Amfion pro musica classica

Author Archives: Paul

Rahmaninovin 3. pianokonsertto ystävänpäivänä

Georgy Tchaidze. 15. Van Cliburn -kilpailun finalisti. Kuva © Jeremy Enlow/Cliburn

Georgy Tchaidze. 15. Van Cliburn -kilpailun finalisti. Kuva © Jeremy Enlow/Cliburn

Turun filharmonisen orkesterin solistiksi saapuu torstaina ja perjantaina 14.–15.2. palkittu venäläispianisti Georgy Tchaidze. Temperamenttia!-nimisissä konserteissa Tchaidze tulkitsee Sergei Rahmaninovin 3. pianokonserton. Turussa suosiota saanut Christian Kluxen palaa kolmannen kerran johtamaan filharmonikoita.

Konsertit alkavat Thomas Adès´n tanssisarjalla kamarioopperasta Powder Her Face. Vuonna 1995 kohun aihevalinnallaan aiheuttanut kamariooppera perustuu Argyllin herttuattaren skandaalin herättäneisiin elämänvaiheisiin. Teoksen jälkeen kuultava Rahmaninovin kolmas pianokonsertto kuuluu romanttisen pianokirjallisuuden keskeisiin ja samalla vaativimpiin teoksiin. Suureellinen teos huipentuu energiseen finaaliin. Konsertit päättyvät väliajan jälkeen Carl Nielsenin 2. sinfoniaan, joka kuvaa neljää temperamenttia: koleerista, flegmaattista, melankolista ja sangviinista.

Christian Kluxen on Kanadan Victoria Symphonyn taiteellinen johtaja ja tammikuussa 2019 hän aloitti Norjan Arctic Philharmonicin ylikapellimestarina. Christian Kluxen on työskennellyt monien merkittävien orkestereiden kanssa ympäri Eurooppaa. Kluxen johti TFO:ta edellisen kerran syksyllä 2017.

Vuonna 2009 venäläispianisti Georgy Tchaidze (s. 1988 Pietarissa) voitti ensimmäisen palkinnon kansainvälisessä Honens Laureate -pianokilpailussa ja on sittemmin esiintynyt niin Euroopassa, Pohjois-Amerikassa kuin Aasiassakin keräten suurta kiitosta. Tchaidze opiskeli Moskovan Tshaikovski-konservatoriossa professori Sergei Dorenskyn johdolla ja Berliinin taideyliopistossa professori Klaus Hellwigin johdolla. Kaudella 2018–19 Tchaidzella on sooloresitaali Moskovan konservatoriossa. Lisäksi hän esiintyy Turun filharmonisen orkesterin ja Arctic Philharmonic Orchestran kanssa sekä festivaaleilla muun muassa Ranskassa ja Japanissa.


Åbo filharmoniska orkester får den ryske pianisten Georgy Tchaidze som solist på torsdagen och fredagen 14.–15.2. På konserter som kallas Temperament! tolkar Tchaidze Sergei Rachmaninovs 3:e pianokonser. Den populära Christian Kluxen återvänder för att dirigera filharmonikerna en tredje gång.

Konserterna börjar med Thomas Adès danssvit ur kammaroperan Powder Her Face, som är baserad på hertiginnan av Argylls skandalomsusade liv och orsakade sensation år 1995 med sitt tema. Därefter får vi höra Rachmaninovs tredje pianokonsert, som hör till den romantiska pianorepertoarens centrala och samtidigt mest krävande verk. Konserterna slutar efter pausen med Carl Nielsens 2:e symfoni, som beskriver de fyra temperamenten: det koleriska, det flegmatiska, det melankoliska och det sangviniska.

Christian Kluxen är konstnärlig ledare för Victoria Symphony i Kanada och i januari 2019 inledde han sin period som chefdirigent för Nordnorsk Opera og Symfoniorkester. Christian Kluxen har arbetat med många betydande orkestrar över hela Europa. Kluxen dirigerade ÅFO förra gången år 2017.

År 2009 fick den ryske pianisten Georgy Tchaidze (f. 1988 i St. Petersburg) första pris i den internationella pianotävlingen Honens Laureate, och han har därefter uppträtt i Europa, Nordamerika och Asien och fått mycket beröm. Tchaidze studerade vid det statliga Tjajkovskij-konservatoriet i Moskva under ledning av professor Sergej Dorenskij och vid konstuniversitetet i Berlin under ledning av professor Klaus Hellwig. Under säsongen 2018-19 ger Tchaidze en solorecital vid konservatoriet i Moskva. Han uppträder även med Åbo filharmoniska orkester och Nordnorsk Opera og Symfoniorkester samt uppträder på olika festivaler i bland annat Frankrike och Japan.

