Pyhä-hymnin enkelikuoro hyrisee ja lepattelee, hyytävän Golgata-näyn jälkeen ylösnousemus poukahtaa kuorosta miltei riehakkaana, ja lopun Dona nobis pace aaltoilee vedenpehmeänä. Loppukuoro on absoluuttisen puhdasta, jännitteetöntä, voisinpa sanoa täydellistä musiikkia – Bachia syvimmillään. Messu h-molli on kuin Kunst der Fuge eettereihin ja kolmanteen potenssiin kohotettuna: abstrakti, jättimäinen muototutkielma, jota Bach ei tarkoittanut esitettäväksi.
Kolmeen suureen jaksoon – Kyrie ja gloria, Credo, Sanctus ja lopetus – jakautuva kehämäinen, äärimmäisen hallitusti rakennettu suurteos tuo mieleen Danten Jumalaisen näytelmän. Molemmat olivat aikansa ajattelun ensyklopedisia synteesimonumenttieja, jotka pyrkivät vangitsemaan suorastaan itse elämän mysteerin. H-molli-messussa Bach kiteytti paitsi oman tyylinsä myös koko musiikin siihen astisen kehityksen: teos koostuu pitkälti Bachin aiempien sävellysten jalostetuista muodoista ja abstrahoi gregoriaanisesta, renessanssipolyfonisesta, vivaldiaanisesta ja galantista tyylistä kirkkaan, monitahkoisen timantin.
Hannu Norjasen luotsaaman Cantores Minoreksen h-molli-messu sai tänä vuonna erityisen hienot puitteet, kun sitä säesti korkeatasoinen Suomalainen barokkiorkesteri. Barokkiorkesterin sointi punoutui ihanteellisesti poikakuoron ääneen ja kannatteli teosta pulppuilevasti ja notkeasti.
Aivan alussa orkesteri kuitenkin tuntui soittavan varoen, missä se itse asiassa heijasteli kuoroa: hidas Kyrie-fuuga käynnistyi kuin kuulostellen, kasvoi hillitysti ja sitkeästi, miltei aristellen, kunnes avautui luottavaisempaan hehkuun. Cantores Minores on kesästä alkaen paininut balanssinsa kanssa, kun runsaasti vaihtuneen sopraano-osaston rakoutunut sointi on pitänyt saada vakautettua. Tämä siirtymäkausi kuului etenkin ykkössopraanon hentoudessa ja varovaisuudessa, mutta konsertti osoittautui lopulta työvoitoksi: sopraanot soivat yhtenäisesti, ja kuoron perussävy säilyi kiinteänä ja intoutuneena. Altto-osasto lauloi koko illan ilahduttavasti, ja miesäänet tukivat kuoroa varmasti ja sykähdyttävästi. Sopraanot eivät ainoastaan selviytyneet, vaan väläyttelivät kosolti upeita ja lupaavia hetkiä: heti Kyrien loppupuolella sopraanot välähtivät puhtia täynnä hurjaan liitoon ja siitä Glorian raikkaaseen pompahteluun ja kepeään, rastasmaiseen viheltelyyn. Vain akrobaattisimmissa forteissa ja avantgardistisissa modulaatioissa jotkin yksilöt särähtivät läpi.
Konsertin kruunasivat hienot solistit. Sopraano Tuuli Lindeberg ja kontratenori Teppo Lampela osoittivat Et in unum -duetollaan olevansa maamme tämän hetken parhaita vanhan laulumusiikin tulkkeja. Cantores Minoreksen solistina debytoineen Lindebergin kimmoisassa, tummankuulaassa ja kellomaisesti syttyvässä äänessä on personaallinen sävy, kullankeltainen matala rekisteri ja viehkeät ylä-äänet. Tuomiokirkon holvi tuntui kuitenkin ahmaisevan osan pitkistä äänistä, mihin ehkä vaikutti harvahko, ääniä keventävä vibrato. Lampelan Qui sedes -aaria oli jyrkkäkulmaisuudessaan ensin suorastaan maaninen, mutta pyhittyi sitten levolliseksi ja täyteläiseksi. Agnus deissä Lampelan ääni soi, kantoi ja herkutteli muodoilla taianomaisesti. Tuomas Pursion bassossa oli sekä syvältä kumpuavaa voimaa että herkkää ilmavuutta. Erityisesti Et in Spiritum sanctum -aaria kaarteili pyöreästi ja avautui valoisasti. Tenori Jussi Myllyksen vokaalit olivat monin paikoin liian avoimia, mutta äänenmuodostus sielukasta ja riipaisevaa.
Aarioissa myös orkesteri tarjoili solistisia herkkupaloja. Sopraanon Laudamus-aariassa Minna Kangas taituroi viulullaan luonnonlapsimaisen spontaanisti, ja Qui sedes -alttoaariassa Jasu Moision oboe d’amore valoi tunnelmaan vienosti kohtalokasta väriä. Petra Aminoffin hienostunut huilusoolo kirkasti koskettavan Benedictus-tenoriaarian.
H-molli-messu on todellinen Bachversumi, joka vilisee déja vu’ita. Jalostetussa synteesissään viides evankelista loi syviä, kirkkaita mysteerinäkyjä ja hurmion hetkiä, ennen kaikkea laajassa, kehämäisessä Credossa, joka muodostaa teoksen sydämen. Cantores Minores eläytyi näihin ideoihin suorastaan tulisella innokkuudella. Leikkivä ääni teki sävelkuvioista kuperkeikkoja ja syttyi crescendoihin ajatuksennopeudella. Kuoron sisällä oli upeita soinnillisia hetkiä, jotka lupaavat hyvää hankalien balanssivaiheiden jälkeen. Poikakuoron olemukseen kuuluu, että sen herkkä sointi elää ja kehittyy koko ajan. H-molli-messun kaltaiseen maailmojasyleilevään monumenttiin tuo haavoittuvuuden elementti tuo vielä oman rikkautensa.