J.S. Bachin Brandenburgilaiset konsertot kokivat keskiviikkona ensiesityksensä Musiikkitalon jo kuuluisaksi muotoutuneessa akustiikassa. Bach olisi ollut tyytyväinen kuulemaansa; ainakin jos hänet olisi istutettu permannolle kuutosovien tuntumaan.
Illan ensimmäisen puoliskon muodostivat konsertot nro 4 G-duurissa (BWV 1049), nro 5 D-duurissa (BWV 1050) ja nro 3 G-duurissa (BWV 1048). RSO:n soittajista kootut soitinyhdistelmät olivat kokoonpanoltaan vaihtelevia, mutta laadukkaassa musisoinnissa ei heikkoja hetkiä ollut nimeksikään. Jo ensiandanten (BWV 1049) esimerkillinen fraaseraus kohotti esityksen pysyvästi tasolle, jonka ylittäminen oli sekä vaikeaa että tarpeetonta. Samaisessa konsertossa voimakkaan, vuorottelevan tenhon muodostivat viulusoolo (Taija Angervo) ja huilut (Hanna Kinnunen & Emmi Niemi). Lopun prestossa teemat nostettiin yhä vapautuneimmin ottein tehokkaasti esiin.
Seuranneessa viidennessä konsertossa kuulijaa hellittin aluksi allegron laajalla diminuendo-crescendolinjalla, minkä jälkeen sooloviulu (Emma Vähälä) ja yksittäinen huilu (Hanna-Kaarina Heikinheimo) jatkoivat hienostunutta vuoropuheluaan cembalon (Jouko Laivuori) paikoittain puhtaan soolomaisella, virtuoosimaisellakin avustuksella. Trio pitkitti yhteistä matkaansa vielä viimeiseen osaan sulautuen kuitenkin pian koko orkesterin yhteiseen riemuun.
Väliaikaa edeltänyt kolmas konsertto on suurilta osin valitettavan puhkikoluttu teos; tämä heijastui myös uudistuneeseen kokoonpanoon kun musisoinnistaan välittyi aluksi kiireinen huteruus. Kaikki muuttui Bachin alunperin kahden soinnun mystiseen mittaan kirjoittamassa toisessa osassa, jonka paikalla kuultiin Jukka Tiensuun moderni täydennysosa Brandi. Tiensuu onnistui tuomaan Bachin sävelkielen kaikuja tuoreeseen teokseensa asettaen sen hämmästyttävän hyvin osaksi konserton kokonaisuutta.
Konsertin jälkimmäiseen osaan kuuluivat konsertot nro 2 F-duurissa (BWV 1047), nro 6 B-duurissa (BWV 1051) ja nro 1 F-duurissa (BWV 1046). Tarkkaavainen lukija tai vaihtoehtoisesti Bachin tuntija huomaa teosten sävellajien duurivoittoisuuden. Romantiikan näkemyksen mukaan Bachin elämän onnellinen vaihe Cöthenin ruhtinaan Leopoldin suojeluksessa on osasyy konserttojen iloisuuteen; niiden melodisuuteen, rytmien vitaalisuuteen sekä kontrapunktin vaivattomuuteen. Niin tai näin, joka tapauksessa Brandenburgilaisten konserttojen ominaisuudet ovat Bach-tutkija Malcom Boydia lainaten ”tuoneet niille ihailijoita sellaistenkin joukossa, joita hänen muu musiikkinsa ei juuri kiinnosta.” Musiikkitalon käytävillä väliaikakeskusteluja kuulostellessaan arvostelija totesi arvion oikeaksi.
Yleisön palattua konserttisaliin ja istuuduttua paikoilleen ”viinitarhan” rinteille heidät toivotti tervetulleeksi toisen konserton allegron julistava trumpetti (Tomas Gricius). Herkkään tunnelmaan siirryttiin taivaalliisen kauniin andanten myötä; viulun (Hannu Vasara), huilun (Eeva Heikkilä) ja oboen (Päivi Kärkäs) maalailu ihastutti mieleen painuvalla tavalla.
Intiimissä kuudennessa konsertossa lempeät alttoviulut (Ilari Angervo & Tommi Aalto) kietoutuivat vastustamattomasti toistensa sävelkulkuihin viola da gambojen (Varpu Haavisto & Timo Alanen), sellon (Jukka Rautasalo), kontrabasson (Aapo Juutilainen) ja cembalon (Anssi Mattila) suosiollisessa säestyksessä. Tunnelmaa ei onneksi saanut pilattua edes suurenmoisen keskimmäisen osan viimeisissä tahdeissa soimaan parahtanut matkapuhelin. Lopun allegrossa väreili syvällinen, varma leikkisyys.
Brandenburgilaisia konserttoja ei sävellysajankohtanaan tarkoitettu esitettävän kokonaisuutena; pikemminkin ne olivat taidonnäyte erilaisista tavoista kirjoittaa ”konserttoja useille soittimille” (Six Concerts Avec plusieurs Instruments, niin kuin Bachin käsikirjoituksen nimilehdellä seisoo). Numeroinnista poikkeava esitysjärjestys olikin Musiikkitalossa perusteltu ja myös suuren yleisön tyylitajua palveleva, sillä säästyihän siinä loppuun vauhdikas ensimmäinen konsertto suurine orkestereineen. Konserton allegrossa (todennäköisesti alun perin sinfonia eli alkusoitto metsästyskantaattiin) käyrätorvet (Jukka Harju & Tommi Hyytinen) toitottivat vakuuttavasti musiikillisen jahdin alkaneeksi. Tunnelma rauhoittui adagiossa, jossa sooloviulu (Petri Aarnio), oboet (Päivi Kärkäs & Francisco Almazán) sekä fagotti (Jussi Särkkä) loihtivat tuttuihin säveliin koskettavaa tuoreutta. Viimeisen osan trioissa ja polonaisessa käyrätorvet, oboet, fagotti ja jouset jatkoivat sykähdyttävää riemukulkuaan. Konserton ja keskiviikkona koko upean kuusikon päättänyt toistuva menuetti soitettiin juuri niin kuin pitääkin; siron päättäväisesti.