Author Archives: Paul

John Singer Sargent, Gabriel Faurén muotokuva, 1889.

Musiikkikollektiivi Agoran konsertti Hakasalmen huvilassa (entinen Aurora Karamzinin huvila) 11.5.2024 klo 18. Teemana Fauré – Proust. Martin Malmgren ja Ido Akov, piano, LeaTuuri ja Elias Nyman, viulu, Jasmine Beams, altto, Lauri Rantamoijanen, sello

Miten hauska idea tämä ranskalaisaiheinen soirée madeleine-leivoksineen miljöössä, joka oli siihen sangen sopiva. Martin Malmgren on mitä etevin pianisti ja nyt myös organisaattori, joka on järjestänyt Helsingissä harvinaisia musiikkitilaisuuksia. Vaikka Marcel Proustin ajan musiikkia olikin kuultu hiljattain HYMSin pianopiirissä pari viikkoa sitten – joskin tuolloin keskipisteenä oli Proustin läheinen ystävä, venezuelalais-ranskalainen säveltäjä Reynaldo Hahn. Edellisenä iltana olin puhumassa zoomilla Kirsi Pihan perustamassa lukupiirissä, jossa vuoden aikana 300 entusiastia oli urheasti lukenut Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjan kaikki niteet ja mieleen tulee vielä, kun jo nelisenkymmentä vuotta sitten Proustia juhlittiin musiikilla ja madeleine-leivoksilla yliopiston juhlasalissa.

Gabriel Faurén tuominen esiin nyt ja vielä sellaisilla teoksilla, joita en itsekään ollut juuri koskaan kuuullut, oli sangen tervetullut ja musiikkimiljöötämme rikastuttava idea. Kyllä Fauré toki tunnetaan Suomessakin, kukapa ei olisi kuullut Apres un reveä joko lauluna tai sellosovituksena, tai Requiemiä, jota on runsaasti esitetty viime aikoina. Jacques Février antoi Pariisissa pianotunnilla soitettavaksi F-duuri/molli impromptun, jossa on virtuoosista kuviotekniikkaa; David Lively soitti vuosia sitten Helsingissä vieraanamme kaikki nokturnot. Balladia Fis-duuri kuulee kyllä Pariisissa muttei Helsingissä juuri lainkaan vaikka tuo wagneriaaninen Siegfriedin innoittama teos on upeaa, monikerroksista tekstuuria joskin erittäin hankalassa sävellajissa. Sibelius-Akatemiassa Fauréta pidettiin aikoinaan lähinnä salonkisäveltäjänä.

Nyt kuultiin preludit op. 103, kaikki aivan tuntemattomia ja tyyli kehittynyt ’siselöityyn’ suuntaan, mitä termiä käytti aikoinaan Seppo Nummi. Ne esitti Malmgren varmalla tekniikallaan. Hänen otteensa klaviatuuriin on kompakti eikä hän kaihda vahvojakaan dynaamisia tehoja. Yamaha-flyygeli ei ehkä ole ihanteellisin Faurén usein utuiseen musiikkiin. Seuravaaksi Ido Akov esitti impressionistisen ilmavasti ja ulkoa Barcarollet op. 101 ja 106b, nekin taas aivan uusia tuttavuuksia ja nokturnon op. 107, eikä sekään ollut noita varsinaisesti melodialtaan tarttuvia teoksia.

