyöri. Sitä valottavaa materiaalia ei vain liene enää olemassa. Bondsdorff toteaa teoksensa alussa, että Wegeliuksen kirjeet ja muu henkilökohtainen arkisto on hajonnut taivaan tuuliin.

Wegeliuksen kotitausta tuotti hänelle myöskin vaikeuksia. Vanhemmat olivat ns. helluntalaisia ja vasta aikuisiässä Wegelius uskalsi sanoa heille käyneensä teatterissa. Musiikin suhteen tilanne oli suopeampi joskaan ei täysin kitkaton. Ongelmaksi henkilökohtaisessa elämässä osoittautuivat myös Darwinin oivallukset, että ihminen polveutui apinasta eikä Jumala ollut luonut ihmistä jossakin paratiisissa. Wegeliuksen morsian Hanna, omaa sukuaan Bergroth, opiskeli kirkkohistoriaa ja totesi, että jos Darwinin oletukset todistetaan selkeästi todeksi, hän ei enää voi uskoa Raamatun jumalalliseen alkuperään.

Tällaisessa ristiaallokossa Wegelius sitten teki elämäntyönsä; opetti, sävelsi, johti kuoroja ja orkestereita ja laati lopulta suuren kaksiosaisen musiikin historian Hufvuddragen af den västerländska musikens historia. Teos julkaistiin suomennettuna 1904. Bondsdorff huomauttaa, että kirjaa pidetään ensimmäisenä todellisena, laajana ruotsin kielellä kirjoitettuna musiikinhistorian teoksena. Hänen mielestään se kannattaa ilman muuta lukea vielä tänään. Edellyttäen, että on valmis hyväksymään sen historiallisen painolastin. Siihen kai pitäisi sitten suhtautua samoinkuin Egon Friedellin Uuden ajan kulttuurihistoriaan, nautiskellen. Omaan hupaisaan lokeroonsa voi jättää vaikkapa sen maininnan, että Euroopan ulkopuolella asuvien musiikki on joko jäänyt alemmalle, kehittymättömälle asteelle tai kehittynyt nurjaan, luonnottomaan suuntaan. Tai että Monteverdi oli lahjakas diletantti.

Kirjan suomennos on laadukasta, on mukava lukea kunnon suomea kaiken julkisen sanankäytön niinkuttelun ja possessiivisuffiksien lahtaamisen jälkeen.

Kirjan nidonta tuotti vaikeuksia, sivut eivät mitenkään pysyneet ilman voimaa auki. Viiden kilon silitysraudan piteleminen eri aukeilla oli turhaa. Tämä 1800-luvun vempele ei auttanut 1800-luvun merkkimiehen tapauksessa. Leikkasin sitten rakennussirkkelillä koko kirjan selän liimoineen pois ja rei’itin sivut vanhaan mappiin. Tulos oli hyvä. Mies määrää, sivut tottelevat.

— Petri Sariola

Lena von Bonsdorff: Herkulesta odottaessa. Martin Wegelius – uraauurtava musiikkipedagogi. Sibelius-Akatemia (Taideyliopisto). Helsinki 2019
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/308681

Eila Tarasti: ”Nouse, ole kirkas” : Helvi Leiviskän elämä ja teokset. Kulttuuriperintöjen akatemia ry, Suomen Semiotiikan Seura ry. Helsinki 2017

Sibelius-Akatemian kirjaston nuottiosastossa vallitsi vielä 1950-luvuilla ja ehkä 60-luvun alussakin antiikin temppelien pyhä tunnelma. Lainauspöytää reunusti molemmin puolin matala valkoinen pylväsaita, josta vain harvojen valittujen oli sallittua astua sisään. Aitauksen takana oli kulttuurinjanoisia oppilaita vastassa laiha ja toimelias, alati hiukan hymyilevä täti. Hän oli säveltäjä Helvi Leiviskä, jonka säveltäjänammatista vain muutamilla nuorilla oli jonkinlaista tietoa. Toki teoksessa Suomen säveltäjät vuodelta 1945 oli hänen itsensä hän-muodossa kirjoittama artikkeli. Käytännöllisesti katsoen sama artikkeli ilmestyi sitten minä-muodossa Suomen säveltäjien uusitussa laitoksessa vuonna 1966. Musiikin tietokirjassa vuodelta 1956 hänestä oli kuvalla varustettu artikkeli, ammattinimike oli säveltäjätär. Eivät kaikki taloon päässeet nuoret välttämättä olleet näitä kirjoja nähneet tai hänen sävellyksiään kuulleet.

