Alban Berg
Kansallisoopperan visuaalisesti, dramaturgisesti ja musiikillisesti loistokas Wozzeck herätti monia ajatuksia. Ja miltei enemmän kuin ajatuksia, se pureutui syvälle tajuntaan kysymyksin ihmisen arvosta/arvottomuudesta ja kohtalosta tapahtumien vääjäämättömässä kulussa. Sinänsä ihmistä on aina kiehtonut seurata tarinoita jatkuvasti päällepainavasta onnettomuudesta. Kun itse olemme samaan aikaan turvassa, koemme sen kuulun ”katharsiksen” Aristoteleen mukaan, tunnetilan, jossa on yhdistyneenä sääliä ja kauhua. Itse asiassa jo Jobin tarina Raamatussa on tällainen kertomus, jossa henkilölle käy aina vaan huonommin ja huonommin. Vastaava juttu antiikin tragediassa on Sofokleen Oidipus, jonka kohtalo täyttyy vailla vaihtoehtoa. Jean Cocteau kutsui sitä jumalten julmaksi leikiksi kuolevaisilla tässä helvetillisessä koneessa, machine infernalessa. Samaa voisi sanoa Wozzeckista, mutta siinä on lisäksi kulttuurisesti kiinnostava liittyminen vahvasti saksalaiseen kontekstiin. Itseasiassa koko ooppera on kuin groteski parodia saksalaisuudesta, sen filosofiasta, ”arvoista”, estetiikasta ja musiikista.
Tapasin Hannnu Linnun edellisenä iltana Musiikkitalossa. Juttelimme ohimennen uuden musiikin vaikeudesta. Sanoin, että Bartók on vaikeaa (kuultiin nimittäin hänen viulukonserttonsa Emma Vähälän upeana tulkintana). Mutta Alban Berg ei ole sitä välttämättä musiikillisesti. Wagnerilla keskeinen kysymys oli: ovatko hänen oopperansa teatteria vai sinfoniaa. No Wozzeck on sinfoniaa kyllä siinä mielessä, että sen eri osilla on ankara musiikillinen muoto tai ainakin sellaiseen viittaava otsake: passacaglia, sonaatti, fuuga, rondo, inventio. Berg itse sanoi, ettei sen tule antaa häiritä. Mutta hän tarvitse sen tueksi ja kuulijan avuksi, ettei tämä hukkuisi musiikin arvaamattomaan avantgardeen. Nykymusiikin ongelmahan on, miten välittää yhtäaikaa koodia ja sanomaa. Mieluiten koodissa – eli musiikin muodossa – pitää ollaa jotain tuttua, jotta sanoma välittyy. Mieli ei voi askarrella yhtaikaa kummankin kanssa. Berg on lähellä Wagneria ja itse asiassa sen jatketta. Aiheesta on kirjoittanut mm. Turussa väitöskirjaa tekevä nuori amerikkalainen Vanja Ljubibratic; Berg palautuu Wagnerin radikaaleimpaan vapaan, ”kelluvan” harmonian ainekseen, vaikka on hengeltään aivan eri maailmaa. Teatteria! Koko Wozzeckin idea on kulku kohti täystuhoa, sanoi Hannu Lintu.
Itse asiassa Bergin Wozzeck on siis groteski kuvaus saksalaisuudesta. Hän yltää paljon tehokkaammin siihen mihin Adorno ja Horkheimer tähtäsivät sodan jälkeen kirjallaan Dialektik der Aufkärung, jossa he pohtivat, miten Saksa saattoi vajota barbariaan. Selitys oli autoritäärinen ihminen. Sellaisia ovat Wozzeckin alistajat. Lääkäri terrorisoi kaikkia diagnooseillaan. Eksperimentteineen ja ihmiskokeineen hän on jo kuin keskitysleirin sadistinen tohtori. Kapteeni on ilmetty preussilainen simputtajaupseeri. Filosofia, moraali, kaikki mitä Kant, Goethe, Hegel, Schelling pohtivat ylevyydellä, on muunnettu irvokkaiksi. Köyhillä ei ole valinnanvaraa. Heillä ei ole toivoa. Kuka voi lukea tämän jälkeen Ernst Blochin teosta Prinzip Hoffnung (Toivon prinsiippi)?
Olin nähnyt oopperan jo aikoinaan vanhassa oopperassamme ja mieleen oli jäänyt muutamia musiikillisia intonaatioita: sotilaiden unikuoro, crescendot välisoitossa läpitunkevalla unisonolla – aivan kuin Olivier Messiaen Aikojen lopun kvartetossa sittemmin. Ja järkyttävä loppu antikliimakseineen. Kun draaama on jo käyty läpi, mitä vielä voi tapahtua: jonkinlainen kevennys? Kuten Don Giovannin loppukuoron moraliteetti? Ei vaan lasten julma leikki löydetyllä ruumiilla ja pojan joutuminen samaan toivottomuuden kierteeseen.
Voi siis mielellään uskoa Jacques Attalin teoriaan, että musiikkiteokset ennakoivat yhteiskunnan kriisejä. Mutta tässä ei ole oikeastaan musiikin kriisi, vaan musiikki on johdonmukaisesti myöhäiswieniläistä tyyliä, samaa josta juontuu joku Schönbergin Erwartung. Se on upeaa, taidokasta, ilmaisevaa, todella ”puhuvaa”, kun ajattelee jo orkestraatiota. Kuten sanottu Wagneria on paljon, tematiikassakin, ajatellen Magdalena-viittausta, lainauksena Parsifalin Kundrysta. Ensi illassa laulajat loistivat niin äänillään kuin tulkinnoillaan. Orkesteri soitti harvinaisella intensiteetillä Hannu Linnun varmalla johdolla teoksen dramatiikkaa alleviivaten.
– Eero Tarasti