Viitasaaren Musiikin ajan kesäkurssien hakuaika on käynnissä – mm. Kaija Saariaho tämän vuoden tähtiopettaja

Kaija Saariaho ja Camilla Hoitenga. Kuva © Suomen Kansallisooppera

Kaija Saariaho ja Camilla Hoitenga. Kuva © Suomen Kansallisooppera

Viitasaaren Musiikin aika -festivaali järjestää jo perinteiseen tapaan uuden musiikin kesäkursseja osana festivaaliaan heinäkuun alussa. Nuorille muusikoille ja säveltäjille suunnattujen kurssien opettajiksi kutsutaan vuosittain johtavia säveltäjiä, muusikoita ja pedagogeja ympäri maailman. Tänä vuonna opettajina toimivat Kaija Saariaho, Camilla Hoitenga ja John Butcher. Hakuaika kursseille on parhaillaan menossa. Saariahon sävellyskurssi on herättänyt jo hakijoissa runsaasti mielenkiintoa. Hakuaika sävellyskurssille päättyy tämän viikon sunnuntaina 17.2.2019. Hoitengan kamarimusiikkikurssille ja Butcherin improvisaatiokurssille otetaan myös vielä vastaan hakemuksia. Kamarimusiikkikurssin ja improvisaatiokurssin hakuajat päättyvät kuukautta myöhemmin eli 17.3.2019.

Kaija Saariaho on yksi tämän hetken tunnetuimpia suomalaisia nykymusiikkisäveltäjiä. Useasti palkittu kosmopoliitti on laajalti tunnettu niin kamarimusiikkiteoksistaan kuin orkesteri- ja oopperasävellyksistään, jotka eivät kaihda erikoisimpiakaan sävyjä tai tekniikoita. Muun muassa ääninauhat ja eloelektroniikka ovat olennainen osa monia hänen maineikkaita sävellyksiään. Saariaho saapuu nyt ensimmäistä kertaa Musiikin ajan opettajaksi. Kurssille voi hakea optiolla säveltää uusi kappale kamarikokoonpanolle. Suurin osa opiskelijoista työstääkin kurssin aikana omia sävellyksiään, jotka kantaesitetään festivaalin päätteeksi kurssin loppukonsertissa. Saariahon itsensä musiikkia kuullaan myös runsaasti festivaalin ohjelmistossa.

Camilla Hoitenga on kovasti innoissaan tulevasta kurssista ainutlaatuisessa ympäristössä. ”Nyt se on virallista, pääsen opettamaan Suomeen – enkä pelkästään huilumusiikkia vaan myös kamariohjelmistoa!” Hoitenga iloitsee. Saariahon ”luottohuilistina” tunnetuksi tullut Hoitenga on niittänyt mainetta myös Karlheinz Stockhausenin teosten tulkkina. Hän on tuttu näky suurten orkestereiden edessä ja festivaaleilla ympäri maailman. Monipuolisen huilutaitelijan repertoaariin mahtuu musiikkia Bachista kantaesityksiin, eikä videokuvan, elektroniikan tai improvisaationkaan hyödyntäminen ole huilistille vierasta. Hoitenga on myös kysytty opettaja. Kamarimusiikkikurssilla Hoitenga työskentelee soolosoittajien tai valmiiden kamarimusiikkikokoonpanojen kanssa valittujen nykymusiikkiteosten parissa.

John Butcherin improvisaatiokurssilla tutkitaan käytännönläheisesti, millaisia haasteita, mutta myös palkintoja improvisaatio esittäjälleen tarjoaa – niin yksin soolona, pienessä ryhmässä kuin isommassakin yhtyeessä. Kurssin tarkoituksena on löytää osallistujan omin ääni, joka ei toimi pelkästään itsekseen improvisoidessa vaan myös muiden kanssa yhteistyössä spontaanisti luodussa musiikissa. Maineikas saksofonisti on myös itse innokas improvisoija ja hänen teoksensa ovatkin monesti ainutkertaisia luomuksia ajassa ja paikassa. ”Improvisaatiossa tärkeintä on tunnistaa se hienovarainen tasapaino, joka vallitsee tunnetun ja toisaalta vielä tuntemattoman välillä. Tasapaino tulisi löytää myös ennalta valmistautumisen ja spontaanisuuden välille,” satoja produktioita lukuisien kuuluisien muusikoiden ja yhtyeiden kanssa toteuttanut Butcher kertoo.

