Hyvänen aika mikä volyymi…! Deutsches Requiemin toisen osan unisono-angstailujen kajahtaessa kuulee, miten kesätauko on kypsyttänyt ääniä – ja itsenäinen harjoittelu tuonut varmuutta. Musiikkitalon Kuoron ensimmäisissä syystreeneissä soi jo ihan toisenlainen Brahms kuin kevätkauden päättyessä: voimaa ja soivuutta on tullut huimasti lisää, kun oma stemma on alkanut löytää paikkansa laulajan kehossa.
Kun teos on henkisesti omaksuttu, se istuu myös fyysisesti yhä luontevammin. Ja tekninen helppous tekee sisäistyneestä tulkitsemisestakin yhä vaivattomampaa. Sisäistyminen on teoksen tunnelmien ja sisältöjen painumista alitajuntaan, eräänlaista tunteellista automatisoitumista. Tässä on myös ulkoaoppimisen ydin. Nyt on vielä runsas kuukausi aikaa saada teos sujumaan täydellisesti ulkoa. H-hetki lyö 21.9. klo 19.
Teos alkaa mennä ulkoa, kun se virtaa itsekseen ikään kuin joltain syvältä tasolta, erilaisten tunnesävyjen kautta. Tässä on henkilökohtaisilla tuntemuksilla tärkeä rooli: musiikki, josta itse nauttii, jää päähän ihan kutsumattakin. Tietoisesta nuotti-nuotilta -ponnistelusta siirrytään melodian ja kokonaisuuden kokemiseen, jossa musiikki pikemminkin tapahtuu kuin tuotetaan – teos laulaa sinua eikä toisinpäin.
Näin suuren teoksen kanssa ei toisaalta riitä, että vain antaa tutun ja miellyttävän musiikin kuljettaa, sen verran paljon requiemiin mahtuu hämääviä tienristeyksiä. Kun tietyt elementit ja kohdat toistuvat mutta johtavat erilaisiin asioihin, täytyy olla hirveän tarkkana kartalla pysyäkseen. Se vaatii lujaa työtä: on kartoitettava ansapaikat, tutkittava mikä niissä on vaarallista ja mitä täytyy muistaa, ja painaa se mieleen erilaisin muistisäännöin tai vaikka visualisoimalla.
Esimerkiksi ensimmäisessä osassa vilkas Freude-jakso toistuu kahdesti vain aavistuksen erilaisena, ja sanatkin tarkoittavat periaatteessa samaa – muistamista helpottaa vaikkapa sellainen sääntö, että ”werden mit Freuden” -pätkä tulee ensimmäisenä, koska w on pehmeä, kun taas voimakkaan k:n takia ”kommen mit Freuden” -pätkä on jälkimmäinen. Kun tätä on ajatellut vaikka vain yhdenkin kerran, muistisääntö tuppaa aktivoitumaan automaattisesti paikan tullessa kohdalle.
Myös suurien rakenteiden tietoinen tutkiskelu auttaa hahmottamista ja muistamista. Montako kertaa tietty asia toistuu, lyhenevätkö/pitenevätkö jaksot tai taukopaikat jollain kaavalla, miten sisääntulot ryhmittyvät – kasautuuko satsi alaäänistä käsin, tekeekö tenori aloitteen, nappaako sopraano aiheen orkesterista? Näin teos ei yhtäkkiä olekaan pelkkä satunnaisilta vaikuttavien kohtien pelottava kokoelma vaan tarkasti suunniteltu rakennus huoneineen ja käytävineen – kiitos arkkitehti-Brahmsin. Kun kartta on selvillä, voi liikkua rennosti musiikin kantamana.
Auli Särkiö