Kesällä 1963 Sibelius-Akatemian talossa tehtiin remontti ja nuottikirjasto siirtyi uusiin tiloihin vintille. Hyvästi antiikki. Yhdessä vaiheessa kirjaston aukioloaikoja lyhennettiin tunnilla, jotta työajan puitteissa saataisiin tehtyä tarvittavat järjestelytyöt. Todella nuottiosasto oli tunnin välillä suljettuna ja virkailijat lukkojen takana. Me pojat tuumimme töistä tietämättöminä, että sinne menivät vanhat tädit päiväunille. Tosiasiassa alkoikin Helvi Leiviskällä olla vaikeuksia unen kanssa. Arvostelijoitten ammattitautia vastaan hän käytti kofeiinitabletteja.

Uskonnollinen tausta

Tämä pikkuseikka ja satoja muita suurempia tulee esiin Eila Tarastin uudessa teoksessa. Se kuuluu periaatteessa sarjaan elämä ja teokset, mutta siinä luodaan tosiasiassa valokeila paitsi Leivisköitten sukuun myöskin itsenäisyytemme alkuvuosikymmenien uskonnollis-teosofiseen ajatteluun ruusu-ristiläisyyteen saakka. Näiden ihmisten käyttämä kieli ja ajatusmaailma on ällistyttävän  ihanteellista ja nimenomaan uskonnollisen ajattelun läpitunkemaa. Tarasti joutuu pohtimaan, miten tuo ajattelu ilmenee Leiviskän sävellyksissä ja toteaa, että luultavasti kirjoittaminen oli Leiviskälle keino ilmaista jotakin, mitä ei musiikissa voinut sanoa suoraan. ”Jos vertaa hänen kirjoituksiaan hänen musiikkiinsa, voi sanoa, että hänen esseensä ovat huomattavasti julistavampia ja ohjelmallisempia kuin yksikään hänen sävellyksistään.”

Aiheen laajuuden ja erilaisten käsittelytapojan takia Tarasti on joutunut suunnittelemaan kirjan rakenteen hyvin tarkasti. Alussa on kärsimättömille lukijoille tarkoitettu suppea elämäkerta. Säveltäjän vanhempien esihistoria käsitellään omana lukunaan. Varsinainen elämäkerta on laajuudeltaan noin kaksi ja puolisataa sivua, mutta sen lomaan on sijoitettu erilliset luvut säveltäjän sisaruksista, nuorena kuolleesta säveltäjäveljestä Auliksesta, tanssitaiteilija Ilta Leiviskästä sekä sisarista Sointu ja Anelma. Laulu-, piano- ja kamarimusiikkiteokset käsitellään erikseen, samoin sinfoniat ja Juha-elokuvan musiikki. Lopuksi luodataan säveltäjän ”musiikkifilosofiaa” sekä hänen suhdettaan Wagneriin ja Sibeliukseen.

Kirjeitä, arvosteluja

Tarastin elämäkerrallisena lähdeaineistoja on ollut suvun laaja kirjeenvaihto. Se osa aineistoa, joka koskee Leiviskän sävellystyötä on tarkoitus luovuttaa Kansalliskirjastolle. Helvi Leiviskän tekijänoikeuksien haltijana on arkkitehti, akateemikko Juha Leiviskä.

