Dirk Meijer. Kuva © Eero Tarasti
Dirk Meijer on fagotisti, jonka kotipaikka on Friisinmaalla eli hänen äidinkieliään ovat friisi ja hollanti. Hän innostui kuitenkin Tauno Marttisen (1912-2008) musiikista, kun sai v. 1996 soitettavakseen tämän fagottikonserton. Seurasi vastavuoroisia vierailuja ja lopulta Meijer alkoi laatia tutkielmaa Marttisen sarjallisista sinfonioista. Hän esitelmöi viime keskiviikkona 27.11. Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella tästä aiheesta. Ennen kaikkea hän oikaisi sen yleisen harhaluulon Suomessa, että dodekafonia oli vain ohimennyt lyhyt vaihe Marttisella; pohjimmaltaan hän sävelsi tonaalisesti.
Marttinen oli opiskellut sarjallista tekniikkaa Asconassa ja tietenkin Vladimir Vogelilla, missä moni muukin suomalainn, ei vähiten Erik Bergman. Tämä puolestaan sanoi kerran: 12-sävelmusiikki voi aivan hyvin olla tonaalista. Taas toinen Vogelin koulua käynyt Einojuhani Rautavaara nimitti Marttista ’Hämeenlinnan shamaaniksi’. Tätä nimitystä ei kuitenkaan Dirk Meijer, varsinainen spesialisti, hyväksy ollenkaan. Sen avulla hänet kolonialisoidaan eksoottisen toiseuden edustajaksi, jonka varsinaista vakavaa viestiä ei tarvitse kuunnella. Oma muistini yltää niin pitkään kuin varhaiselle 1960-luvulle, jolloin Raili Kostia lauloi Kokko ilman lintua, Marttisen opus 1, yliopiston juhlasalissa. Se oli sensaatio. Ajatella: kalevalainen aihe, mutta musiikki täyttä avantgardea. Sittemmin Ritva Arjava esitti runsaasti Marttista ja sain häneltä nuotteja mm. pianoteokseen Taara.
Meijer viittasi pikkuartikkeliini Marttisesta ja sen kolmeen ’Marttiin’: Marttiseen, Martin Heideggeriin ja Bohuslav Martinůhun. Tähän hän tahtoi lisätä vielä yhden ’Matin’, nimittäin Vuorenjuuren, aikoinaan tunnetun musiikkikriitikon. Sarjallisuus nimittäin liittyi radikaaliin modernismiin ja eksistentiaalifilosofiaan. Marttiselle Kalevala oli jonkinlaista eksistentialismia. Mutta sarjallinen musiikki oli myös orgaanista, vaikka toisin väitettiin. Sen mukaan kokonaisuus on tärkeämpää kuin osat, sävellys kasvaa ennemmin kuin on konstruoitu ja se tuottaa kokemuksen ykseydestä moninaisuudessa. Sitä paitsi rivistä tehty teema on elegantti ja ilmaiseva.
Marttisen tärkeä oppi-isä oli Herbert Eimert ja tämän kurssikirja Lehrbuch der Zwölftontechnik. Marttisen 1. sinfonia on kirjoitettu sen oppien mukaan. Sen kolmannen osan soitinnus on kiinnostava. Meijer piti puupuhaltimien osuutta erikoisena, mutta vaskia hyväksyttävänä. Toisessa sinfoniassa Marttinen pohti ikuista nykyhetkeä eli todellista elämää, joka sisältyy syntymän ja kuoleman hetkeen. Teoksessa on seitsemän johdettua moodia perussarjasta. Kussakin rivissä on 66 puolisävelaskelta kaiken kaikkiaan, on myös duuri- ja mollisointuja ja usein oboesooloja. Jos Sibelius olisi kirjoittanut rivitekniikalla hän olisi tehnyt niin kuin Marttinen. Samaa Meier sanoi Nielsenistä, joka oli Tanskan ’Marttinen’
Mutta Marttisellä on myös ankaraa tyyliä sarjallisuudessa, yhtä ankaraa kuin Anton Webernillä, näin on 10 bagatellissa pianolle. Kuitenkin oikeastaan Marttisen mielestä Webern oli mennyt liian pitkälle. v. 1963 ilmestyi Marttisen 1. nonetto ja sitten neljä nonettoa puhallinkvintetolle ja jousikvartetille.
Esitelmän jälkeen keskusteltiin Marttisesta ja mm. hänen sukunsa edustajat, lavastaja Rauno Marttinen, poika, ja tytär, rouva Kostia, toivat esiin henkilökohtaisia muistoja. Kaikki rahat nelihenkisessä perheessä laitettiin Taunon Sveitsin opintomatkaan, ruokakomeroon ei jäänyt mitään. Petri Tuovinen on taas Marttis-elämäkerran laatija. Säveltäjä Timo Laiho huomautti, että 12-rivi voi olla myös melodinen, enemmänkin kuin Schönbergillä. Sarjallinen koulu on yhä Suomessa useimpien säveltäjien lähtökohta. Eila Tarasti huomautti tietystä sukulaisuudesta Marttisen ja Helvi Leiviskän sinfonioiden välillä. Joka tapauksessa hollantilainen Marttinen-fani tri Meijer jäi ihmettelemään, miksei tämän musiikkia soiteta Suomessa enemmän.
– Eero Tarasti
