Etteikö Pierre Boulezin musiikki voisi olla kaunista? Epäilijöille voisi suositella tutustumista teokseen …explosante-fixe… kolmelle huilulle, elektroniikalle ja yhtyeelle: jotkin sävellyksen intohimoisista melodioista voisivat olla yhtä hyvin Poulencin tai Prokofievin kynästä.
Boulez suosii hienovaraisia ulkomusiikillisia keinoja tukemaan musiikin hahmottamista. Huilukonsertostakin käyvän teoksen osien välissä himmennettiin valaistusta elektronisten jaksojen ajaksi (ja kenties viemään huomiota partituurien vaihtamisesta), välillä taas yhtyeen kolme viulistia nousivat seisomaan tasavertaisuutta huilistien kanssa korostaakseen, ja kappaleen hyrisevän utuiseen harmoniakenttään päättäneessä Originel-jaksossa pääasiallisen huilusolistin hiljenneet ”varjot” istuutuivat. Ophèle, Cherrier ja Ralincourt vakuuttivat: huomiota herätti varmasti tarkoituksellisen yhtäläinen, perinteisen hierarkkista asetelmaa kaihtanut balanssi solistien ja yhtyeen välillä.
Pieni askel musiikkiteatteria kohden otettiin Boulezin Kaksoisvarjon dialogissa sooloklarinetille ja elektroniikalle, itselleni konsertin vaikuttavimmassa teoksessa. Pimennetyssä salissa spottivalo poimi puolikaaren muotoisen matkan tehneen solistin eri nuottitelineiden ääreltä, kun taas elektroniset välitaitteet vain kuunneltiin pimeydessä. Virtuoosi vailla vertaa, Jérôme Comte loihti (monine trilleineen) abstraktin, kiehtovan draaman vailla sanoja.
Yann Robin on teossarjassaan Art of Metal pohtinut, mitä kaikkea metallisuus musiikissa voi merkitä. Minulle tuli mieleen vastakkainasettelu eri materiaalien välillä, kun Alain Billardin metallinen kontrabassoklarinetti keskusteli puisten bassoklarinettien kanssa ja jousisoittajien Bartók-pizzicatot iskivät metalliset kielet puista otelautaa vasten. Lopulta soinneissa ei tuntunut olevan sellaista eroa, jota teoksen nimi antoi odottaa, eikä sävellyksen elokuvamusiikin mieleen tuonut vellonta jaksanut oikein kiinnostaa.
Luca Francesconin Etymo vei ajatukset taannoiseen laulukilpailuun: ehkä vokaalimusiikki kiinnostaa ihmisiä niin suuresti, koska kysymys on ikiaikaisesta ajanvietteestä, tarinankerronnasta? Olisi silti suurenmoista, jos useammat laulajat kuolon- ynnä muiden aarioiden lisäksi kiinnostuisivat soittimellisesta ilmaisusta, jonka sopraano Barbara Hannigan niin suvereenisti hallitsee. Fragmentoitu teksti yhdessä elektronisen manipuloinnin kanssa synnytti vangitsevan kokonaisuuden.
Ensemble Intercontemporainin muusikot soittivat mitä luultavimmin toissailtaisella tasollaan, mutta tämän konsertin sankareita olivat myös Ircamin tehokkaasti lavalla hääräilleet äänisuunnittelijat: Finlandia-talon akustiikassa monet soittajien finessit jäivät kuulematta, mutta elektroninen osuus soi hienosti.