Amfion pro musica classica

Author Archives: Paul

“KAARLE-KUNINKAAN METSÄSTYS” METROPOLIASSA HUHTIKUUSSA

kung_karls

Metropolian musiikin kevään 2019 suursatsaus on Fredrik Paciuksen 1852 säveltämä ensimmäinen suomalainen ooppera “Kaarle-kuninkaan metsästys”. Teos nähdään huhtikuussa neljästi opiskelijoiden ja korkeakoulusta jo valmistuneiden esittämänä.

Oopperassa ajankohdan poliittinen, isänmaallinen sanoma on verhottu historialliseen menneisyyteen.  Produktiossa ohjaaja Ville Sandqvist sekä visualisti Riina Nieminen ovat tyylitelleet epookkitarinan Ruotsin kuninkaasta, jonka tiedetään 1600-luvulla oikeastikin käyneen metsästysretkellä Ahvenanmaalla. Kansan ja valtaeliitin välinen suhde, virkavallan ja asukkaiden yhteentörmäykset sekä juonittelun ja uskollisuuden teemat puhuttelevat yleisöä nykypäivänäkin yhteiskunnallisten ilmiöiden näkökulmasta.

Laulullisesti “Kaarle-kuninkaan metsästys” on upean rikas teos. Musiikki on vaihtelevaa ja monipuolista. Tyylillisesti se edustaa syntyaikansa romanttista valtavirtaa, ja orkesterisointi on pursuilevan runsasta.

Kaarle-kuninkaan metsästykseen on valittu koelauluissa yhteensä 16 nuorta solistia. Päärooleissa nähdään mm. Eero Lasorla (Jonathan), Laura Juvonen / Veera Niiranen (Leonora) ja Samuli Takkula (Gyllenstjerna), Ilmari Leisma (Oxenstjerna), Anu Ontronen (leskikuningatar Hedvig Eleonora) sekä muissa rooleissa Anna ArolaElsa-Maija HelminenMaija TurunenMaria TurunenHilkka YlinäräKalle VirtanenSampsa HeiniöJussi KeltakangasOlli-Jaakko Miettunen ja Joonas Tuominen. Kaarle-kuninkaana vierailee Lina Johansson Lärkkullan kansanopiston musikaalikoulutuksesta (Lärkkulla Musical).

Orkesterina toimii yli 40-henkinen Helsinki Metropolitan Orchestra, jonka riveissä soittaa myös Metropolian nykyisiä ja valmistuneita opiskelijoita. Esitykset johtaa kapellimestari Sasha Mäkilä. Oopperan kuoro-osuuksista vastaa Helsingin filharmoninen kuoro.

Ohjaaja Ville Sandqvist kuvailee produktiota seuraavasti: “Libretisti Zachris Topelius ei ole ottanut sattumalta oopperan tapahtumapaikaksi Ahvenanmaata. Paikalla on väliä, valinta on merkityksellinen. Olemme rajamailla, välissä, kohtaamispaikalla, muistojen ja toiveiden äärellä. Saarella on jotakin kätkettyä, piilossa. Siellä se lymyilee ja kurkkii. Kuninkaalle luvattu hirvi on kaadettu. Sen me tiedämme heti alussa, mutta kuka sen on ampunut ja missä se on nyt? Entä missä nuori kuningas itse on ja kenen kanssa? Onko hän äitinsä kuningattaren seurassa vai kätkeytynyt kansan joukkoon? Joku vehkeilee, se on päivänselvää, mutta ketä vastaan? Minkä puolesta? Miksi? Joku on ihastunut, jopa rakastunut. Kuka? Kalastajatyttö Leonora ainakin, se on varmaa, mutta ehkä myös joku toinen. Kaikkien näiden kysymysten keskellä kehottaa kuningas lopussa meitä antamaan ’kaikkien kukkien kukkia’.”

