Paavali Jumppanen. Kuva © Colin Samuels.
Espoon pianoviikko huipentui tänä vuonna Musiikkitalossa pidettyyn jättiläiskonserttiin, jonka lähtökohta oli Wienissä 22.12.1808 todella järjestetty sävellyskonsertti. Se oli varsinainen lajien sekoitus, jossa säveltäjä sai esitellä tuotantonsa kaikkia puolia: italialaista oopperatyyliä, kirkkomusiikkia, pianokonserttoa, sinfoniaa ja improvisointia. On muistettava, että Beethoven oli ensimmäinen säveltäjä joka tuli toimeen pelkästään tällä ammatilla – siinä missä Mozart epäonnistui jätettyään hovipiirit. Beethoven oli mielipiteiltään tasavaltalainen demokratian kannattaja, jonka Metternichin poliisivaltio kuitenkin jätti rauhaan omituisena eksentrikkona. Hänen maineensa kyllä tunnustettiin. Silti Beethoven kirjoitti vähän myöhemmin (1822) Wienin musiikkielämästä: ”Täällä ei kuule mitään minusta. Mitä heidän tulisi kuulla? Fideliota? He eivät halua esittää sitä eikä kuulla. Sinfonioitani? Heillä ei ole aikaa niille. Konserttojani? Jokainen soittaa vaan omiaan. Soolokappaleita? Ne menivät pois muodista jo ajat sitten.” Kuitenkin ihmisillä oli tuolloin aikaa tulla tähän ainutlaatuiseen konserttiin niin kuin nytkin sateisena Helsingin päivänä 2019.
Konserttiaaria Ah perfido Helena Juntusen dramaattisena tulkintana osoitti, ettei italialainen ooppera ollut outo laji säveltäjälle, vaikka Rossini olikin syrjäyttänyt hänet ohjelmistosta niin Wienissä kuin Berliinissä (jossa mm. filosofi Hegelille ainoaa oikeaa musiikkia oli juuri Rossini!).
Pastoraalisinfonia kuultiin virkistävästi Helsingin Barokkiorkesterin tyylikkäänä tulkintana Taavi Oramon johdolla. Oramo on syvästi musikaalinen, elekieleltään plastinen, asenteeltaan musiikkiin vaatimaton, hän piti koko Beethoven-illan koossa aivan suvereenisti. Olen vain eri mieltä tempoista. Eli ensimmäinen ja kolmas osa olivat liian nopeita. Maalaiset eivät olisi kyenneet hyppelemään noin kevyseti ennen myrskyä, vaan es muss tüchtig sein (sen täytyy olla tukevaa). Beethovenilla eri teemoilla on omat karakterinsa ja tempoja saa laventaa efektin lisäämiseksi. Messu C-duuri paljasti oppineen muusikon: Beethoven tunsi gebundene Stilin säännöt ja J. S. Bachin lineaarisen kontrapunktin. Upeassa messussa esiintyi loistokas solistiensemble Julia Perez, Elisaveta Rimkevitch, Sofia Buono, Niilo Erkkilä, Aarne Mansikka ja Juhana Kotilainen.
G-duuri pianokonsertto oli odotettu numero – jo senkin takia että se kuultiin soitettuna Emil Holmströmin kuuluisalla Bösendorfer-flyygelillä. Sillä saa esiin nyansseja, jotka voivat kadota massiivisemmilla Steinwayilla, mutta silti ajattelin, että vaikutus olisi ollut suurempi pienemmässä salissa. Paavali Jumppanen oli oivaltanut Beethoven-tyylin ilmeikkyyden musiikillisten aktorien ilmeikkäässä fraseerauksessa, äärimmäisen tarkassa rytmisen hermon tavoittamisessa. Tämä ei ollut varmaan kaukana Beethovenijn omasta soittotyylistä, josta mm. Carl Czerny on meille kertonut. Huippuluokan tulkinta.
Väliajan jälkeen kuultiin viidennen sinfonian pianosovitus. Franz Lisztin Beethovenin sinfonioiden sovituksia pitäisi soittaa enemmän, sillä hän onnistui loistavasti muuntamaan pianolle Beethovenin orkesterin sävyt. Liszt EI onnistunut Wagnerissa, koska tämän koloriitti on jo toisenlaista. Ashley Wassin tulkinta piti teoksen muodon tiukasti koossa, mutta romantiikan traditiossa on lupaa tehdä rubatoja ja paisutuksia, kuten finaalin käyrätorvien maailmoja yleilevässä soolossa, jossa Hans v. Bülow venytti tempoa kahden lisätahdin verran. Mutta ikuinen kysymyshän on, onko Beethoven klassismia ja vai romantiikkaa, 1700- vai 1800- lukua. Wassin tulkinta oli lihaksikkaan voimakas, tosin Erardista ei lähde kovin valtavia äänimassoja. Erard on omiaan tuohon jeu perlé -soittoon. Wagner sai Venetsiaan lahjaksi Erardin ja sen soinneista syntyi Tristan. Erard on hyvin herkkä; sain kerraan soittaa sillä enemmänkin asuessani Pariisissa St. Louisin saarella 1700-luvun palatsissa, jonka olohuoneessa oli Erard. Wass ymmärsi myös romanttisen ironan hidastaessaan tempoa kontrabassojen koomisessa fugatossa. Joka tapauksessa tämä oli mieleenpainuvaa autettisuutta. Sinänsä on ehkä hyvä muistaa, ettei autenttisuus ole koskaan yksi yhteen rekonstrukiota, sillä väliin tulee mielikuvamme autenttisuudesta. Ei voi pyyhkiä pois mitä tapahtui musiikin historiassa vuoden 1808 jälkeen. Tarmo Peltokoski hauskuutti ja hieman säikäytti yleisöä musiikkiaktrobaatin taidoillaan. Hän on suuri lahjakkuus, musiikki virtaa hänen lävitseen estoitta.
Beethovenin Kuorofantasiaa kuulee harvoin, mutta se onkin peräti merkillinen teos: alku on sarja framgentteja hieman niinkuin toteuttaen Friedrich Schlegelin fragmenttien estetiikkaa. Hän vertasi fagmenttia siiliin, romantikkojen lempieläimeen. Kuulija palkitaan musiikillisten päähänpistymien jälkeen Freudea ennakoivalla hymnillä, jossa kuoro tulee mukaan. Kuorona oli Hannu Norjasen erinomaisesti harjoittama Tapiolan kamarikuoro.
Lopussa vallitsi siis esteettinen kategoria das Erhabene, ylevä. Konsertti oli merkittävä ja mieliinpainuva saavutus kaikilta siihen osallistuneilta, erityisesti Helsingin Barokkiorkesterilta ja Taavi Oramolta.
– Eero Tarasti
