Amfionin Jari Kallio raportoi tuoreeltaan Berliinin filharmonikkojen tämänviikkoisesta täysosumasta, jossa Brahmsin kolmas sinfonia ja Debussyn La Mer saivat rinnalleen Georg Friedrich Haasin tilausteoksen kantaesityksen.
Johannes Brahms (1833–1897) on ainakin minulle se säveltäjä, joka ensimmäisenä assosioituu mieleen Berliinin filharmonikoista. Ja miksipä ei, onhan orkesteri esittänyt ja levyttänyt säveltäjän sinfonista tuotantoa varsin ahkerasti. Herbert von Karajan ehti levyttää Brahmsin sinfoniat kolmesti orkesterin kanssa, kun taas Claudio Abbado teki oman syklinsä heti ylikapellimestarikautensa alussa. Nikolaus Harnoncourtin erinomaisen raikas kokonaislevytys ilmestyi säveltäjän satavuotisjuhlan aikoihin, ja Sir Simon Rattlen tyylikäs konserttitaltiointeihin perustuva sykli julkaistiin viitisen vuotta sitten.
Levytysten perusteella Rattlen Brahmsista on muodostunut kiehtova yhdistelmä periodisoiton mestarien, kuten Harnoncourtin ja Sir John Eliot Gardinerin sekä toisaalta Wilhelm Furtwänglerin ja Karajanin päiviltä periytyvän berliiniläistradition parhaita puolia.
Perjantain konsertin avausnumerona kuultu kolmas sinfonia (1883) oli täydellisen vaikuttava kokemus, kenties paras koskaan kuulemani. Ilman partituuria sinfonian johtanut Rattle poimi Brahmsin pienetkin nyanssit herkullisen tarkasti joutumatta kuitenkaan tinkimään sinfonian huikeasta emotionaalisesta asteikosta.
Rattlen johdolla berliiniläisten soitossa oli voimaa ja terävyyttä sekä riemastuttavaa soinnin ilmavuutta vaihdellen pastoraalisävyistä melankoliaan. Vanhojen mestarien Brahms-paatos oli virkistävästi poissa, vaikka todettakoon nyt ääneen sekin, että joskus tuota paatostakin kuuntelee vielä ilolla, kuten Christian Thielemannin tuoreella levyllä. On kertakaikkisen ilahduttavaa, että Brahms-perinteeseemne mahtuvat niinkin vastakkaiset näkemykset kuin Rattlen ja Thielemannin.
Istumapaikkani oli sikäli varsin kiitollinen, että pääsin seuraamaan Rattlen työskentelyä lähietäisyydeltä. On huomionarvoista, kuinka vähän Rattle oikeastaan lyö tahtia, keskittyen sen sijaan fraasien muotoiluun tai antaen muusikoiden soittaa vapaasti. Huippuammattilaisten muodostaman orkesterin edessä lähestymistapa on varmasti erityisen mielekäs.
Väliajan jälkeen kuultiin jännittävä kantaesitys, itävaltalaisen Georg Friedrich Haasin (s. 1953) dark dreams, joka on orkesterin ja Carnegie Hallin yhteistilaus. Monien muiden tavoin olen tutustunut Haasin musiikkiin vaikuttavan in Vain -teoksen kautta. Kummassakin teoksessa Haas työskentelee samankaltaisen perusmateriaalin parissa. Mikrotonaalisuus, sointiväri, amerikkalaista minimalismia ja myös Olivier Messiaenia (1908–1982) mukaileva toisteisuus sekä Morton Feldmanin (1926-1987) mieleen tuova materiaalin vähittäinen muodonmuutos kohtaavat Haasin tuotannossa erittäin kiehtovalla tavalla.
Parikymmentäminuuttinen dark dreams alkaa orkesterin hämyisen toisteisella kudoksella, jota harppu ja myöhemmin lyömäsoittimet värittävät. Keskivaiheilla teos tuo hetkellisesti mieleen György Ligetin (1923–2006) Atmosphères’in, mutta selkeiden rytmien esiinnousu karkoittaa tuon vaikutelman nopeasti. Vaikuttavinta dark dreamsissa on sen loppu, jossa melodinen sisältö saa yhä enemmän sijaa, ja teoksesta kasvaa elegia.
Haasin mukaan otsikko dark dreams ei välttämättä viittaa pelkästään painajaisiin. Teosta miettiessäni mieleeni nousikin Carl Gustav Jungin elämäkertateoksen Unia, ajatuksia ja muistikuvia otsikko. Vaikka dark dreamsissa onkin painajaistunnelmia, kohtaavat ne kuitenkin yhtäältä optimistisempaa ja toisaalta haikeansävyistä materiaalia jatkuvassa dialogissa.
Orkesterimuusikon näkökulmasta dark dreams lienee melko kaksijakoinen sävellys. Koska teoksen muoto rakentuu lähinnä eri tavoin lomittuvista varsin toisteisista stemmoista, voi se olla soittajalle melko puuduttava kokemus. Toisaalta Haas palkitsee merkittävillä soolo-osuuksilla sinfonisessa kirjallisuudessa harvemmin solistitehtäviin pääseviä instrumentteja, kuten kontrafagottia sekä bassotuubaa.
Claude Debussyn (1862–1918) kolme sinfonista luonnosta eli La Mer (1903-05) on säveltäjänsä äärimmäisen omaperäinen irtiotto germaanisesta sinfoniaperinteestä. Tätä ei vain tahdo aina muistaa, koska monet La Merin esitykset ja levytykset ovat turhan kilttejä tai oikeastaan turhan impressionistisia. Kuten tunnettua, Debussy vieroksui varsin suuresti tätä kuvataiteista lainattua nimitystä, jonka pitkä varjo lepäsi kuitenkin kauan säveltäjän tuotannon yllä. Pierre Boulez irtautui kuusikymmentäluvulta alkaen tästä impressionistisesta perinteestä luoden sen rinnalle suurempaan selkeyteen tähtäävää ja emotionaalisesti pidättyvämpää Debussy-traditiota.
Rattlen Debussyn juuret selvemmin boulezilaisessa traditiossa, mutta lisänä on sellaista hurjuutta ja terävyyttä, joka pyyhkäisee impressionistiset näyt nopeasti tieltään. Berliinin filharmonikoiden soitto maalasi eteemme musiikin vallankumouksellisen, jonka radikaalius ei jäänyt hetkeksikään Schönbergin tai Stravinskyn varjoon. En usko milloinkaan kuulleeni avausosan alkua yhtä kuulaana enkä sen päätöksen hehkua sellaisena räjähdyksenä kuin Rattlen johdolla. Kakkososan alituinen muodonmuutos puolestaan eteni äärimmäisen johdonmukaisena erinomaisessa balanssissa. Päätösosan kuohuissa taas päästiin nauttimaan pinnan alle kätkeytyneestä valtavasta voimasta, joka purkautui loppunousussa pakahduttavan upeasti. Harvoin olen kokenut konsertin jälkeen sellaista onnellisuutta kuin Philharmoniesta kohti hotellia astellessani.