Toivo Kuula: Complete Piano Music. Jouni Somero, piano.
FCRCD-9758 (2 CD, 2018)
Pianosävellykset eivät olleet mikään erityisen tärkeä osa Toivo Kuulan tuotantoa. Kai Maasalo ei teoksessaan Suomalaisia sävellyksiä II käsittele niitä lainkaan erikseen. Kappaleessa Yksin- ja kuorolaulut Maasalo esittää moitteen Kuulan pianonkäsittelystä: ”…lauluääni yhtyy Kuulalla orkesteriväreihin monessa tapauksessa sopusointuisesti ja luontevasti – paremmin kuin yksioikoisesti käsiteltyyn pianoon.”
On totta, että Musiikkiopistossa viulu oli Kuulan soittimena. Hän kuitenkin jo varhaisemmasta nuoruudestaan asti viihtyi pianon ääressä ja käytti sitä säveltäessäänkin. Sellainen on melko yleistä. Hienoa orkesterisäveltäjää Gustav Mahleriakin varten täytyi hilata flyygeli pieneen sävellysmökkiin Steinbachissa Atterseen rannalla.
Toivo Kuula pystyi jokapapauksessa säestämään omia laulujaan ja ainoastaan pianotriossa luovutti osuuden ammattipianistille. Hän olisi halutessaan pystynyt kirjoittamaan pianolle minkälaisia hyvin käteen sopivia kiemuroita tahansa. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Säilynyttä tuotantoa siivittävät voittopuolisesti kansalliset sävyt. Kiinnostus impressionismiin ilmenee sointujan etsimisessä, ei kiemuroitten laadinnassa.
Kuulan kansallissävyjen pohjalla on usein maakunnallinen pohjaväritys, pohjalainen uho. Se on myöskin pohjalaisen Jouni Someron tulkintojen valttina. Allekirjoittaneen pitäisi kai sitten oman pohjalaisen perimän siivittämänä uhota arviointeja jonnekin positiivisen ja negatiivisen välimaastoon. Toisaalta kun isälinja näkyy siirtyvän vähintäänkin puoli vuosituhatta sitten jonnekin eteläisen Puolan tienoille, lienee viisainta pysytellä kiltisti asialinjalla.
Sata vuotta sitten pidettiin Toivo Kuulaa lupaavimpana säveltäjänä Sibeliuksen jälkeen. Hänen Satukuvansa olivat aikansa ikivihreitä, samoin monet laulut. Hänen jälkeensä tuli sitten muita ”lupauksia” kuten vaikkapa Selim Palmgren ja Aarre Merikanto, kullekin makunsa mukaan. Hyvin tyypillinen on Kuulan 1912 säveltämä Elegia. Kaiken elegisyyden keskellä on siinä mahtava nousukohta ja Someron Steinway D näyttää voimansa. Myöskin sarjan päättävässä Tranquillamento-sävellyksessä on omat nousunsa. Kai oli osoitus säveltäjän temperamentista, ettei elegisyyteen vaivuttu koko kappaleen ajaksi.
Erityinen huomio kiintyy Häämarssiin, jota paljon soitetaan häissä otaksuttavasti hiukan lyhyempänä versiona. Eihän kukaan laahusta lähes kuutta minuuttia kirkon ovelta alttarille. Kyseessä ei ole mikään riemukas sävellys. Sekä Someron tulkinta että orkesteriversion tempo ovat yllättävän hitaita. Kuulan elämäkerran kirjoittaja lienee oikeassa kun hän arvelee Kuulan marssia säveltäessään ajatelleen omaa epäonnistunutta ensimmäistä avioliittoaan. Kyseessähän oli ns. pakkoavioliitto ja syntynyt lapsikin kuoli muutaman kuukauden ikäisenä.
Lampaanpolska on myös yksi Kuulan tunnetuimmista sävellyksistä. Someron kesto on 4´ 57”, mikä mahdollistaa hiukan pidättyvämmän otteen nopeammissakin jaksoissa. Henkilökohtaisesti pitdän enemmän Rolf Bergrothin lähes kuudenkymmenen vuoden takaista levytystä ajassa 3´ 19” kuitenkin parempana. Siinä on jotenkin musikanttisempi ote.
Somero on ottanut levytykseensä mukaan myöskin kuusi aikaisemmin taltioimatonta teosta. Erityisen vaikuttava on hänen Kuulan hengessä täydentämänsä Vanha syyslaulu. Ajatusta voisi kehitellä eteenpäin. Mistä löytyisi Suomen Leopold Godowsky, joka Kuulan hienoimpien laulujen kohdalla saisi unohtamaan Kai Maasalon puheet Toivo Timoteus Kuulan ”yksioikoisesta” pianonkäsittelystä ja toisi sormien ulottuville äänihuulten herkkyyden ja soittamisen ilon.
— Petri Sariola