Helvi Leiviskä aloitti opintonsa Helsingin Musiikkiopistossa syksyllä 1919 aineinaan pianonsoitto sekä alkeisteoria. Tonaalisen järjestelmän jonkinasteinen hallitseminen oli tuohon aikaan ja paljon myöhemminkin äärimmäisen tärkeää. Kun tämän kirjoittaja joskus 1950-luvulla suoritti kenraalibasson soittotehtäviä niin tutkintoa seurasivat flyygelin vieressä opettaja Joonas Kokkonen ja rehtori Taneli Kuusisto. Kokkonen aukaisi oven kanslian kaikkein pyhimpään sanoilla ”uhri ensin”. Tuli mieleen, eikö näin merkittävillä musiikkimiehillä olisi ollut jotakin tärkeämpää tekemistä kuin kuunnella yksinkertaista sointujen naputtelua.

Helvi Leiviskän säveltäjänuran tärkeimmät opettajat olivat Suomessa Erkki Melartin ja Wienissä kontrapunktispesialisti Arthur Willner. Nimenomaan polyfonialla tuli olemaan merkitystä Leiviskän teoksissa. Tarasti ottaa esiin ajatuksen, että Leiviskä käytteli oppineita rakenteita ikäänkuin osoittaakseen hänkin hallitsevansa ne miesvaltaisessa yhteisössä.

Tuli mieleen, miten joskus 1960–70-luvuilla olin jossakin kritiikissä, kai Uudessa Suomessa tuonut esiin sen, että Bachin cembalosävellyksiä olisi parempi soittaa nykyaikaisella pianolla. Teemojen sukulaisuuksia ynnä muuta voisi tuoda paremmin esiin voimakkuusvaihteluilla. Taisi olla seuraavana päivänä kun puhelin soi. Siellä oli Helvi Leiviskä ainoana asianaan, että hän on samaa mieltä. Niinhän se tietysti on. Toisaalta mikään puolipedaali ei kykene korvaamaan cembalon helinää.  Pitäisikin kehittää sellainen digitaalicembalo, jossa jokaisen koskettimen tuottamaa perusraapaisua vielä vahvistettaisiin erikseen riippuen siitä voimasta/nopeudesta, jolla kosketinta painetaan.

Arvostelijan sana

Leiviskän sävellysten saamaa vastaanottoa havainnollistetaan lukuisilla lainauksilla sanomalehtiarvosteluista. Ne kuvastavat tietysti yhtä paljon kohdetta kuin kirjoittajaakin. Pienessä maassa vain asiantuntijoitten joukko oli pieni ja kaikki tunsivat toisensa. Kirjoittajien oli aseteltava sanansa tarkasti. Jonkin verran asiaa helpotti se, etteivät ketkään kirjoittajat olleet mitään ultramodernisteja.

Leiviskän asema nimenomaan naissäveltäjänä tietysti tulee siellä täällä esiin. Sulho Ranta toteaa arvioinnissaan 1. sinfoniasta Leiviskän viehtymyksen yksityiskohtiin kokonaisuuden kustannuksella ja kysyy: ”Olisiko tämä hienoinen epäloogisuus Leiviskän musiikin naisellinen piirre? Epäkäytännöllisyydenhän ei pitäisi olla tyypillisesti feminiinistä?”

Tarasti ihmettelee kuinka Ranta voi pitää yksityiskohtien runsautta epäkäytännöllisenä: ”Eikö se olepäinvastoin käytännöllistä otten huomioon musiikin soivan pinnan houkuttelevuuden ja vetoavuuden kuulijaan? (…) Jollei Rannan väitteitä voida todentaa millään tavalla partituurista, on kyseessä arvostelma, joka heijastaa yksinomaan Leiviskää ympäröineitä sovinistisia asenteita.”

La romance interrompue

Pastori Hannes Leiviskän perheen neljästä tyttärestä kukaan ei mennyt naimisiin, kolmesta pojasta sentään kaksi. Tarasti tuo esiin sen seikan, että isästään varhain yksin jääneessä sisarussarjassa Helvi vanhimpana joutui toimimaan ikäänkuin huoltajana vielä myöhäisiin vuosiinsa saakka. Avioliitto olisi ollut vielä uusi huoltotehtävä ja kenties este sävellystyölle. Ainoa varteenotettava sulhaskandidaatti oli pianisti Väinö Lahti. Heillä oli jatkuva kontakti sekä Wienissä että Suomessa. Helvin lopullinen hylkäyspäätös tapahtui ilmeisesti kesäkuussa 1931. Hänen päiväkirjassaan on 25.6. merkintä: ”Lähettänyt ratkaisevan päätökseni. Tahdon keskittyä sävellykseeni.”