arvio: Annos avantgardea Helsingissä – Musica Nova 2019

Violences. Kuva © Maarit Kytöharju / Musica nova Helsinki

Violences. Kuva © Maarit Kytöharju / Musica nova Helsinki

Nykyisin ei tarvitse enää lähteä Suomesta minnekään kuullakseen musiikin viimeisimpiä virtauksia ja saavutuksia. Musica nova on yksi johtavia uuden musiikin festivaaleja koko maailmassa, voi sanoa liioittelematta. Seuraavassa ainoastaan kaksi poimintaa runsaasta tarjonnasta, kaikkialle ei voi ehtiä.

Kansallisoopperan Almi-salissa oli 6.2. tapahtuma, Violences-teoksen kantaesitys, joka nyt ei ollut varsinaisesti oopperaa, vaan lajien rajoja rikkova ’ilta musiikkiteatterin parissa’. Säveltäjänimet olivat Juha T. Koskinen ja Hans Werner Henze, kuten pääsylipussa luki – ja muita kirjallisia tekijöitä kuten Heinrich Böll, Heiner Müller, Jules Laforgue ja Shakespeare sekä lopulta itse Aiskhylos. Libreton oli laatinut Aleksi Barrière ja näköjään oli myös käytetty Sylvia Plathin tekstiä epilogissa. Oli varmasti harkittua avantgardea, että nämä tekijyydet sekoittuivat jo alkaen siitä, että moni luuli kuulevansa Juha T. Koskisen musiikkia jo alkupuolella: ”Kylläpä Koskinen kirjoittaa kauniisti”, joku huokaisi! Mutta itse asiassa hänen työtään oli näytöksen toisen osan musiikki. Näihin sekaannuksiin vaikutti myös se käytännön seikka, että yleisölle jaettiin vain ansiokas, joskin melko komplisoitu Vera Plosilan esseee Vallankumouksen mahdollisuus, jossa teoksen taustoja ja filosofioita selviteltiin perustuen Koskisen ja Barrièren haastatteluihin. Mutta senkin sai käteen vasta juuri ennen esityksen alkua painettuna tummalle paperille, jota ei Almi-salin pimeydessä ehtinyt lukea.

Joka tapauksessa illassa oli vahva keskieurooppalaisen avantgarden lataus ja se että tekijöitä oli monia viittasi oeuvre desoeuvréen ideaan eli ’epäteosmaiseen teokseen’ tai Umberto Eco termein ’oeuvre ouverteen’ ts. avoimeen teokseen. Roland Barthesin tekijän kuolema tuli myös mieleen, sillä aika paljon jätettiin katsoja/kuulijan vastaanottokyvyn varaan. Tämä oli vähän niin kuin Sollersin ’uudessa romaanissa’ vailla välimerkkejä: lukijan on luotava teokselle muoto. Orkesteri oli lavalla näkyvissä – viittaus Brechtin eeppiseen teatteriin ts. kriittiseen etäisyyteen katsojan ja näyttämön välillä. Sittemmin kuulin, ettei Henzen teosta saanut muuntaa niin, että olisi ollut esim. puhetta sen aikana melodraaman tyyliin, joten puhutut tekstit tulivat aina eri osien lomaan.