Erilaiset kasvit luovat oopperaan sen tapahtumapaikat: merenrannan, linnanrauniot ja riemukkaat markkinat. Katsojat viedään 1900-luvun alkupuolen jugendista ja art decosta inspiraatiota ammentaneelle aikakaudelle. Riina Niemisen vahvoina visuaalisina esikuvina ovat esimerkiksi taiteilijat Gustav Klimt ja Alfons Mucha. Roolihenkilöiden pukuja koristavat monet kuosit ja kultainen väri. Kasvien symboliikka paljastaa myös tarinan henkilöistä salaisia merkityksiä.

Teoksessa hyödynnetään kierrätettyjä materiaaleja. Metropolian äsken käytöstä poistuneen historiallisen Bulevardin kiinteistön upeat tekstiilit saavat uuden elämän roolipuvuissa ja lavastuksessa.
Esitykset 5.4.–12.4.2019 Helsingin Konservatorion konserttisalissa

Pekka Kuusisto soittaa Bjarnasonin viulukonserton 8.2.

André de Ridder. Kuva © Marco Borggreve

André de Ridder. Kuva © Marco Borggreve

RSO esiintyy Musica nova Helsinki -nykymusiikkifestivaalilla 8.2. Musiikkitalossa. Festivaalin taiteellisen johtajan, André de Ridderin johdolla ohjelmassa on islantilaisen Daniel Bjarnasonin Emergence sekä viulukonsertto, joka on sävelletty solisti Pekka Kuusistolle. Konsertin päättää Tyondai Braxtonin runsaasti elektronikkaa sisältämä orkesteriteos TELEKINESIKSEN Suomen ensiesitys.

Barokkimusiikkia klubissa ja Kansalliskirjastossa

Kalevala-keikan esiintyjiä

Kalevala-keikan esiintyjiä

Tänä vuonna 30-vuotiaaksi ehtivä Suomalainen barokkiorkesteri (FiBO) on aina kokeillut innokkaasti uutta. Keväällä 2019 orkesteri tarjoaakin kaksi uudenlaista konserttipaikkaa: G Livelabin FiBO-klubeissa muusikot soittavat ja jutustelevat rennossa ympäristössä, ja Kansalliskirjaston Kupolisalissa soi yökonserttien sarja.

G Livelabissa järjestettävät FiBO-klubit ovat hakeneet inspiraatiota Klasariklubista. FiBO-klubeissa yleisö pääsee kuulemaan monipuolista musisointia ja jutustelua tavanomaisesta konserttimiljööstä poiketen baarissa. Vieraina on Suomalaisen barokkiorkesterin muusikoita ja välillä muitakin, kuten ensimmäisessä illassa kansanmuusikoita. Klubi-illat ovat maanantaisin 28.1., 25.3. ja 27.5., joista viimeisin on yhteistyössä Klasariklubin kanssa. Tammikuun ja maaliskuun klubit alkavat kello 19, toukokuun klubi kello 20.

Maailman synty ja muuta suurta 28.1.2019: https://fibo.fi/konsertit/2019/fibo-klubi-maailman-synty-ja-muuta-suurta/

Barokkia Pohjolan kapakoista ja hoveista 25.3.2019: https://fibo.fi/konsertit/2019/fibo-klubi-barokkia-pohjolan-kapakoista-ja-hoveista/

FiBO-klubi @ Klasariklubi 27.5.2019: https://fibo.fi/konsertit/2019/fibo-klubi-klasariklubi-serkukset-kuin-ilvekset-vai-kaksi-marjaa/

** ** **

Kansalliskirjaston kauniissa Kupolisalissa järjestetään iltavirkkujen iloksi kolmen konsertin yökonserttisarja. Tunnin mittaiset keskiviikkokonsertit alkavat kello 21. Ensimmäinen konsertti 13.2. koostuu ranskalaisten viola da gamban mestareiden musiikista. Toisen konsertin teemana 10.4. on myötäelämisen kyky ja sen ilmeneminen musiikissa aina melankolisuudesta iloon asti. Konserttiin sisältyy myös ohjattu meditaatio. Kolmannessa konsertissa 12.6. kurkataan Johann Sebastian Bachin pohjattomalta vaikuttavaan sävellystuotantoon.

