Markku Heikinheimo
Joka on viime vuosikymmeninä – tai sanokaamme aikoinaan – kuullut Finlandia-talossa urkujen soittoa, on voinut olla varma, että soittimen ääressä oli Markku Heikinheimo, talon uruista vastaava urkuri. Näin on alkaen Saint-Saënsin urkusinfoniasta. Mutta lisäksi allekirjoittaneella on ollut etuoikeus nauttia hänen musisoinnistaan jo kouluajalta lähtien Norssin aamuhartauksissa, jotka huipentuivat aina hänen sooloesitykseensä koulun historiallisilla uruilla.
Hän on myös ehtinyt kouluttaa useampia nuoria urkuripolvia ja sai itse aikanaan huippuvalmennuksen Pariisissa Marie-Claire Alainin oppilaana. Siksi ei ole ihme että Olaus Petrin kirkon musiikkihartauden nimellä kulkeneessa konsertissa kuultiin harvinaisia ranskalaisia säveltäjiä barokista klassismiin.
Olaus Petrin joka lauantai-ilta järjestettävät urkuillat on hieno traditio, jossa Heikinheimo on ollut mukana alusta lähtien. Hänen ensimmäinen (jo kouluaikainen) urkuopettajansa Folke Forsman tuli kirkon urkuriksi 1960-luvulla ja näin myös hänen oppilaansa pääsi kiinni näihin hienoihin urkuihin heti niitten valmistuttua 1967.
Viime lauantain (20.10.) ohjelma oli kokonaan ranskalainen; mutta kun Grand Sièclen urkumusiikki on tyylillisesti tavattoman yhtenäistä ja omintakeista ja liittyy aivan erottamattomasti silloiseen urkutyyppiin, niin illan ensimmäinen säveltäjä François Roberday (1624-1680) ja viimeinen A. P. F. Boëly (1785-1858) ponnistivat sangen erilaisista tyyli-ihanteista. Roberdayn fuuga teoksessa Fugue et Caprice voisi aivan hyvin olla jonkun italialaisen aikalaissäveltäjän tekemä; taas Boëlyn Fantasia ja fuuga on hyvin lähellä Mendelssohnin urkusävellyksiä. Varsinaista ranskalaista urkubarokkia edustikin vain Nicolas de Grigny (1672-1703), joka oli Bachin suuresti ihailema säveltäjä.
Heikinheimo kertoi taustatietona, että varsinaisina urkurivuosinaan nuori Bach kopioi omin käsin koko Grignyn Livre d’Orguen. Se on mittava kokoelma urkuversettejä messukäyttöön esitettäväksi alternatim pappien gregoriaanisen laulun kanssa. Näide versettien, jotka siis perustuvat jonkin messunosan (Kyrie, Gloria etc.) sävelmiin, otsikot ovat yksinkertaisesti rekisteröintiohjeita.
Näin selvisikin minua ihmetyttäneet otsakkeet ’Cromorne’ – niin sehän on tietenkin Krummhorn! Cromorne on siis urkujen yksi ns. kieliäänikerta, jonka soinnillinen esikuva on keskiaikaisessa Krummhorn-soittimessa. Otsakkeessa Cromorne en taille à 2 parties, ’en taille’ taas tarkoittaa sitä, että sitä äänikertaa on käytettävä sävelkudoksen keskelle (”en taille”) sijoitetun stemman soittamiseen. Heikinheimon soittamassa Grignyn en taille -sävellyksessä näitä soolostemmoja oli peräti kaksi, mikä johtaa peräti viisiääniseen satsiin. Heikinheimon mielestä juuri tällaiset ’kommervenkit’ taatusti viehättivät Bachia, joka sovelsikin ajatusta useihin koraalipohjaisiin urkusävellyksiinsä. Lisäksi Heikinheimo soitti Antoine Calvièren (1695-1755) teoksen Cromorne en taille.
Cromorne alkoi kiinnostaa niin paljon, että keskustelin siitä oppilaani Mikko Metsälammin kanssa, joka tiesi vielä lisää:
Cromorne on vanha puhallinsoitin, joka jäi elämään urkupillistöissä etenkin ranskalaisiin urkuihin. Ranskalainen barokkiurku oli hyvin standardoitu muun ranskalaisen yhteiskunnan kiltarakenteen tavoin Ludvig XIV:stä vallankumoukseen. Krumhorni kuului sekä soittimena, että musiikkityylilajina urkujen vaatimuksiin. Krumhornilla oli affektina viittauksia maisemoihin, ja paimenien pilleihin. Se oli sooloäänikerta, jota usein säesti pehmeät 8-jalkaiset huilupillit. Couperin ja monet muut ranskalaisen klassisen urkutradition (ennen vallankumousta) säveltäjät lähes kaikki sävelsivät krumhorn-kappaleita, osina messukokonaisuuksia (urkuja ei soitettu juurikaan messujen ulkopuolella) etenkin kun messun teksti liittyi maalaistopoksiin.
Tältä se kuulostikin; arvasin että tuohon erikoiseen nasaaliin sointiväriin liittyy joitain affekteja ja merkityksiä. Ne tulivatkin Heikinheimon tulkinnoissa varmalla kädellä hienosti esiin.
— Eero Tarasti