Mutta mistä tässä oli kysymys? Tässä draamassa oli aiheena naisfiguurien transformaatiot tai metamorfoosit niin, että miltei kuin huomaamatta liu’uttiin Böllin kirjallisen teoksen naisen Katarina Blumin kohtalosta, eräänlaisesta kovaksikeitetyn salapoliisijutun sankarittaresta Alexanderplatzin tyyliin, Hamletin Ofeliaan. Historiallisella kontekstillä ei ollut väliä, sillä Ofeliasta siirryttiin edelleen vielä vanhempaan hahmoon, Oresteian Elektraan. Yhteinen teema oli naisen kokema monitasoinen väkivalta, joka oli Böllin tarinasa aivan fyysistä. Sitä ei kuitenkaan näytetty lavalla, sillä kuten näyttelijä jo heti alun johdannossa lupasi, sellaista oli media ja elokuva jo ihan valmiiksi pullollaan. Kyseessä oli myös symbolinen väkivalta diskurssin tasolla siinä, ettei Ofelia-parka saa juuri mitään sanottua Shakespearen Hamletissa, kun tämä miessankari täyttää lavan aina omalla puheellaan. Ofelia on siis vaiennettu sankaritar. Tätä tematiikkaahan on amerikkalainen gender-musiikkitieteilijä new musicology -liikkeestä, Susan McClary käsitellyt useasti. Kaikki eivät ole yhtä mieltä hänen argumentoinnistaan, mutta tähän ei katsojan tarvinnut paneutua, koska yhteys mainittiin vain käsiohjelman tekstissä.

Lavalla oli vain yksi näyttelijä, sangen luontevasti ja briljantisti roolista toiseen muuntunut Thomas Kellner, joka puhui kaikkia kieliä oikealla aksentilla, jopa suomea. Hän muuntui myös fyysisesti miehestä naiseksi eli toi mukaan kabaree-tyyppisen transvestiitti-idean, mikä on tietysti teatraalisesti tehokasta. Ehkä se oli ainoa keino silloittaa niin erilaiset naishahmot kuin mitä libretto sitten toi lavalle. Toki oli siellä myös puhumaton alttoviulisti, joka tuli, meni ja soitti. Lavastuksena oli eri tasoilla toimivia pienoisnäyttämöitä, vasemmalla ylhäällä huone, jossa oli vain yksi tuoli. Kuten Greimas jo sanoi Sémantique structuralessaan, yksikin tuoli on merkitsevä elementti, koska se olettaa implisiittisesti toisen tuolin läsnäoloa. Kevyesti näyttelijämme kirmaisi toiselle puolelle lavaa, jossa hän kuin verhon takana meikkasi itsensä naiseksi. Esityksessä oli vauhtia ja jännitettä eikä kuulija/katsoja päässyt herpaantumaan. Tässä olio ansio myös Juha T. Koskisen dramaattisella ja värikkäällä musiikilla.

Voittopuolisesti esityksen estetiikka meni saksalaisen avantgarden tiliin; se tiedetään jo Adornon päivistä sellaiseksi, joka harrastaa synkkiä aiheita. Kun elämä oli kauheaa, raakaa ja brutaalia, kuinka taide voisi olla hauskaa, iloista, ylevää, herkkää, kaunista. Ei – jos se siihen lankesi oli se vain Scheinia, lumetta, näennäisyyttä opettaa Adorno. Mutta jo Immanuel Kant puhui blosser Scheinista, ’vain’ näennäisyydestä’, kun taas Friedrich Schiller näki leikin ja Spieltriebin mahdollisuuden ihmiskunnan pelastuksena. Heiner Müllerin Hamlet-maailmassa ei ole kuitenkaan mitään pelastusta odotettavissa, mielikuvat ovat negatiivisia, jopa iljettäviä. Joka tapauksessa emme voi sille mitään, että taiteen avantgarde on ominut nämä teemat itselleen.

Esitys oli dynaamisen dramaattinen, usein melko jyrkkine ja yllättävine siirtymineen metamorfoosista toiseen. Barrièren visualisoinnit heijastuksina kankaalle olivat tunnelmaan hyvin sopivia. Hän on selvästi erittäin lahjakas dramaturgi, haluaisin lukea hänen esseitään, jos niitä on jossain saatavilla. Suomen Kansallisoopperan orkesteria ja La Chambre aux échos –musiikkiteatteriryhmää johti sulavasti ja innoittuneesti Clément Mao-Takacs. Hauska idea oli panna orkesteri osallistumaan kuorona tekstin lausumiseen. Alttoviulistina erinomainen Vladimir Perčević. Valosuunnittelu tunnelmallista, Étienne Exbrayat’n käsissä – ja tuottajana tälle vaativalle ja ansiokkaalle produktiolle Clémentine Marin.