Kaikki elämän yöt 13.2.2019: https://fibo.fi/konsertit/2019/kaikki-elaman-yot/

Goe nightly cares, the enemy to rest 10.4.2019: https://fibo.fi/konsertit/2019/goe-nightly-cares-the-enemy-to-rest/

Eine kleine Bachmusik 12.6.2019: https://fibo.fi/konsertit/2019/eine-kleine-bachmusik/

RENESSANSSI-MUSIIKIN JUHLA Aurore käynnistyy torstaina 24.1.

Lauluyhtye Lumen Valo esiintyy sunnuntaina. Kuva © Aurore / Noora Lehtovuori

Lauluyhtye Lumen Valo esiintyy sunnuntaina. Kuva © Aurore / Noora Lehtovuori

Torstaina alkava Aurore-festivaali, jonka taiteellinen johtaja on Kari Turunen, käynnistyy surumielisen Margareta Itävaltalaisen mielisävelmillä ja päättyy sunnuntaina Taivaan porteille musiikkijuhlien historiassa ennen kuulumattoman massiivisen soitinkaartin ja kahden kuoron voimin. Konserttien taustoihin ja musiikkiin toimii oivallisena johdatuksena Auroren yli 100-sivuinen ohjelmakirjaan, joka on luettavissa pdf:nä. Ohjelmakirjassa on esitelty juurta jaksain kaikki neljä konserttia sekä niissä esitettävät kappaleet. Kirjoja jaetaan myös konserteissa ja se kuuluu lipun hintaan, mutta nyt on oivallinen tilaisuus tutustua konsertteihin jo etukäteen.

Torstain aloituskonsertissaa kuullaan musiikkia Margareta Itävaltalaisen laulukirjasta. Habsburg-prinsessa Margareta oli 24 vuoden ikään mennessä tullut jo kahdesti leskeksi. Hän hallitsi Burgundia 1507–30 mutta kieltäytyi sitkeästi avioitumasta uudestaan, mistä Margareta sai liikanimen ”Dame de deuil” – surun ruhtinatar. Hän suuntasi rakkautensa musiikkiin ja antoi koota loisteliaita chanson-kokoelmia pullollaan melankolista musiikkia ajan johtavilta säveltäjiltä.

Esiintyjät: The Cipriano Project • Mikko Ikäheimo, luuttu • Maija Lampela, viola da gamba

Arvio: Musiikillinen ylösnousemus – Mahlerin 2. sinfonia Musiikkitalossa 17.1.2019

mahler-conductor-silhouette

Hannu Linnun loistava Mahler-sarja jatkuu, mutta vasta nyt pääsin matkoiltani kuulemaan sen konserteista yhtä. Yleensähän musiikinkuulijat jakautuvat Mahler- ja Bruckner-puolueisiin ja Sibeliuksemme tunnetusti kuului jälkimmäiseen. Mahlerin ja Sibeliuksen kohtaaminen Helsingissä 1907 epäonnistui jälkimmäisen tyypilliseen suomalaiseen alemmuskompleksiin, joka ilmeni vastakkaisesti arroganssina.

Mahlerin sinfoniat ovat ohjelmallisia, mutta mm. Kalevi Ahon mielestä eivät niin yksityiskohtaisesti kuin Richard Straussilla. Programmi on ennemmin psykologinen. Constantin Floros, merkittävä kreikkalais-saksalainen Mahler-tutkija, lainasi erästä Mahlerin mietelmää kolmiosaisen magnum opuksensa lopussa:

”Useimmat ihmiset eivät ole lainkaan löytäneet toista minäänsä, vaan pakenevat sitä ja kuolettavat sen seurusteluun ja yhteisöelämään; he eivät tiedä, että heidän pelastuksena on yksinolossa, jossa se heti ilmaantuu ja alkaa huomaamatta vaikuttaa ja siitä alkaa luominen.” (Gustav Mahler, s. 196.)

