Jos tämän orkesterin alun laskee Turun Akatemian kapellista 1747 on kyseessä todella merkittävä musiikkiperinne. Niinpä YS:n konsertit ovat aina merkkitapahtumia – ja tietenkin niiden soisi toteutuvan Helsingin yliopiston solenniteettisalin miljöössä, mutta rakennushan on nyt remontissa. Orkesteri on laaja, satahenkinen ja sen soittajat edustavat huippuintelligenssiä maassamme: eri alojen opiskelijoita, joista tällä opintoyhdistelmällä: jokin oppiaine plus musiikki tulee johtavia tiedemiehiä ja -naisia ja yhteiskunnan johtohenkilöitä. Harvoin tässä salissa on ollut näin paljon intelligenssiä koottuna yhteen!
Monet YS:n johtajat ovat sitten siirtyneet tähtiasemiin maailman estradeilla, mutta se ei tietenkään ole olennaisinta: tärkeintä on että taidemusiikin harrastus säilyy yliopistossamme, jollei muuten niin tässä puoliammattilaismuodossa. Yleensä lasken aina, kuinka monta musiikkitieteen opiskelijaa on joukossa, mutta nyt en tunnistanut enää kuin kaksi.
Sunnuntaina 8.12. Metropoliassa ohjelmassa ei ollut solistikonserttoa, mutta tilaisuus oli silti jännittävä ja antoisa. Tomas Djupsjöbacka oli sovittanut Messiaenin urkuteoksen Le Banquete Céleste (1928), Taivaalliset pidot, jousiorkesterille herkän vivahteikkaasti. Messiaenin harmonisen kielen tunnisti tästä hiljaisen mietiskelevästä musiikista. Väliajalla keskustelin siitä Mikk Murdveen, YS:n monivuotisen johtajan kanssa, kun mukaan lyöttäyi orkesterin viulisti Jarno Raukko. ”Kuulimmeko soittajien huokauksen aivan viime tahdeissa?” hän kysyi. Se oli ylimääräinen efekti. Alkupuoliskon erikoinen numero oli Gustav Mahlerin Totenfeier 1888. Eräänlainen sinfoninen runoelma aiheesta surumarssi. Ei se ollut mikään Eroica eikä Götterdämmerung, vaan erikoinen mahlerlainen groteskin-traaginen tulkinta Kuolleiden juhlasta,joka hetkittäin nousi kyöpelinvuoren tunnelmiin, hetkittäin taas kirkastuneisiin musiikillis-filosofisiin aatoksiin. Teos sisältyi sitten Ylösnousemusinfonian toiseen osaan.
Mahler harrasti vielä tuolloin ohjelmien laatimista sinfonisiin teoksiinsa, joten tästä hän kirjoitti: (lainaan ohjelmalehtisen Janne Karvosta): ”Mitä seuraavaksi? Mitä on elämä – ja mitä kuolema? Jatkuuko olemassaolomme? Onko kaikki vain tyhjää unta, vai onko elämällämme ja kuolemallamme tarkoitus? Jos aiomme jatkaa elämistä meidän tulee vastata tähän kysymykseen.”
Illan päänumero oli kuitenkin Sibeliuksen viides. Sen narratiivinen kaari perustuu siihen yksinkertaiseen ideaa, että alun harhailevat pastoraaliset käyrätorvisignaalit tarjoavat tyhjän kvarttikvinttikentän, josta jää uupumaan johtosävelkulku toonikalle. Sitä kuulija jää kaipaamaan koko teoksen ajaksi ja se hänelle annetaankin valtavana laajennuksena aivan teoksen lopussa. Tomas Djubsjöbackalla oli visio tästä sinfoniasta. Paitsi että hän piti huolta kamarimuusikoona eri soitinryhmien esiintulosta, hän piti rytmin tiiviisti käsissään – ja rauhoitti sen lopussa kosmisiksi kaariksi. Hän sai sinfonian puhuttelemaan kuulijaa, joka sulautui sen joutsenteemojen hengitykseen. YS:n kokonaissoinnissa jousisto on nyt erityisen laaja ja täyteläinen. Mutta myös puhaltajat ansaitsivat erityiset kiitoksensa lopun aplodeista.
– Eero Tarasti