***

Ensemble intercontemporain, Enno Poppe, Gilles Durot. Kuva © Maarit Kytöharju / Musica nova Helsinki

Ensemble intercontemporain, Enno Poppe, Gilles Durot. Kuva © Maarit Kytöharju / Musica nova Helsinki

Toinen kuulemani ilta oli Ensemble intercontemporainen konsertti Musiikkitalossa 9.2. klo 19.15. Tämän yhtyeen vierailut Suomessa ovat aina merkkitapauksia, sillä nykymusiikin ongelma on, että se kaipaa usein ollakseen puhuttelevaa aivan erinomaiset muusikot. Joskin tilanne on sikäli muuttunut, että nykyisin meillä on niitä Suomessa omastakin takaa. Kuitenkin tarkkuus ja vakavuus, jolla Ensemble intercontemporaine tehtäväänsä paneutuu on ainutlaatuista. Konsertin ohjelmaksi oli valittu kolme aikamme avantgardea edustavaa sangen erilaista teosta. Orkesterin johtajana toimi värikäs hahmo Enno Poppe, jonka omaa musiikkia on jo kuultu Filharmonian konserteissa. Ensimmäinen teos oli ranskalaisen Bruno Mantovanin (1974-) Cadenza no. 2 lyömäsoittimlle. Lyömäsoitinpattereita oli kolmessakin kohdassa lavalla ja solistin, Gilles Durot’n, oli juostava niiden väliä. Hän osoittautui loistavaksi virtuoosiksi. Lyömäsoitinryhmät edustivat myös vastakkaisia sointi- ja värimaailmoja. Dynaaminen skaala oli väkevästä fortissimosta lyyriseen keskitaitteeseen. Teoksen narratiivisuus tuntui liittyvän nimenomaan vaihteluihin erilaisten klangien välillä. Matalimmat gongit erottivat kohtauksia toisistaan.

Toinen teos oli Pierre-Yves Macén Rumorarium (2018). Hänen tekniikkanaan oli lähteä jostain perussävelestä, joka jo sinänsä tuntui huojuvan, se oli kuin hieman liikaa ranskalaista siideriä nauttinut musiikillinen subjekti. Mutta tästä usein ujeltavasta perusäänestä kehkeytyi sitä ympäröiviä sointimaailmoja débrayagen tekniikan kautta (semioottinen termi). Kyseessä oli erityinen entourer-menetelmä. Säveltäjä vetosi muodikkaaseen intellektuelliin Walter Benjaminiin esittelytekstissään lainaten tätä: ”Minulla ei ole mitään sanottavaa, vain näytettävää.” Mutta jäin pohtimaan, ettei kuulomaailman suhteen ole vastaavaa termiä sanomiselle ja näyttämiselle. Kyseessä on jonkin saattaminen kuuluvaksi. Joka tapauksessa näin syntyvät musiikilliset universumit olivat enimmäkseen hämäriä, kuiskaavia, utuisia, suhisevia.

Väliajan jälkeen kuultiin Poppen, siis kapellimestarin, oma teos Koffer (2012), joka perustui hänen oopperaansa IQ. Tämän teoksen cantabile ja lineaarisuus olivat peräisin oopperasta – jonkinlaisen sublimaation kautta eli kuten Adorno sanoi: eleellisyys oli sublimoitu ilmaisuksi. Pohjimmaltaan tämän hyvin oppineen säveltäjän tekstuuri oli perinteisempää kuin väliaikaa ennen kuultujen säveltäjäkollegoiden. Tekstuurista kuulsi läpi konservatorion polyfonia, joskin sointimateriaali oli atonaalista. Jonkinlaista solutekniikkaa siinä kuitenkin oli. Erkki Salmenhaara tosin kerran totesi (postikortissa allekirjoittaneelle), ettei hän tajua, miten sävellys voisi olla kuin joku kasvi, joka kehkeytyy jostain ’solusta’. Säveltäjä johti teoksensa vakuuttavasti. Hän oli kuulemma sanonut radiossa, etteivät nykymusiikkikonsertit ole vanhoja, vaan nuoria varten. Tässä hän erehtyi, sillä ainakaan Suomessa ei tällaista ikäjakaumaa ole. Konserttielämä saa kiittää aktiivisuudestaan nimenomaan eläkeläisyleisöään.

