Pianisti astuu soittimensa ääreen, viulisti viereensä, ja op. 12/1 rävähtää käyntiin vailla sen suurempia säätöjä. Niin soittaja kuin kuulija onkin tullut syventymään – pinta unohtuu tuossa aikailemattomassa silmänräpäyksessä. Tässä tapauksessa pinnat kuitenkin ansaitsevat maininnan: vuonna 2002 valmistunut Kauniaisten Uusi Paviljonki on kaunis mutta konstailematon tila. Kamariksi sillä oli mielenkiintoisen etäinen ja kaikuisa sointi.
Viulisti Pasi Eerikäisen, pianisti Emil Holmströmin ja sellisti Petja Kainulaisen lähes vuoden jatkunut Beethovenin viulu- ja sellosonaattien sarja käynnisti viimeisen episodinsa siis säveltäjän ensimmäisellä viulusonaatilla. Antonio Salierille omistetun teoksen taitavasti kootussa, mutta vahvasti klassistisessa sonaattiliturgiassa kiinni olevaa ilmettä Holmström ja Eerikäinen tulkitsivat alusta asti energisesti ja täydellä keskittymisellä. Liikkeessä oli kauttaaltaan pehmennetyn utuisaa tarkkuutta; toisessa osassa Eerikäinen soitti joustaan sen janoamalla laulavuudella. Samalla täytyy kuitenkin huomauttaa, että tässä tilassa viulun sointi tuntui ensimmäisessä osassa paikoin hieman liian ohuelta.
Sävellyksenä sonaatista muodostuu stabiilin toisteinen, epäilyksettä etenevä vaikutelma, vaikka viimeisessä osassa Beethoven uskaltaakin jo hieman leikitellä – hetkessä ohi pujahtavan harmonisen seikkailun soittajat kävivät läpi vakuuttavan yllättyneesti ennen taattua loppuiskua.
Viulusonaattigenren viimeisessä teoksessaan vanha kunnon Ludwig van ei enää vaivaudu nuoren (ja kenties kunnottoman) minänsä muodollisuuteen. Op.96:n ensimmäinen osa on läpeensä rauhallinen ja vapaa, kiehtovasti moduloiva trillitutkielma. Adagio espressivon maltilliseen, välillä Lebewohl-aiheenkin mieleen tuovaan lauluun vastaa välittömästi elämänhalua huutava scherzo. Kokonaisuuden päättää finaali, jossa vilahtaa jo säveltäjän myöhäisemmän kauden intresseihin viittaavaa tyylitietoista bassolinjaa ja fugatonpätkää. Sonaatin lopussa kypsä säveltäjä kääntää keulan useammankin Amenin suuntaan ennen viimeistä sanaa. Eerikäisen ja Holmströmin soittoa täytyi toistamiseen ihailla: siitä paistoi kirkkaana materiaaliin syventymisen mukanaan tuoma vapaa, vetovoimainen hengittävyys. Moitteen varaa oli vaikea löytää.
Konsertin varsinainen kruunu oli kuitenkin viulusonaattien välissä soitettu säveltäjän viimeinen sellosonaatti op. 102/2 – ohjelmiston myöhäisin teos – sekä ylimääräisenä esitetty Arkkiherttua-trio op.97. Sellosonaatin ensimmäinen osa hahmottui joka suuntaan hamuavana, vapaasti meditoivana mietelmänä. Tällainen mietelmä voisi olla lähtöisin niin munkin kuin pikajuoksijankin päästä. Yhdessä osassa tulikin ilmaistuksi oikeastaan koko se tunneskaala, jonka esittelyyn säveltäjä 13 vuotta aikaisemmin sävelletyssä op. 12/1:ssä vielä käytti kolme. Sellisti Petja Kainulaisesta paljastui Holmströmin vierellä alusta asti tulinen, voimakkaasti eläytyvä tulkitsija. Ainutlaatuinen oli sonaatin hitaan osan tunnelma. Kainulaisen paperinohuella, vangitsevalla soinnilla piirtämä, traagisen toiveikas ja koraalimaisuuteenkin puhkeava osa sai viileässä salissa mielen vaeltamaan muualle. Oli kuin keskelle talvista wieniläismiljöötä olisi ilmestynyt kevätkukkien verhoama, vaatimaton kyläkirkko.
Liian sentimentaalisuuden Beethoven ravistaa harteiltaan finaalin fuugassa, joka etenkin kontrastina hitaalle osalle tuntuu yhtä perimmäisen vieraalta kuin jotkin säveltäjän myöhemmät fuugat. Holmström oli tarpeen mukaan sädehtiväsointinen tai tyyni kumppani. Mainittu salin viileys oli muuten varmasti miellyttävämpää kuulijoille kuin soittajille, ja saattoi vaikuttaa muutamaan lipsahdukseen.
Vielä kerran ensimmäisten ja viimeisten kronologialla leikkien esiintyjät veivät sarjansa innostuneisiin aplodeihin op.97 majesteetillisella hitaalla osalla (tuo trio myös aloitti syklin helmikuussa 2012). Konsertista ei tee mieli sanoa mitään pahaa – lähinnä harmittaa, että sarja on nyt ohi. Tämä Viides Beethoven ei kuitenkaan liene kovin kohtalokas: käsiohjelmassa Eerikäinen vihjaa jo uudesta ”duoresitaalisarjasta” Holmströmin kanssa. Esimerkiksi Musiikkitalon urbaaniuteen tai yskintämyrskyihin vaihtelua kaipaavalle – tai kenelle vain oikealla etäisyydellä olevalle – voi ylipäätään vilpittömästi suositella reissua Uuteen Paviljonkiin.
Nettivinkkejä:
Kauniaisten Uuden Paviljongin kevään ohjelma.
Amfionin ”Kulissien takaa”-juttu ja videoklippi Beethoven-sarjasta