Epävakainen alkukesän sää saatteli askeliani keskiviikkoiltana kohti 50-vuotisjuhlakauteensa valmistautuvaa Philharmoniea, konserttisalia, jonka muotoa ihailin jo ensimmäisen CD-levyni takakansikuvassa kauan sitten. Myöhempi oppini on kertonut salin olevan myös alustisesti verraton.
Kotisalissaan ylikapellimestarinsa Sir Simon Rattlen johtamat Berliinin filharmonikot valmistautuivat illan konserttiin, jossa kuultaisiin Bruckerin seitsemäs sinfonia sekä orkesteriversiot Pierre Boulezin Notations-sävellyksistä.
Konserttipäivä ei ollut tavallinen päivä, sillä Kevätuhri sai kantaesityksensä Pariisissa juuri toukokuun 29. päivänä sata vuotta sitten.
Silti konsertin takapiruna ei ollut Kevätuhri eikä Stravinsky vaan kaksisataavuotisjuhlakalu Richard Wagner, jonka voi ajatella toimineen kummankin teoksen ”kummisetänä”. Brucknerin Wagner-kytkös on ilmiselvä, mutta Boulezin kohdalla yhteys on mutkikkaampi.
Vuonna 1945 nuori Boulez sävelsi 12 pienen pianokappaleen sarjan, jolle hän antoi pelkistetyn otsikon Notations. Kappaleet vaipuivat säveltäjän mielessä unholaan jopa siinä määrin, että alkuperäinen käsikirjoituskin oli välillä kadoksissa. 80-luvun alussa Boulez kuitenkin palasi Notationsiin alkaen työstää kappaleista orkesteriversioita. Tähän vaikutti säveltäjän mukaan työskentely Bayreuthin Ring-produktiossa. Bouleziin teki vaikutuksen Wagnerin taito työstää samoja motiiveja vielä vuosikymmeniä myöhemmin.
Näin saivat alkunsa Notationsin kappaleiden orkesteriversiot, joita on toistaiseksi valmiina viisi. Viimeisin on vuodelta 1998, mutta tavatessani Boulezin lyhyesti kesällä 2009, hän ilmaisi vakaan aikomuksensa saada koko sarja valmiiksi.
Wagner-kytkennän ohella voisi kuvitella, että Notationsin sisällyttäminen juuri tämän konsertin ohjelmaan on ollut Rattlelta myös kunnianosoitus satavuotiaan Kevätuhrin radikalismille. Vaikka Notations onkin ennen kaikkea Boulezin synteesi Wienin toisen koulukunnan ja ranskalaisen impressionismin vaikutteista Wagner-kattauksella höystettynä, on orkesteriversiossa myös jotakin kevätuhrimaista. Hiipivät avaustahdit, iskevät rytmit ja lopussa täysin valloilleen pääsevä koko orkesterin vastustamaton voima muistuttavat Stravinskyn klassikkoa ainakin pinnalta. Syvemmällä sävellyksiä yhdistää virtuoosisuus ja äärimmäisen taidokas orkesterin käyttö.
Orkesterin ohjelmistossa Notations on ollut aiemminkin, sillä Boulez itse johti teoksen Philharmoniessa 2009. Säveltäjä kommentoi esitystä allekirjoittaneelle todeten lyhyesti pienen hymyn säestämänä orkesterin ”osuneen asian ytimeen”. Boulezin asteikolla tuon voinee tulkita vuolaaksi kehuksi.
Asian ytimeen Berliinin filharmonikot osuivat nytkin Rattlen johdolla. Teoksen nopeasti vaihtelevat sävyt ja karakterit sekä rytminen voima soljuivat vastaansanomastoman yltäkylläisessä orkesteriasussa. Rattlen komennossa orkesteri tuntui soivan näissä maksimaalisissa miniatyyreissä uhkeammin kuin säveltäjän itsensä johdolla. Erityisesti vaskisoundi oli miellyttävän täyteläinen, terävyyttään menettämättä. Ja onhan se pakko sanoa, että Notations II:ssa Rattle sai orkesteristaan irti sellaisen pedon, jonka kirvoittama silkka riemu piti hymyn ainakin minulla naamalla koko väliajan läpi.