Mahlerillakin ylösnusemus on tätä sisäistä lajia, vaikka teos on todistettavasti täynnä Raamatun sitaatteja; Dies irae -teema on keskeinen, samoin luterilaiset koraalitopokset. Jesajaan viittaavat tuonpuoleisesta kutsuvat pasuunat, jotka on teatraalisesti sijoitettu etäälle, orkesterin ja salin ulkopuolelle. Mahler harrasti filosofiaa ja häneen vaikutti noina 2. sinfonian kirjoittamisen aikoina 1888-1894 Leo Tolstoin romaani Ylösnousemus. Oltiin siitä mitä mieltä tahansa, ainakin ylösnousemuksen idea on niin kaunis ja poeettinen, että siihen tekee mieli uskoa. Credo quia absurdum.

Mahler laati ajan hengen mukaan literäärin ohjelman 2. sinfonialleen mutta poisti sen sitten. Mielestäni se oli järkevä päätös, sillä musiikin vaikutus on universaali ja absoluuttinen. Liioin sinfoniaa ei voi kytkeä historiallisiin lähteisiin ja tapahtumiin. Sinfonian kolmas osa perustuu juutalaisasteikoille. Ja Mahlerhan sanoi olevansa kolmin verroin marginaali ja maailmasta vieraantunut: tshekkiläisenä Itävallassa, itävaltalaisena Saksassa ja juutalaisena koko maailmassa. Tavallaan tietysti pitää paikkanssa Jacques Attalin teesi, että musiikki ennakoi yhteiskunnallisia mullistuksia. Kuulin, kun Simon Rattle johti kerran yhden Mahlerin sinfonian Berliinin filharmonikoilla, ja sen jälkeen alkoi suoraan ilman taukoa Arnold Schönbergin Ein Überlebener aus Warschau. Se oli ehkä hieman liian kirjaimellista. Vaikka Charles Rosen oli sitä mieltä, että omaelämäkerrallinen aspekti vain rajoittaa sävellyksen vastaanottoa, ei voi kiistää, etteivätkö Mahlerin sinfoniat olisi omaelämäkerrallisia. Mutta kuten jo Carl Dahlhaus sanoi: Mahlerin sinfonioiden sankari ei ole hän itse vaan ’sisäistekijä’, implied composer, fiktiivinen säveltäjä, kuten voisi soveltaa kirjallisuudentutkimuksen teoriaa.

Herra Floros piti kerran kongessissamme Krakovassa esitelmän aiheesta Warum Mahler’s musik so geliebt ist? (Miksi Mahlerin musiikki on niin rakastettua?) Yksi syy on, että hän käyttää musiikin pintatasolla ns. topoksia eli musiikin sosiaalisesta elämästä lainattuja tyylikeinoja, joita jo Mozart, Haydn ja Beethoven viljelivät: menuettoja, ländlereitä, koraaleja, metsästyssignaaleja, pastoraalisia musette-urkupisteitä, tunteellista tyyliä, oppinutta gebundene Stiliä, myrsky- ja kiihko-elementtejä. Siksi keskieuroppalainen kuulija pääsee hänen musiikkiinsa helposti sisälle, jokaiselle on tuttua ja turvallista Hänschen klein geht allein, Doch die Mutter weinet sehr, Bruder Jakob –teemoja; Sibelius-raukalla ei ollut mitään tällaista, hänen melodiikkansa oli fennougrista eikä wieniläinen tai berliiniläinen kuulija tunnistanut sitä omakseen.

Äärimmäinen dramatiikka on myös ominaista Mahlerille, ja huipentuu usein ns. katastrofisointuun, joka on koko orkesterin viiltävän dissnoiva klusteri, tässä sinfoniassa tietenkin eräänlainen kuolinparkaisu. Robert Hatten kutsui sitä katastrofisoinnuksi. Niitä on 2. sinfoniassa. Kun ajattelen missä niitä esiintyy, niin ainakin kahdella tavalla: joko pitkän kehittelyn tuloksena eräänlaisena wagnerilaisena harhalopukkeena, mutta valtavasti maksimalisoityna tai sitten täysin yllättävänä shokkiefektinä, jolla kuulija säikäytetään. Esim 2. sinfonian finaalissa c-pohjainen b-molli sointu.

