Onko olemassa vakuuttavaa musiikillista syytä esittää Leos Janácekin ja Beat Furrerin teoksia samassa konsertissa? Helsingin kamarikuoron ja Uusinta-kamariyhtyeen yhteistyökonsertin kapellimestari Nils Schweckendiek esittää blogissaan hienovireisiä sosiologis-filosofisia pohdintoja yllättävän rinnastuksen tueksi. Konsertin kuunneltuani minulle silti jäi tunne, että säveltäjien tilalle olisi voitu vaihtaa lähes kuka tahansa muu sukupolvensa edustaja, ja konsepti olisi toiminut melkein yhtä hyvin. Konsertin positiivisin anti tuntui olevan se, että se tarjosi mahdollisuuden tutustua harvemmin kuultuihin teoksiin tasokkaina esityksinä.
Itselleni teki aivan erityisen vaikutuksen konsertin toisen puoliajan avannut Beat Furrerin pieni kuoroteos enigma vuodelta 2006. Leonardo da Vincin tekstifragmentteihin perustuvassa kirkassointisessa teoksessa sekakuoro on asettautunut neljään ryhmään ympäri salia. Se muodostaa kuulijoiden ympärille eräänlaisen suojelevan musiikillisen mandalan. Teoksen tekstikatkelmien unenomainen hämäryys kontrastoituu jännittävällä tavalla musiikin läpikuultavaan selkeyteen. Helsingin kamarikuoro osoitti kautta koko konsertin ammatillista muuntautumis- ja eläytymiskykyä Janácekin perinteisempää kuorosatsia edustavasta nuoruudenteoksesta Sinisorsa (1885) Furrerin voices-still –teoksen instrumentaaliseen hälytekstuuriin. Anna Kuvajan laulajia oivallisesti tukeva pianismi kosketti Janácekin riipaisevassa Elegiassa Olga-tyttären kuoleman johdosta (1904).
Uusinta-yhtyeen muusikot ovat edelleen hioneet suorituskykyään Furrerin spur-teoksen parissa sitten Viitasaaren kesän 2009 esityksen. Spur samoin kuin sen sisarteos still antaa kuulijalle vastaavanlaisen huimauksen tunteen kuin istuminen vauhtiaan kiihdyttävässä lentokoneessa juuri ennen lentoonlähtöä. Furrer ei kuitenkaan päästä koneitaan irti maasta, vaan ne jatkavat tärisevää ja nykivää kulkuaan ilman määränpäätä. Uusinta on huimaa vauhtia tavoittamassa keskieurooppalaisten nykymusiikkiyhtyeiden teknis-ilmaisullisen tason. Kapellimestari Nils Schweckendiek on kultivoitunut johdattaja ulos suomettumisen rämeistä.
Kiinnostava tuttavuus oli konsertin aloittanut Janácekin myöhäistuotantoa edustava laulusarja Rikadla (Lastenloruja) 9 laulajalle ja soitinyhtyeelle. Maanläheisen rempseä sävelkieli muistuttaa mestarillista Sinfoniettaa, jonka Janácek sävelsi samana vuonna (1926). Rikadlan soitinnus on täynnä herkullisia yksityiskohtia: huhuileva okariina, Päivi Kiljalan ja Mikko Raasakan kirpeän läpitunkevat es-klarinetit, Aapo Juutilaisen jämerän itsepäinen kontrabasso. Sarjakuviin pohjautuvien runojen leppeä huumori ei minulle täysin avautunut suomennoksina. Voin vain kuvitella, että tsekinkielellä runojen maailma on varmasti rikkaampi assosiaatioista ja niiden riimitykset purevat nasevasti kuin jossakin Tiitiäisen satupuussa. Lapsen maailmaan ei kuulu oopperoiden dramaattisuus tai jousikvartettojen maaninen demonisuus.