F. Poulenc
Hetken aikaa syksyisessä Helsingissä oltiin kuin Pariisissa. Aleksanterin teatterissa meni muutaman iltana (19.-22.9.2019) harvinaisuus, joka täytyi nähdä: Francis Poulencin Les Mamelles de Tiresias. On vaikea sanoa, onko se ooppera vai operetti, mutta yhtäkaikki se on virkistävä tuulahdus vuosisadan alun modernismia. Libreton kirjoittaja Apollinaire oli monen ’ismin’ isä. Hän käytti ensimmäisenä termiä surréel, se merkitsi jotain joka tulee muualta, jotain jota emme ole lainkaan osanneet odottaa. Sitä ennen Apollinaire oli kubismin teoreetikko. Sen jatkeena syntyi dadaismi, ratkaisevia olivat Romaniassa syntyneen kirjailija Tristan Zaran teokset. Runouden perusyksikkö oli sana. Runo oli tehty lapuista, jotka oli sekoitettu hatussa. Musiikissa Poulenc toteutti analogian: hänen tekstuurinsa koostuu muutaman tahdin mittaisista palasista, jotka on kuin leikattu eri sävelkankaista ja liimattu peräkkäin niin että saumat ovat näkyvissä. Näin kirjoitin v. 1996 kirjassani Esimerkkejä. Esimerkkinä oli Poulencin Es-duuri-konsertto kahdelle pianolle, jota olin tuolloin soittanut.
Poulenc toteutti Les six –ryhmän pääideologin Jean Cocteaun opit aforismi-kokoelmassa Le coq et l’arlequin täydellisesti… jusqu’ou on peut aller trop loin… – täytyy tietää mihin saakka voi mennä liian pitkälle (Cocteaun mietelmiä on suomentanut Anna Louhivuori, ks. Synteesi 3/1989, ss. 2–11).
Mutta Poulenc on monikasvoinen säveltäjä. On olemassa lyyrinen Poulenc hänen pianokappaleissaan. Pariisilaisopettajani Jacques Févrierin kotona flyygelin päällä oli aina hänen läheisen ystävänsä Poulencin kuva kehyksissä. On olemassa dramaattinen Poulenc: Karmeliittojen dialogi ooppera; se päättyy karmeaan tragediaan jossa nunnat giljotinoidaan (näin sen Bloomingtonissa realistisena versiona). On olemassa ekspressionistinen Poulenc: La voix humaine, joka on kuin Schoenbergin Erwartungin ranskalainen vastine. On olemassa Rhapsodie négren Poulenc, siinä heijastuu Pariisin eksotiikan nälkä. jne. Säveltäjänä hän oli inventeur joka uudisti jo olemassa olevaa sävelkieltä, mutta ei luonut uusia kielioppeja ts. hän ei ollut novateur, kuten Vladimir Jankélévitsh erotteli.
Mutta tällaisia teorioita ei kukaan ehtinyt ajatella Aleksanterin teatterin esityksessä. Ville Saukkonen oli saanut tämän dadaistisen musiikkidramaan elämään ylitsepursuavalla huumorilla. Oopperan aihepiiri on sinänsä huippuajankohtainen kuten Ville Salonen totesi käsiohjelmassa. Nainen muuttuu mieheksi ja mies naiseksi – ja tuottaa Zanzibarissa 40 000 lasta eli vauvaa. Niistä erottuu yksi edustamaan kaikkia, esittämään ’balettina’ Offenbachin cancanin tahtiin koko tuota luomakuntaa; roolia esitti Oskari Kymäläinen armoitetun notkeasti ja ilmeikkäästi.
Näyttämönäkymät olivat kekseliäitä ja hauskoja. Kuoron ohjaus onnistunutta elävyydessään. Roolit oli miehitetty tai naisitettu juuri oikein. Anu Komsi Thérésena ja Jaakko Kortekangas puolisona; muissa rooleissa Juha Hostikka, Ville Salonen, Jouni Kokora, Aki Alamikkotervo, Kaisu Tajakka, Iida Kattelus ja Joel Bonsdorff.
Aivan ratkaiseva oli kapellimestari Jonas Rannilan työ orkesterinsa kanssa, se oli joka hetki draaman hermolla ja kajahdutti erilaisia sointikenttiä tilanteen mukaan.
Mitähän löydetään seuraavaksi Ranskan varhaisesta avantgardesta?
– Eero Tarasti