Tieto oli ilmeisesti kova isku Väinö Lahdelle. Hänen kuoltuaan 1950 lähettivät Lahden leski ja poika ihmeellisen kirjeen Helvi Leiviskälle, jossa he totesivat etteivät olleet Helville katkeria mistään. Vielä pari kuukautta myöhemmin pianistin leski kirjoitti, että Väinö tosiaan lähti pois, mutta että hän on onnellinen, että voitti katkeruutensa sitä ennen.

Väinö Lahti on yksi niistä pianisteista, joiden uraa tai tulkintoja ei ole dokumentoitu järjestelmällisesti. Ei ole tiedossa onko hänen tulkintojaan säilynyt vaikkapa pikalevyillä. Lahti piti ensikonserttinsa 1928 ja esiintyi sittemmin sinfoniaorkesterin solistina. Vuonna 1933 hän esitti radiossa Beethovenin Appassionatan. Sattumalta osui silmään radio-ohjelma, jossa hän esiintyy 9. maaliskuuta 1937 Sakari Heikinheimon kanssa kahden pianon ohjelmalla.

Elokuvamusiikkia

Erityisen ansiokkaasti Tarasti perehtyy Leiviskän säveltämään musiikkiin Nyrki Tapiovaaran elokuvaan Juha. Kyseessä oli ensimmäinen ns. läpisävelletty musiikki täyspitkään suomalaiseen elokuvaan. Linja on sittemmin jatkunut ainakin Kimmo Hakolaan asti, joskaan säveltäjät meidän aikanamme tuskin viitsisivät vaeltaa erämaahan kuvausta seuraamaan kuten Leiviskä Kitkajoen yläjuoksulle.

Tarasti toteaa, että Juha-elokuvan tempo on verkkainen. Tapiovaara on tavoittanut eräänlaisen  Theodor Adornon termiä käyttäen ’arkaaisen mykkyyden’. Leiviskän musiikin tärkeys tulee ymmärrettäväksi sen heijastaessa elokuvan henkilöitten sisäistä monologia. ”Parempaa säveltäjää kuin Leiviskä Tapiovaara ei olisi voinut saada, sillä Leiviskän musiikin ilmaisu oli aina luonteeltaan enemmän intro- kuin ekstorverttia, se karttaa ulkonaista pittoreskiutta, johon Madetoja ajautuu oopperakonventioiden mukaisesti tanssikohtauksissaan.”

Kun Juhan musiikki oli, Tarastia lainaten, pioneerityö suomalaisen elokuvamusiikin historiassa samoin kuin naisten musiikin alalla voitaneen esittää toivomus: Elokuvan musiikki pitäisi tallentaa uudestaan ja sovittaa tempot restauroituun kopioon.

Lopuksi

Eila Tarastin teos Helvi Leiviskästä on hieno ja monipuolinen saavutus, itseasiassa monien vuosien työn tulos. Teksti on elävöitetty kuvituksella ja nuottiesimerkeillä. Tekstikoko on silmälle mukava ja ladonta loogista. Kunnolla sidottua kirjaa on mukava lukea pitkästä aikaa, ei ole tarvetta hakata moukarilla jokaista aukeaa tasaiseksi. Teoksen otsikko ”Nouse ole kirkas” tuo etsimättä mieleen Joonas Kokkosen elämäkerran ”Voiko varjo olla kirkas”. Näitä kahta säveltäjää elähdytti  taidemusiikin kirkollisen alkuperän perintönä ajatus siitä , että jokin oli oikein ja jokin väärin. Diabolus in musica kummitteli taustalla, mutta salli hienojen sävelteosten tuottamisen.

