Gaston Bachelard
Aikoinaan Doris Laine julkaisi Synteesi-lehdessä artikkelin ”Tanssin kieli vanha kieli” (1/2000), johon kiteytti uransa keskeisimpiä ideoita. Vaikka klassista balettia usein kritisoidaan konventioihin sidotuksi, Laine huomauttaa: ”… tarjoaa se kuitenkin jokaiselle tanssijalle mahdolisuuden ilmaista tunnelmia ja tarinaa omalla persoonallisella tavallaan… Klassinen baletti on oma kielensä, eikä sitä ehkä voikaan kokonaan noin vain oppia ymmärtämään.” Oopperamme kahden erityylisen baletin yhdistelmäilta 17.10. toi esiin juuri tämän ajatuksen: Carolyn Carlsonin Pneuma oli modernia balettia, joka rikkoi konventioita, mutta loi samalla omia uusia, ja joka oli kuin puhetta, sanoja, joiden merkitystä on vaikea tavoittaa. Mutta niin ei ehkä tarvitsekaan, sillä me semiootikot tiedämme, ettei kaikkea non-verbaalia voikaan kuvata verbaalisesti. Illan jälkimmäisessä baletissa, Serge Lifarin koreografiassa taas ei ole juonta lainkaan, otsake on vain Suite en blanc, ja musiikkina Eduard Lalota; mutta ei sitä silti koe täysin anti-narratiivisena. Kuten Doris Laine esseessään toteaa, eräät positiot ovat niin kuvaavia, että ei tarvitse kuin yksi asento niin katsoja jo tietää onko kyse Faunista…vai itse Serge Lifarista.
Mutta onko tanssissa mitään filosofista? Näin väittää Carolyn Carlson koreografiallaan, jonka innoituksen lähteeksi hän ilmoittaa ranskalaisen filosofin Gaston Bachelardin ja erityisesti tämän teoksen L’air et les songes, Ilmaa ja unia. Se kuuluu sarjaan, jossa hän pohtii eri aineiden, ilman, tulen, maan ja veden poetiikkaa. Hän puhuu mielikuvien ’mobilismista’ eli liikkuvuudesta. Hän puhuu tuosta Sartren mielikuvituksesta, imaginairesta, joka sen sijaan, että panee meidän uneksimaan ja puhumaan, saattaa meidät liikkumaan. Ilmaan liittyvä psyykkisyys saa meidät toteuttamaan sublimaation vaiheita – aina transsendenssiin saakka.
Kuinka siis Bachelardin figuratiivinen kieli kääntyy joksikin niin konkreettiseksi ja keholliseksi kuin tanssi? Baletin musiikki, Gavin Bryarsin hieman minimalistinen ja Steve Reichiin ja Philip Glassiin vivahtava sonoriteetti oli eleiden tukena. Näyttämökuvat olivat vaaleita, pastellinsävyisiä ja askeettisia. Ainoa spatiaalinen tapahtuma oli viheriöivän puun siirtyminen hitaasti oikealta vasemmalle näyttämön taustalla. Muutoin käytettiin tuoleja ja laatikoita pyramidimuodostelmissa. Tässä oli jotain antikisoivaa etenkin kun myyttinen lintuhahmo, jota ohjelmakirja tosin kutsui mustaksi enkeliksi, liikkui pariin otteeseen sulkasiivin hitaasti kuin aikaa mitaten. Ei ihme, että modernin tanssin perustajalla, Isadora Duncanilla palattiiin juuri antiikin liikunnan ideaan. Musiikki antoi myös tragediaan viittaavan atmosfäärin melankoliseksi mieltyvällä soinnillaan.
Mutta mitä tapahtui lavalla? Erilaisia tanssijapareja ja ryhmiä puettuina vaaleisiin asuihin kiiruhti lavalle milloin mistäkin ja ne poistuivat yhtä yllättävästi. Tntui kuin kaikki klassisen baletin klisheet pyrittäisiin murtamaan. Tämä oli kokonaan l’esthétique de l’imprevuta, odottamattoman estetiikkaa. Pneuma koostui seitsemästä näkymästä, jotka oli nimetty: Äärettömyyden tuoksu; leijuvat kehot, jotka eivät koskaan laskeudu, kuviteltu putoaminen, tuulen sieppaamat unelmat jne. Muttei katsojalla ollut aikaa seurata kuvien vaihtumista ohjelmasta. Näkymissä oli toi myös huumoria ja erityisesti aina kun valkoinen nainen ilmaantui lavalle elehtien kuin olisi halunnut rupatella yleisölle jotain, mutta jonka puheesta ei saanut selvää. Kaiken kaikkiaan koko teos operoi kuin merkityksettömyyden estetiikalla. Tanssijoiden työ oli korkeatasoista kauttaaltaan; tämä vaativa modernistinen teos kaikissa vieraannuttamisefekteissään oli mieliinpainuva elämys.
Sille joka haluaa jatkaa baletin ja ylipäätään tanssin kielen pohdintaa voi suositella luettavaksi amerikkalaisen Judith Lynne Hannan teosta To Dance Is Human A Theory of Non verbal Communication (1979). Tämän perustavanlaatuisen antropologisen tutkimuksen perusidea on, että tanssi tulee kuvaan kun kielen eli puheen keinot loppuvat. Nonverbaalia viestintää käytetään, kun puuttuu verbaali koodaus, koskien muotoja, tunteita ja ihmistenvälisiä asenteita. Tanssi on tehokas keino… se toimii moniulotteisesti ja koodaa ihmisen kokemusta aistimodaliteeteilla: tanssijaa seurataan ajassa ja paikassa, siinä kuullaan fyysistä liikettä, tunnetaan voiman käytön tuoksua, kinesteettisen toiminnan ja empatian tunnetta, kehon kosketusta kehoon… Tanssiviestinnän kolme avainhenkilöä ovat: koreografi, esittäjä ja katsoja (op. cit. 25–26). Tanssilla kuvataan uutuutta, vastakohtaisia odotuksia (yllätyksiä ja epäjohdonmukaisuuksia, epävarmuutta, monimutkaisuutta, konfliktia, häilyvyyttä, moninaisia merkityksiä ja epästabiilisuutta (s. 28). Miten hyvin tämä sopiikaan moderniin balettiin – ja juuri nähtyyn ja koettuun Carlsonin balettiin.
— Eero Tarasti