J. W. von Goethe
Uutenavuotenakin musiikkielämä jatkuu. Lähes kaikki musiikinystävät istuutuvat TV:n ääreen seuraamaan perinteistä Strauss-konserttia Wienin Musikvereinin salista. Kapellimestarit ovat vaihtuneet ja nyt oli vuorossa kuuluisa Wagner-johtaja Christian Thielemann. Hänen johdollaan orkesteri soitti erittäin kurinalaisesti, täsmällisesti ja oikein. Mutta he olivat hyvin vakavia. Thielemannia monet soittajat pelkäävät. Kuitenkin Strauss on wieniläistä musiikkia ja sen peruestetiikka on Gemütlichkeit, termi jota en yritäkään kääntää wieniläinen kirjailija Stefan Zweig sanoi, että itävaltalaiset eivät sietäneet saksalaisten ahkeruutta, tarmokkuutta, kunnianhimoa ja työteliäisyyttä. Ne eivät olleet Hofburgin, Grinzingin, Café Sacherin ja Wienerwaldin maisemissa mitään hyveitä. Mutta sentään Thielemann osasi johtaa Radetsky-marssin taputuskuoroa leikki silmäkulmassa.
Wienin konsertti päättyi juuri sopivasti klo 15 – niin että Helsingissä kerkisi Musiikkitaloon kuulemaan Aapo Häkkisen johtamaa Uudenvuoden juhlakonserttia. Sen päänumero oli harvinaisuus: Goethen näytelmä Egmont melodraamana. Konsertin alkupuoliskon vokaalinumerot, joita esitti elegantisti Elisabeth Breuer – kuolemattomat Kennst du das Land, Liebe, Sehnsucht ja Gretchen am Spinnrade sekä alkusoitto C-duuri op. 115 valmistelivat päänumeroa. Mosengeil-niminen säveltäjä teki Beethovenin musiikista declamatorische Begleitungin eli lausunnallisen säestyksen. Näytelmä on vapausdraama, jossa flanderilaisten kansanjohtaja Egmont joutuu espanjalaisen vangiksi ja teloitetaan lopuksi. Hyvin dramaattinen aihe ja realistinen niin näyttämöllä kuin musiikissa. Näyttelijä Robert Hunger-Bühler resitoi vaikuttavasti, hetkittä jopa karkean päälletunkevasti tekstiä ”skorraten”, mutta hallitsi myös lyyrisempiä nyansseja. Egmont näytelmän voi lukea suomeksi, se on ollut käännettynä jo kauan sitten Goethen valituissa teoksissa. Egmontin musiikilla on meitä kiinnostava yhteys suomalaiseen musiikkiin. Se on ollut mitä ilmeisimmin yhtälailla vapaustematiikkaan liittyvän Finlandian esikuvana: alun raskaat soinnut vaskilla ja lopussa Finlandian ”veturi-fugato” ovat peräisin Beethovenin uvertyyrin tai loppusoiton koodan triumfista. Taas melodraamaa harrasti Suomessa vielä Fredrik Pacius. Melodraamaa on sitten pidetty täysin vanhentuneena taidelajina. Väärin: mitä muuta elokuvamusiikki on kuin melodraamaa: filmissä henkilöt puhuvat ja taustalla soi non-diegeettinen säestävä musiikki. Puhdasta melodraamaa, jota tulee päivittäin TV:stä.
Yksi mielenkiintoinen filosofisluontoinen ero on Goethen ja Beethovenin vapausvisioilla. Goethe sijoittaa vapauden triumfin Egmontin uneksi ennen kuin hänet viedään surmattavaksi. Se on siis hänen hourettaan, toiveuntaan, jotain psyykkistä, joka ei vastaa todellisuutta. Sen sijaan Beethovenilla vapaustriumfi kuullaan teloituksen jälkeen: päättävä laskeva unisono seksti-intervalli, tauko, koraali – ja sitten huumaava triumfi. Se on siis ikään kuin transsendentaalinen totuus. Egmont elää, hän ei kuollutkaan, ja jos kuoli, niin ei ainakaan turhaan, hän saa palkintonsa ja samoin kansa. Tämä on todellinen idealistinen, metafyysinen näkemys. Aapo Häkkinen sai esiin mahtavan soinnin orkesteristaan. Tämän teoksen esittäminen oli oikea Uuden vuoden kulttuuriteko.
— Eero Tarasti