— Petri Sariola

Din tillgifne ovän. Korrespondensen mellan Jean Sibelius och Adolf Paul 1889-1943.
Utgivare Fabian Dahlström. SLS 2016

Usein parhaita ystäviä keskenään ovat ne, jotka ovat tutustuneet toisiinsa jo lapsina tai varhaisnuoruudessa. Tällaisia ystävyksiä olivat yhtäaikaa Helsingin Musiikkiopistossa opiskelleet Jean Sibelius ja kirjailija Jean Paul. Heissä oli myös elämäntaiteilijoina jotakin samantapaista. Sibelius toteaa kirjeessään 13.1.1891: ”Wi äro ju bägge pä sätt och vis konstnärliga Don Quizotes.” Heidän vain osittain säilyneen kirjeenvaihtonsa julkaisu Fabian Dahlströmin erinomaisesti toimittamana on kulttuuriteko. Se antaa aiheen pohtia eikö Adolf Paul ansaitsisi omaa elämäkertaansa ja eikö Sibeliuksen tienoiltakin löytyisi vielä tutkittavaa. Erik W. Tawaststjernan suuri elämäkertahan jäi hiukan kesken ja kaikenlaista tutkittavaa materiaalia löytynee. Saksassa on julkaistu Paul Hindemithin vieraskirja Berliinin ajoilta. Suomessa Ainolan vieraskirja olisi hyvin kiinnostava. Sen nimiluetteloa pitäisi vain osata kommentoida ohi tavanomaisten sanomalehtitietojen.

Adolf Paul rannalla (kirjan kuvitusta).

Taiteilijoitten ystävyyden syvyys käy huvittavasti selville siitä, miten he mollasivat toisiaan kirjeittensä allekirjoituksissa. 1891 Sibelius allekirjoittaa vielä ”Din egen Jean” ja Paul vastaavasti 1892 ”Din tillgifne vän Adolf Paul”. Samana vuonna Sibelius päättää kirjeensä: ”Må väl gamle hederspascha” ja Paulin kirjeeseen ilmaantuu ”Adjö! Din evige ovän”. Siis suomeksi hieman kankeasti ’epäystävä’. Samana vuonna kutsuu Paul Sibeliusta määreellä ”Kroaft idiot”. 1895 säveltäjä riimittelee ”Adjö gamle räf Din egen ovän Sibelius”. Viisi vuotta myöhemmin säveltäjä päättää kirjeensä ”Må väl! Din gamle satan”. Kerran etunimi Jean muuttuu Paulin kirjeessä epäillyttävään muotoon ”Gamle Schang”. Vuosien kuluessa nimittelyt vakiintuvat kohteliaiksi ja viimeisessä kirjailijan kirjeessä lukee vain ”Din Adolf Paul”.

Kokoelman varhaisimmat kirjeet ovat syyskuulta 1889. Sibelius kirjoittaa: ”För en vecka sedan kom jag till Berlin, naturligtvis som sjuk; jag har, som du lär veta, syff. Eländig och så att jag knapt hölls på benen tog jag in på ett Hotel men blef efter några timmar så dålig att jag fördes till en Klinik (Syff-förstås) Nu I dag slap jag ut ehuru med boboner tippare och mera dyl.”

Kirje saa aprikoimaan, eikö nuori säveltäjä alunperin lähtenytkään ulkomaille opintomatkalle vaan päästäkseen parempaan hoitoon. Vapaamielinen opiskelijaelämä tuntuu yli sata vuotta sitten olleen vähintään yhtä vaarallista kuin nykyään. Lääkkeitä on keksitty, mutta uusia tauteja on tullut.

Samassa kirjeessä tulee esiin pianistinimi Venusberg, joka oli Loviisassa soittanut Schubertin Es-duuri-impromptun kylpylän flyygelillä. Leikillisen nimen takana on todennäköisesti Alexis Vennerberg, Busonin oppilas Helsingin Musiikkiopistossa. Hänen tiedetään olleen joskus Busonin ja kumppanien seurassa myös iltaisin. Lehtori Anna Lehmuksen tutkimuksen mukaan kyseessä oli alkuperäiseltä sukunimeltään Friberg-niminen mustalaispoika Nummelta, joka oli otettu kasvatiksi Nevaksen kartanon isännän, merikapteeni Wennerbergin lapsettomaan perheeseen. Pianistimme matkusti Moskovaan samoihin aikoihin kuin Busoni ja toimi sittemmin elämänsä viimeisessä vaiheessa vuodesta 1910 toisen puolisonsa kanssa pianopedagogina Turussa. Tämä unohdettu pianisti ansaitsisi oman tutkielmansa sikäli kuin materiaalia enää kovin paljon löytyy.

