Johannes Brahms tunnetaan tinkimättömän jylhänä sinfonikkona, joka rakensi musiikkinsa Bachin ja klassismin ideoille. Harmoninen ja jyhkeä arkkitehtoniikka onkin Brahmsin musiikkia luonnehtiva piirre, ja kliseisen Bach-Beethoven-Brahms -akselin motto tai punainen lanka tuntuukin olevan juuri uljas (miehinen ja saksalainen) formalismi, joka loi jonkinlaisen normin kaikelle musiikille. Ranskassa ei ollut sinfonikkoja juuri sen takia, ettei kukaan siellä säveltänyt tässä mielessä “saksalaisesti.”
Oma Brahmsin-kuunteluni ei kuitenkaan ole tarttunut suuren puun tai vuoriston lailla etenevään orgaaniseen rakenteeseen, vaan siihen joka jää lineaarisen jatkumon ylä-, ala- ja ulkopuolelle: hetket. Hetkillä tietysti on aina roolinsa kokonaisrakenteessa, mutta niissä on myös eräänlaista ylijäämää – hetkistä tulee aukkoja, joihin rakenteen yhtenäinen linja epätaisaisesti valuu.
Brahmsilla tällaiset hetket ovat valoa, valonsäteitä. Joskus ne ovat laakeita valomassoja jotka vuotavat esiin repeytyneiden pilvien keskeltä, kuten neljännen sinfonian hitaassa osassa (videossa kohdasta 3:43). Yksinäisten käyrätorvien avaama hillityn pastoraalimainen teema uhkuu jylhää ja nokturnemaista luonnontuonnetta. Aksentoidun, tyrmeän välitaitteen jälkeen raskaat pilvimassat tuntuvat hitaasti liikkuvan sivuun jousiston lempeästi kannattelemina, ja sellot kuljettavat mukanaan hitaasti virtaavaa, levenevää valovuota.
Brahmsin toinen pianokonsertto on täynnä valonsäteitä. Verisenä tempoilevan scherzon väliosassa destruktiivinen intohimo katkeaa enkelimäiseen, uljaaseen fanfaariin (videossa kohdasta 5:02), jolloin yöllisen tuskan kammariin tuntuu hyökyvän sokaisevaa valoa kuin komeetasta. Puolalainen Krystian Zimerman on ylenpalttisesta agogiikastaan huolimatta tämän konserton ehdottomasti parhaita esittäjiä; harva pysyy hänen laillaan Brahmsin rynnivien virtojen selässä. Usein Brahmsin valo ei kuitenkaan repeä esiin massoina, vaan pikemminkin ohuina, kimmeltävänkirkkaina vanoina läpättävän hämärän lävitse. Scherzon taivaallisen valon fanfaari on luonnollisesti osan rakenteellinen käännekohta, suorastaan jonkinlainen jumalallinen interventio; myös kapeat valonsäteet toimivat usein taianomaisina, vähäeleisinä käännekohtina. Toisen pianokonserton ensimmäisessä osassa impressionistinen valoleikki, ajan totaalisesti pysäyttävä maaginen tyhjä kohta (videossa kohdasta 2:58) toimii käänteenä, jonka jälkeen pianon vastaukset orkesterin päämelodiaan dramaattisesti seestyvät.
Konserton fantasiamainen, epälineaarinen hidas osa on silkkaa käyskentelyä erilaisissa valoissa. Jo pianon sisääntulo on lipuvaa, helmeilevää valoa. Pianon avausta seuraa improvisatorinen soolotaite, jossa nuotit putoilevat esiin tyhjyydestä ja tyhjyyteen kuin pehmeät valojuovat. Taitteen huipentumassa (videossa kohdasta 4:06) aika lakkaa jälleen olemasta, ja Zimerman poimii laskevat sävelkulut kuin hauraat tähdet pimeän keskeltä. Tällaista helmeilevää valoa Brahmsin soolopianotuotanto läikkyy valtoimenaan. Erinomaisella vuoden 2008 Brahms-levyllään (Aeon) Laura Mikkola antaa ensimmäisen pianosonaatin hitaan osan (Nach einem altdeutschen Minneliede) lopun leijua pysähtyneessä valopilvessä, joka saavuttaa sekä intiimin luontomaiset että värisevän kosmiset mitat.
Brahmsin kaksi jousisekstettoa ovat kvasi-sinfonisia teoksia, joissa Brahmsille ominainen tunneskaala on esillä rikkaimmillaan. Toisessa jousisekstetossa ensimmäisen osan kehittelyjaksoon tuo eteenpäin vievää energiaa kirkkaana räiskähtävä a-g-a-h-e -motiivi (videossa kohdassa 2:31) joka viittaa Brahmsin kihlattuun Agathe von Sieboldiin. Agathen valo jäi kuitenkin ainoastaan väläykseksi, kun Brahms vetäytyi aviohankkeesta.