Mutta aika harvat kuulevat Mahlerissa Wagneria, vaikka vaikutteita on ehdottomasti. Mahlerhan johti paljon Wagneria, mm. Valkyyriaa. 2. sinfonian alku on ehdottomasti aivan kuin Valkyyrian alku, jousien tremolo ja dramaattiset asteiikkoaiheet unisononssa, dramaattinen lataus. Tietenkin se muuntuu helposti Beethovenin 9. sinfonian scherzomaiseksi kudokseksi. Sitten vaskien signaaleilla se alkaa jo muistuttaa Götterdämmerungia. Wagner sanoi elämänsä lopulla, että hän uneksui oopperasta ilman sanoja ja näyttämöä ja lupasi säveltää Cosimalle joka vuosi uuden sinfonian tämän syntymäpäiväksi. Sibelius taas kirjoitti päiväkirjassaan v. 1912: ”Oopperalla, jonka tulen kirjoittamaan, ei ole sanoja, vain arkkitehtoniset kulissit ja laulajat, jotka laulavat vain ’a’. Ennen kaikkea ei sanoja… Eikä juonta?” (Dagbok 1909-1944, s. 140.)

Mahler ottaa lauluäänen käyttöön 2. sinfoniassaan eli seuraa Beethovenia. Sitä ei enää koe mitenkään yllättävänä, vaan pikemminkin kuin oopperamaisuuden tunkeutumisena sinfoniaan. Samalla toistetaan barokista lainattuja retorinsia kuvia, piango (itku)-aihe eli huokaus laskevalla sekunti-intervallilla. Ja lopuksi Auferstehen-kuorot, jotka ovat sangen wagneriaanisia ja kuin peräisin Lohengrinin, Mestarilaulajien ja Parsifalin lyyrisistä kohtauksista, joissa kuoro kommentoi taustalla tapahtunutta.

Toinen osa on yllättävästi menuetto. Kolmas osa on kansanmusiikillinen perustuen juutalaisen musiikin asteikkoihin. Sitten loppua kohti orkesterin uskomaton värikkyys vain kasvaa ja musiikkia alkaa helposti kuunnella erilaisina orkestraalisina tehokeinoina hieman kuin Berliozilla. En tiedä, onko sopivaa toistaa se wieniläiskasku, jonka minulle kertoi pianoprofessori Bruno Seidlhofer Suomessa käydessään: ”Jos Berliozlta ottaa pois orkesterin jäljelle jää kehno harmonia; jos Mahkerilta ottaa pois orkesterin, jäljelle jää  – ei mitään.” Pikemminkin kuultuani Berliozin Fantastisen sinfonian hiljattain Barcelonassa on sen musiikillinen substanssi olematon. Kaikki perustuu orkesteriin, mutta siitä huolimatta kyseinen teos on yksi eniten musiikin historiaan vaikuttaneita. Mahlerilla ei voi kiistää temaattisen työstäminen taitavuutta ja loogisuutta. Hänen aiheensa ovat miltei leitmotivien kaltaisia. Sinfonia etenee kohti ylevää loppuaan.

Hannu Lintu on kapellimestari, jolle Mahler sopii erinomaisesti. Pariisin Mahler-näyttelyssä oli aikoinaan esillä hänen alkuperäisiä käsikirjoituspartituurejaan; ne olivat täpötäynnä pieniä eri väristen kynien merkintöjä ja esitysohjeita jokaikiselle soittajalle. Lintu oli varmasti perehnyt tähän valtavaan kokonaisuuteen. Hänen johtamisessaan oli mahlermaista ehdottomuutta, vakavuutta, älyllisyyttä ja dramaattisuutta mm. tauoissa. Minusta tuntuu, että taidan alkaa siirtyä Mahler-puolueeseen. Ainakin menen oitis piano ääreen soittamaan 5. sinfonian adagion, jonka Visconti toi keskelle omaa aikaamme elokuvassaan Kuolema Venetsiassa.

— Eero Tarasti