Kamppailu rahasta

Johtoaiheena Sibeliuksen ja Paulin kirjeenvaihdossa on toverusten hirvittävä rahapula. He elivät velaksi ja lainailivat toisilleenkin. Loppujen lopuksi Sibelius näyttää olleen enemmän antavana puolena johtuen maailmanmaineen vakiintumisesta. Adolf Paul avioitui 35-vuotiaana parikymppisen lyypekkiläisen pormestarintyttären kanssa ja aviopari sai häälahjaksi miljoona saksanmarkkaa. Jotenkin he saivat rahat kulumaan melko pian ja olivat jälleen pienten kirjoitustulojen ja velkojen varassa. Säveltäjillä Alban Berg ja Anton von Webern oli hiukan samanlainen tilanne. Heille oli tarjolla omaisuutta, mutta he eivät osanneet pitää siitä kiinni ja köyhtyivät.

Sibelius Berliinissä 1889 (kirjan kuvitusta).

Keväällä 1901 Paul Kirjoittaa: ”Sedan två monader har jag ej en penni och är alldeles olycklig. ej ett ord till svar från hvem jag än vänder mig till. Teatrarne gifa intet förskott, ingen förläggare riskerar något på mig…”

1901 Paul lisää kirjeensä sivuun: ”Olisin lähettänyt sinulle hautausapua ellen joutuisi hankkimaan sitä itselleni.”

Paul joutui myös vaikeuksiin maksamattomien vuokrien takia ja häädöt olivat uhkaamassa. Vuonna 1914 hän valittaa ettei pysty työskentelemään kun täytyy joka toinen päivä juosta oikeudessa. 1925 Paul pyytää apua Sibeliukselta vaimonsa takia, joka ei yhtenä päivänä tiedä mistä saisi ostaa ruokaa seuraavana. ”Niin pitkälle olen päässyt 63-vuotiaana kaiken sen jälkeen mitä olen saanut aikaan” hän lisää. Ja 1936 Paul jälleen valittaa: ”För sista gången i detta liv ber ja dig ”hjelp mig!” Jag förgås och vet ingen råd. I dag fick jag av exekutionsbetjänten brev att han enligt domstolbeslutet – kommer att med våld utrymma min bostad den 19 alltså om lördag vecka till, om jag ej innan dess har flyttat.”

Natsismin varjossa

Vuodesta 1938 lähtien Adolf Paulin ekonominen tilanne hiukan helpottui johtuen hänen natsisympatioistaan. Siinä suhteessa hän ja Sibelius erosivat ratkaisevasti toisistaan. Hitler kiitti jotakin Paulin näytelmää ja Paul sai pienen kunniaeläkkeen; myöhemmin sodan aikana jotakin toimistotyötä.

Adolf Paul näyttää jo varsin varhaisessa vaiheessa suhtautuneen juutalaisiin torjuvasti. Kun Sibelius oli 1914 käynyt Amerikassa päättää Paul kirjeensä hänelle: ”Näitkö Amerikassa juutalaisia? Suomessahan te pääsette niistä eroon.” 1938 Paul kävi Tukholmassa tyttärensä perhettä tapaamassa ja kirjoitti, että kaupunki on kamala: ”Ett riktigt Ghetto av judar ifrån alla världens hörn.”

20. huhtikuuta 1938 päiväämässään kirjelisäyksessä Paul jopa samaistaa Sibeliuksen ja Hitlerin: ”Just nu – midnatt hör jag kyrkklockarna först i Branau an der Inn och så i Danzig ringa in Hitlers födelsedag och tusentals barnröster ifån hela riket gratulera! Ingen – utom du – har så som han hela sitt folks hjertan! Ingen så som Ni två förtjena det! Kom ihåg det när du känner dig ensam igen!