Väliajalla tehtiin kulinaarinen matka Proustin lapsuuteen ja madeleine-leivoksiin teen kera, mitkä sisältyivät pääsylipun hintaan. Sen jälkeen oli vuorossa odotettu huipentuma, pianokvintetto nro 2 c-molli op. 115. Hassua, että sekin oli allekirjoittaneelle uusi tuttavuus vaikka olen viime vuosina soittanut HYMS-ensemblen kanssa 6-7 keskeistä ranskalaisen musiikin pianokvartettoa, trioa ja kvintettoa. Muistumana pianokvartetosta c-molli oli nopeakuvioinen scherzo-osa joka esitettiin huikean virtuoosisessa tempossa. Muutoin tekstuuri oli muuttunut ikään kuin lineaarisemmaksi ja täyteläiseksi soinniksi, jossa ei ollut juuri taukoja ja vähän myös pianissimoa. Finaali oli rytmiikaltaan komplisoitu toteuttaen ranskalaisen musiikin keskeistä kategoriaa oikullisuus ja epäsäännöllisyys. Kokonaisuudessaan kvintetto oli otteeltaan sinfoninen, millä korvattiin sitä puutetta, etteivät ranskalaiset juuri tehneet sinfonioita.

Meidän tulee muistaa täällä Pohjolassa, että Fauré vieraili Helsingissä 1912 esittäen kamarimusiikkiaan. Mutta kuten Seija Lappalainen on todennut kirjassaan Tänä iltana yliopiston juhlasalissa, arvostelijat eivät häntä ymmärtäneet. Muistona Kielikeskuksen juhlasalissa onyhä  sama flyygeli, jolla hän soitti.

Fauré ja Proust ei ole yhtään kaukaa haettu yhdistelmä. Tästä ei voi tehdä päätelmää, että ahaa, Fauré on yhtä kuin Vinteuil, mutta aihetta sivutaan Proustin kirjeenvaihdossa. Fauré oli Proustin pianisti, joka esiintyi tämän järjestämillä päivällisillä kuten 1.7.1907 ravintola Ritzissä Pariisissa. Paikalla oli kolmisenkymmentä kutsuvierasta, jotka Proust kaikki luettelee kirjeessään ystävälleen Reynaldolle eli lempinimeltä Bunchnibulsille. Esitettiin Faurén sonaatti viululle ja pianolle aluksi ja lopuksi nokturno (mikä) ja Berceuse. Faurén tosin korvasi pianon ääressä Edouard Risler. Sodan aikana 1916 Proust halusi kuulla yksin kotonaan Franckin ja Faurén kvartetot. Niinpä hän herätti keskellä yötä kvarteton Poulet, Ruyssen, Gentil ja Massis ja tuotti heidät taksilla kotiinsa Boulevard Haussmanille klo 3. He soittivat nämä teokset moneen kertaan ja saivat ruhtinaallisen palkkion.

Pari vuotta myöhemmn kirjeessään Jacques de Lacretellelle Proust hieman selvittelee romaaninsa Sonaatin ja sen ’pikkuteeman’ le petit phrasen arvoitusta. Se ei ole Saint-Saënsin viulusonaatin viehättävä, mutta keskinkertainen teema, hän sanoo. Proust hyväksyy ajatuksen, että se on sukua Parsifalin Pitkäperjantain ihmeelle sekä Lohengrinin ’tremoloille’. Kirjeessä 1916 Proust pohtii, mistä saisi pianistin Faurén kvartettoon; hän tahtoisi Faurén, joka on tosin iäkäs mutta ”toisilla ei ole sitä suuren lahjakkuuden ja nerouden suomaa yksinkertaisuutta”. Ei ole siis kaukaa haettua, että Vinteuilin yksi esikuva olisi ollut juuri Fauré!

* * *

Haluan tässä yhteydessä vielä mainita yhden toisen konsertin, jossa Martin Malmgrenilla oli niin ikään keskeinen rooli ja jonka kuulin, mutten silloin ehtinyt kirjoittaa siitä. Kyseessä oli Sasha Mäkilän johtaman Helsinki Metropolitan orkesterin konsertti ”Pergament & Sibelius” Temppeliaukion kirkossa 12.4. Siellä nimittäin esitettiin Moses Pergamentin tuskin koskaan Suomessa kuultu pianokonsertto, todellinen harvinaisuus ja sanoisin piiloon jäänyt musiikkiaarre, kuten ylipäätäänkin tämän säveltäjän tuotanto, hänhän siirtyi Ruotsiin Helsingin opintojensa jälkeen vuosisadan vaihteessa. Pergamentin tyyli on ekspressiivistä, aikaan nähden modernia, voimakasta, dramaattista, taidokasta ja pianistisesti kiitollista. Malmgrenin ansio on, että Pergmentin musiikkia ja elämää on tuotu Suomessa esille viime aikoina, kuten parin vuoden takaisessa Ritarihuoneen konsertissa, jossa mm. Sebastian Silén esitti hänen kanssaan Pergamentin viulusonaatin.