Vaikka Notations ei nostattanut mellakkaa Kevätuhrin tavoin, saattoi helposti huomata yleisön kahtiajakautuneen vastaanoton. Osa oli lähes raivokkaan innostunutta, osa lähinnä tyrmistyneitä.
Brucknerin seitsemäs sinfonia taas on juuri sitä ohjelmistoa, jonka helpoimmin assosioi Berliinin filharmonikoihin. Karajanin legendaarinen kokonaislevytys 70- ja 80 -lukujen taitteesta enkelinsiipilevynkansineen on ollut monelle (myös allekirjoittaneelle) tie Brucknerin sinfoniseen tuotantoon.
Levyltä suurimman elämyksen seitsemännestä sinfoniasta olen saanut kuitenkin Harnoncourtin konserttitaltionnista Wienin filharmonikoiden kanssa.
Rattlen Brucknerissa on monia harnoncourtilaisia hyveitä, joita nautittiin erityisesti scherzossa, josta en ole koskaan kuullut parempaa versioita. Scherzossa oli samaa karheaa särmää kuin aiemmin keväällä Rattlen johtamassa Pastoraalisinfonian scherzossa. Oli suoranainen ilo kuulla orkesterin soivan täysin puhtaasti ilmeettömyyteen sortumatta. Kun voimalliseen jousisoundiin lisätään soolotrumpetin kirkas täsmällisyys sekä koko osan jatkuvan pinnan alla vaanivan demonisuuden huikea toteutus, ei esitykseltä voi enempää pyytää.
Mutta sinfonian rakenteellinen huippu on toki adagiossa, jossa Brucker kunnioittaa mestarinsa muistoa niin sävelkielendä kuin orkestraationasa kautta. Viimeksimainitun konkreettisin osoitus ovat vaskistoa täydentävät neljä Wagner-tuubaa.
Rattle rakensi adagion äärimmäisen taitavasti kohti järisyttävää huipennusta. Mestarillista Rattlelta oli myös orkesterin balansointi, joka piti tekstuirit läpkuultavinsa. Stefan Dohrin luotsaama Wagner-tuubanelikko antoi mahtavan näytteen instrumentin soinnillisista mahdollisuuksista. Erityismaininta kuuluu myös patarummuille symbalistin pientä, mutta korvaamatonta panosta unohtamatta.
Sinfonian ääriosat olivat Rattlen näkemyksessä verrattoman hyvin tasapainoitetut. Orkesterin sointi oli kauttaaltaan upea, täynnä mieleenpainuvia puhallinsooloja. Rattlen tempovalinnat toimivat soinnin ja rakenteen selkeyden eduksi olematta itsetarkoituksellisen hitaita tai kiireisiä.
Jousisoinnin muotoilemisessa Rattle yhdistää mielenkiintoisella tavalla orkesterin Furtwängler–Karajan-traditiota periodisoitosta tuttuun särmikkyyteen. Tässä dialektiikassa on jotakin hyvin samanlaista kuin Brucknerissa ihmisenä; yhtäältä maanläheisyyttä lähes naiviuteen saakka, toisaalta syvää henkisyyttä, joidenkin mielestä jopa pyhyyttä.
Paras osoitus Rattlen näkemyksen voimasta oli lopputahteja seurannut hetken syvä hiljaisuus ennen aplodien alkua. Uskoisin monen yleisössä tunteneen samoin, jos sanon halunneeni samanaikaisesti osoittaa kiitollisuuttani sekä raivoisin aplodein että syvän hiljaisuuden kautta.
Sama ohjelma kuullaan vielä tämäniltaisessa sekä huomisessa konsertissa. Perjantain konsertin voi kuunnella myös verkon kautta Berliinin filharmonikoiden Digitaalisessa konserttisalissa (digitalconcerthall.com).