Sibelius tuskin ilahtui rinnakkainasettelusta.

Mitä Branau am Inniin tulee niin kaupunki lienee hiukan pulassa mitä tehdä Hitlerin synnyintalolle. Jos se puretaan, niin kaupungin merkittävimmäksi erityisnähtävyydeksi jää yhä käytössä oleva keskiaikainen sauna joen partaalla. Sen otaksuttavasti miedossa lämmössä voi satunnainen matkailija sitten mietiskellä historian oikkuja.

Kyllä nuoremman polven suomalaisia musiikkimatkailijoita 2. maailmansota kiinnosti. Ilpo Saunio mittaili jo vuosikymmeniä sitten valtakunnankanslian paikkaa Berliinissä. Seppo Heikinheimo kierteli Kuhmon sotamaastossa. Omaksi saavutuksekseni voin mainita pyhiionvaellusmatkan Rommelin haudalle. Niin ja Hitlerin kastekirkkoon.

Ylipäänsä Sibelius näyttää kirjoittaneen hiukan viivytellen Paulille. Ehkä hän pelkäsi uusia rahapyyntöjä. Pikaiseen vastaamiseen oli kyllä usein aihetta, sillä Paul toimi Saksassa hyvin tarmokkaasti Sibeliuksen tunnetuksitekemisessä. Hän tunsi kapellimestareita ja managereita vaikka ei ehkä ollutkaan ihan samalla sosiaalisella tasolla kuin Breitkopf & Härtelin johtaja. Ei hän voinut välttämättä kollegiaalisesti käväistä ohimennessään vaihtamassa kuulumisia.

Sibeliuksella ja Adolf Paulilla oli muutamia yhteisiä projekteja. Tunnetuin on Sibeliuksen säveltämä musiikki Paulin näytelmään Kuningas Kristian II. Kantaesitys tapahtui Helsingissä 1898. Paul oli tekemässä lavastuksia ja Sibelius johti musiikkinsa ensimmäisissä näytöksissä. Elämänsä viimeiseen vaiheeseen saakka nuo esitykset jäivät Paulin mieleen ja hän toivoi, että sarjan Elegia soitettaisi hänen hautajaisissaan.Tämä ei toteutunut, mutta kirjailijan kuoleman jälkeen hänen leskensä kirjoitti Sibeliukselle: ”Om du vill göra någonting för honom så sett dig och spel Elegien till Kung Kristian för honom. Han hör det säkert och kommer att tacka dig.”

Yksi silmiinpistävä piirre kumppanusten kirjeissä on. Niissä ei juurikaan puhuta kirjoittajien omista teoksista, mitä tyyliä ne edustivat , miten rakenteet oli ratkaistu jne.Kirjeissä liikutaan käytännön tasolla mesenaatteja etsiskellen ja tapaamisia toivoen. Sibelius ei säilyneissä kirjeissä osoita paneutuneen tarkemmin Paulin teoksiin. Paul puolestaan kertoo ihaillen kuulemistaan esityksistä ja Sibeliuksen sävellyksistä.

1891 Sibelius maanittelee Paulia tulemaan mukaansa Wienin kevääseen: ”Menisimme Prateriin ja juhlisimme ja eläisimme. Me olemme molemmat tavallaan taiteellisia Don Quizotteja.” Sitä he varmaan olivat ja tuulimyllyt olivat heille samoja. Mutta Adolf Paulissa oli suhteessa Sibeliukseen pisara Sanzo Panchaa.

— Petri Sariola

”Eurooppa/Ehkä”-romaani ei ole mikään helppo koko kansan romaani. Mutta niille, jotka tuntevat sen omakseen, se hyvittää lukemisen rasituksen moninkertaisesti.

Sen sivuilta löytyvät sadat erilaiset eläjät, tutuiksi oletettavat ihmistyypit, oikeamieliset kristityt ja kieroon kasvaneet virheelliset ihmisolevaiset.

Read More →