Konsertin alkunumero Hugo Alfvénin Paimentytön tanssi sarjasta Vuorenkuningas op. 37 oli oivallisesti valittu aloitusnumero: ihastuttava, kevyttä, pastoraalista ja huumorin sävyttämää ruotsalaisuutta. Meillä kuulee ruotsalaista musiikkia niin vähän. Kun valitin tätä musiikkiarvostelija Åhlenille Tukholmasta, hän vastasi: ”Niin meilläkin, ei ne soita kuin Sibeliusta!”

– Eero Tarasti

Niklas Pokki. Kuva © Eero Tarasti.

HYMSin Pianopiirin luentokonsertti maanantaina 6.5.2024 klo 16 Kielikeskuksen juhlasalissa. Niklas Pokki, piano. Franz Schubert: Wanderer-Fantasia

Vaeltaminen on keskeinen romanttinen idea, joka toistuu 1800-luvun kirjallisuudessa ja maalaustaiteessa Goethestä Caspar David Friedrichiin. Musiikkiin, aikataiteeseen, se soveltuu erityisen hyvin, onhan jokainen sävellys esitettynä jo sinänsä eräänlainen matka aikaulottuvuudella. Eichendorffin romaanin Aus dem Leben eines Taugenichts, Tyhjäntoimittajan elämästä, musisoivat ylioppilasnuoret ovat nimenomaan vaeltajia. Ei Franz Schubertkaan asettunut mihinkään paikkaan oikein pysyvästi – tosin syy oli Metternichin Itävallan poliisissa, joka pidätti Franzin kuulumisesta Ludlamshöhlen opiskelijasalaseuraan. Sen jälkeen virkavaltaa karttaakseen hän asui milloin missäkin.

Vähitellen Schubertin maine säveltäjänä tai oikeammin myytti Schubertista aitona wieniläisenä iloluontoisena muusikkona on saanut uusia tulkintoja. Yleensä sanotaan, että Schubertin pitää aina kuulostaa gemütlich, mukavalta, oli se sitten liediä, kamarimusiikkia tai sinfoniaa. Mutta liedin, tuon sinänsä huolettoman musiikinlajin puitteissa, hän yltää vakavuuteen ja ylevyyteen – siinä mielessä Charles Rosen on omistanut pitkän luvun kirjassaan The Romantic Generation (1997) Schubertille juuri lied-säveltäjänä.

Niklas Pokki korosti matinean avausesitelmässään Schubertin asemaa suuren muodon mestarina. Tämä ei tarkoita vain jonkun B-duurisonaatin himmlische Längeä, taivaallista pituutta, vaan ennen muuta sellaista monumentaaliteosta kuin Wanderer-Fantasia. Se on sävelletty 1822, Schubertin elämän traagisena käännekohtana – mutta älkäämme antako säveltäjäbiografian häiritä musiikin tulkintaa. Wanderer-Fantasia kohoaa yksinäiseen suuruuteensa pianomusiikin historiassa, ja itse asiassa säveltäjä ennakoi jo tulevaa. Lisztin h-mollisonaattia olisi vaikea ajatellakaan ilman tätä teosta. Sonaattimuoto päätyy yksiosaisuuteen – ja C-duurissa siinä missä joku Sibeliuskin paljon myöhemmin seitsemännessä sinfoniassaan.