– Eero Tarasti

Helmi Vesa -pianokilpailun palkinnot on jaettu

Taideyliopiston Sibelius-Akatemian järjestämän Helmi Vesa -pianokilpailun palkinnot on jaettu. Sibelius-Akatemian pianonsoiton opiskelijoille joka kolmas vuosi järjestettävä kilpailu käytiin 7.-10. helmikuuta Helsingin Musiikkitalon Camerata-salissa. Kilpailuun osallistui 41 Sibelius-Akatemiassa pianonsoittoa pääaineenaan perus- tai nuorisokoulutuksessa opiskelevaa nuorta taituria.  Tämänkertainen kisa nosti erityisesti esiin saksalaissäveltäjä Clara Schumannin (1819–1896), jonka syntymästä on tänä vuonna kulunut 200 vuotta. Tuomaristoon kuuluivat Ivari Ilja (puheenjohtaja), Kristiina Kask-Valve, Raija Kerppo ja Joonas Pohjonen.

Kilpailussa jaettiin palkintoina yhteensä 19500€. Varsinaiset palkinnot (1600€):

Lili Ahopelto
Ezgi Göktürk
Milan Heiskanen
Alicia Ibáñez-Resjan
David Munk-Nielsen
Janne Oksanen
Kuisma Sippola
Fanny Söderström
Noora Ylönen
Aleksei Zaitsev

Tunnustuspalkinnot (500€)

Tatu Eskelinen
Arttu Ollikainen
Gustav Schantz

Alle 18-vuotiaiden sarja

Iivari Aalto 500€
Anlan Fu 500€
Anton Mejias 1000€

Kilpailun kiertopalkinto – pieni hopeinen flyygeli, johon kaiverretaan palkinnonsaajan nimi – myönnettiin tällä kertaa David Munk-Nielsenille.

Sebastian Hillin Snap Music Teosto-palkintoehdokkaana

Teosto-ehdokkaat. Kuva © AJ Savolainen

Teosto-ehdokkaat. Kuva © AJ Savolainen

Teosto-palkintoehdokkaiksi on valittu tänä vuonna seitsemän teosta. Vuodesta 2003 lähtien jaettu Teosto-palkinto on yksi Pohjoismaiden suurimpia taidepalkintoja. Jos palkinnon saa yksi teos tai teoskokonaisuus, palkintosumma on 25 000 euroa. Jos palkinto jaetaan useamman teoksen kesken, palkintosumma on enintään 40 000 euroa.

Ehdokkaana olevat teokset ja teoskokonaisuudet on julkaistu tai kantaesitetty vuoden 2018 aikana.

”Teosto-palkinnon esiraati on erinomainen näköalapaikka Suomessa eri muodoissa julkaistavan musiikin tilaan. Kaksi vuotta raadissa ovat olleet avartava kokemus”, toteaa esiraadin puheenjohtaja, muusikko, musiikkitoimittaja Arttu Tolonen. “Suomalaisten musiikillinen luomisvoima on erinomaisessa terässä, genreistä riippumatta, ja jokaisella vuodella tuntuu olevan oma persoonallisuutensa. Tänä vuonna taidemusiikki ja omintakeiset tulkinnat siitä, mitä on pop, tuntuivat erityisen vahvoilta alueilta. Ehdokkaiden valinta oli tänäkin vuonna vaikeaa, mutta uskomme pystyvämme tarjoamaan voittajan valitsevalle tuomaristolle erittäin antoisan urakan”, Tolonen jatkaa.

Teosto-palkinnolla palkitaan rohkeita, omaperäisiä ja innovatiivisia teoksia

Teosto-palkinnolla musiikintekijät ja -kustantajat nostavat vuosittain esiin rohkeita, omaperäisiä ja innovatiivisia kotimaisia sävelteoksia. Tänä vuonna tunnustuspalkinto jaetaan 16. kerran.

Palkinto jaetaan 1–4 teokselle tai teoskokonaisuudelle, ja palkintosumma on enintään 40 000 euroa. Jos palkinnon saa vain yksi teos tai teoskokonaisuus, palkinto on 25 000 euroa. Teokset voivat edustaa mitä tahansa musiikin lajia, ja niiden pitää olla edellisen palkintokauden jälkeistä tuotantoa.

Esiraadin ja tuomariston kokoonpano

Palkintoehdokkaat on valinnut esiraati, johon kuuluivat tänä vuonna muusikko-musiikkitoimittajat Arttu Tolonen (esiraadin pj), Tuuli Saksala ja Amanda Kauranne, Pori Jazzin taiteellinen johtaja Mikkomatti Aro, musiikkitoimittaja Wilhelm Kvist, muusikko Eriikka Maalismaa ja dj Bunuel.

