Christian Thielemannin johtama Brahmsin ensimmäinen sinfonia sai tunteet kuohumaan. Yleisöstä kuului niin buu- kuin bravo-huutojakin. Thielemann on perisaksalainen, erittäin dominoiva kapellimestari, huhut kiertävät hänen oikeistopolitiikastaan. Brahmsin esitys oli raskas, leveä, ritardandoja, ylimääräisiä kenraalipausseja ja fermaatteja täynnä. Mutta vaikka filharmonikot tavallisesti valittavat ja protestoivat pienemmistäkin tulkinnallisista rikoksista, jokin saa heidät seuraamaan Thielemannia melkeinpä ilman vastarintaa huolimatta siitä, että monet eivät pidä hänen ideoistaan. Mikä saa heidät seuraamaan Thielemannia niin kurinalaisesti? Eräs orkesterin jäsen tiivisti asian näin: “Vihdoinkin kapellimestari, jonka ego on vielä suurempi kuin itse orkesterin! Sitäpaitsi tässä näemme orkesterin, joka Thielemannin johdolla vihdoin saa nauttia saksalaisuudestaan.“ Ehkä ensimmäistä kertaa sitten Karajanin. Pelottavaa.
Orkesterin puhaltajat näyttivät taas olevansa huippusolisteja: Stefan Dohr käyrätorvi, Andreas Blau huilu, Jonathan Kelly oboe, Wenzel Fuchs klarinetti.
Alban Gerhardt, -69 syntynyt saksalalainen sellisti, Filharmonian kakkosviulujen äänenjohtajan poika, oli illan solisti Schumannin sellokonsertossa. Ylimääräisenä hän soitti vakavasti sairastavan Mstislav Rostropovitschin erittäin virtuoosisen sävellyksen soolosellolle.