Niklas Pokki on jo maineikas pianisti, Sibelius-Akatemian pianomusiikin aineryhmän johtaja ja erittäin arvostettu pedagogi. Ja sitäpaitsi Mäntän pianofestivaalin johtaja, eikä ihme, sillä hän on kotoisin Mäntästä.

Pianistina olin vain kuullut puhuttavan hänestä, mutten ollut koskaan kuullut hänen soittoaan. Nyt hän valmistautui tehtäväänsä kertomalla yleisölle Schubertin elämästä ja sen keskeisistä teemoista: seikkailunhalusta, ulkopuolisuuden tunteesta ja kohtalokkaasta hurmiosta. Onko Schubert siis sittenkin ennemmin nietzscheläinen dionyysinen hurmio-taiteilija kuin apolloninen uni-säveltäjä? Ehkä molempia yhtäaikaa.

Sävellyksen keskitaite on traaginen cis-mollissa liikkuva lied-teema jota varioidaan. Ylipäätään tässä teoksessa ei niinkään kehitellä mitään kuin tehdään pääteemasta lukemattomia muunnelmia. Tietenkin tämä on romantiikkaa siinä mielessä, että teos on monotemaattinen. Jokaisen neljän taitteen pääaihe on samaa juurta, mikä on helppoa todeta. Hyvin olennainen aspekti on teoksen kuluessa kasvava virtuositeetti eikä ole ihme, että jopa Liszt laati siitä helponnetun version pianolle ja orkesterille. Pääaihe perustuu daktyylirytmille, jota Jacques Février piti aivan keskeisenä figuurina Schubertilla ylimalkaan. Muistan kun Cité des Artsissa Pariisissa, opiskeluaikana, yläkerran pianisti aloitti joka aamu klo 7 harjoittelun tarmokkaasti tällä aiheella.

Välillä on tosin keinuva tai laukkaava taite – viittaus galopping horses -topokseen? Se on Ländler. Onhan tämä sentään wieniläistä ja die Wiener Leute sind furchtbar abhängend von Wien (wieniläiset ovat kauhean riippuvaisia kaupungistaan), kuten sanoi meille pianoprofessori Bruno Seidlhofer Wienistä. Mutta teoksen kokoava idea on johdattaa kuulija lopuksi yhä kasvavaan, kiihtyvään ja nousevaan virtuoosiseen huipennukseen, aivan jonkun Beethovenin sinfonian voiton finaalin tyyliin. Tietenkin päaiheesta saadaa aikaan myös fuuga, sekin viittaus myöhäis-Beethoveniin.

Niklas Pokki on soittanut teosta jo 18-vuotiaasta akaen; on järkevää aina palata siihen, mitä on löytänyt ihan uransa alussa. Sitä Charles Rosenkin aina korosti. Teoksen vaikeudet eivät ole vain sen laajoissa ja robustisissa otteissa, vaan myös monissa pikkufinesseissä sivuaiheissa. Pokki oli teknisessä varmuudessaan täysin teoksen tasolla, vaikka Schubert on tahallaan kirjoittanut ekstreemivaikeita kuvioita. Pokkin tekniikka on liioittelemattoman tarkkaa, kuvioiden kaikki äänet kuuluvat ääritempoissakin. Teoksen raikas ja reipas estetiikka sopivat hänelle mainiosti. Samaten sametinpehmeät juoksutukset oikealla kädellä tai hitaan osan kohtalokkaan synkät bassonkäänteet. Ennen kaikkea, tässä oli kauttaaltaan soittamisen riemua, mikä tunnelma tarttui myös runsaslukuiseen yleisöön. HYMS on kiitollinen ja iloinen, että Pokki tuli antamaan tämän loistokkaan näytteen taidoistaan lukukauden vielä ollessa käynnissä. Ehkä tapaamme hänet heinäkuussa Mäntän festivaalilla!

— Eero Tarasti