Palkinnon saajan tai saajat ehdokkaiden joukosta valitsee nelihenkinen tuomaristo, johon kuuluvat viime vuoden Teosto-palkintovoittajat Astrid Swan ja Joona Toivanen sekä Teoston johtoryhmän kutsumat jäsenet professori Tuija Hakkila-Helasvuo (Taideyliopiston Sibelius Akatemia) ja musiikkipäällikkö Jussi Mäntysaari (Nelonen Median radiot).  Teosto-palkintovoittaja julkistetaan Musiikkitalon Ravintolassa torstaina 25. huhtikuuta pidettävässä tilaisuudessa.

Esiraadin valitsemat Teosto-palkintoehdokkaat perusteluineen:

  • Snap Music – Sebastian Hilli
    Sebastian Hillin sävellys Snap Music. Hilli maalaa teoksessaan häkellyttävän tarkan kuvan turboahdetusta, omaa ääntään nopeammasta ja informaatioähkyyn taipuvaisesta, rajattua huomiokykyä raastavasta ajastamme. Sävellys tanssii taitavasti kaaoksen veitsenterällä, imien siitä energiaa ja inspiraatiota.
  • Ođđa Áigodat – Solju
    Hilda Länsmanin ja Ulla Pirttijärven sävellykset ja sanoitukset sekä Samuli Laihon ja Teho Majamäen sovitukset levyllä Ođđa Áigodat. Soljun levy on häikäisevän kaunista ja suurieleistä pop-musiikkia, yhtä aikaa lokaalia ja globaalia. Sen juuret ovat saamelaisessa traditiossa, mutta se aukoo uusia uria maailmalle. Levyn nimi on kuvaava: Uusia aikoja!
  • Love – Color Dolor
    Stina Koistisen ja Nicolas Rehnin sävellykset, sanoitukset ja sovitukset levyllä Love. Koistinen ja Rehn ovat sävellyksillään ja sovituksillaan luoneet Color Dolorille poikkeuksellisen vahvan ja ainutlaatuisen maailman. Albumi on mielenkiintoinen kokonaisuus, joka koostuu sekä häkellyttävän hienoista ja paikoin jopa röyhkeistä popkappaleista että pienieleisistä teoksista, jotka muistuttavat enemmän äänimaisemaa kuin perinteistä laulua.
  • Taika tapahtuu – Litku Klemetti
    Litku Klemetin sävellykset ja sanoitukset levyllä Taika tapahtuu. Litku Klemetti esittäytyy levyllään taitavana säveltäjänä, jolla on ilmiömäinen taito kuljetella monipolvisia melodisia kuvioita. Sanoitukset tukevat kokonaisuutta kertoen kiemuraisia tarinoita arkisista asioista, joista muodostuukin juonen edetessä suuri seikkailu.
  • Tuomas Palonen – Tuomas Palonen
    Tuomas Palosen sävellykset ja sanoitukset levyllä Tuomas Palonen. Tuomas Palosen levy on mystiikkaa huokuva, mestarillinen sekoitus suomalaista kansanmusiikkia ja anglo-amerikkalaista folk-perinnettä, kiinni yhtälailla historiassa ja nykyisyydessä, perinteessä ja tekijänsä persoonassa.
  • Under the Arching Heavens: A Requiem – Alex Freeman
    Alex Freemanin kuoroteos Under the Arching Heavens: A Requiem Aleksis Kiven, Viljo Kajavan, Edith Södergranin, Siegfried Sassoonin ja Walt Whitmanin teksteihin. Freemanin vaikuttava kuoroteos pureutuu yhteen kansallisista kipupisteistämme, aseenaan kauneus. Sopusuhtainen ja syvällinen teos kutsuu hiljentymään ja tarjoaa lohtua hetkiin, jolloin olemme kasvokkain kaiken katoavaisuuden kanssa.
  • Vihapuheita ja rakkauslauluja – Laineen Kasperi
    Kasperi Laineen ja Pekka Luostarisen sävellykset ja sovitukset sekä Kasperi Laineen sanoitukset levyllä Vihapuheita ja rakkauslauluja. Teräväkatseinen lyyrikko onnistuu uudella levyllään tekemään henkilökohtaisesta yleistä. Ja poliittista. Vihapuheita ja rakkauslauluja kertoo maailmastamme ajattomalla tavalla, joka kestää kuuntelua vuosikymmenestä toiseen.