Avioliitto-juhlanäytös Bayreuthissa. Frau Cosima (liikenainen): ”Sisään vaan hyvä Herrasväki, katsomaan ennennäkemätöntä taidetta!Sisään, lapset alle 10 v. ja sotilaat kenttävääpelistä alaspäin, puolella hintaa!
Alkuperäisiä Ring-hahmoja Bayreuthista v. 1876.
Richard Wagnerilla on maine, että hän on maailman totisin säveltäjä. Kun mielipiteet hänestä jakautuvat yleensä kahteen ääripäähän: joko rajattomaan ihailuun tai jyrkästi ideologiseen torjuntaan, ei kummassakaan leirissä juuri sallita hymyilyä. Kuitenkin hän sai jo omana aikanaan tottua siihen, että joutui alinomaisen pilanteon kohteeksi. Hänestä julkaistut karikatyyrit on koottu kirjaksi, niistä ohessa yksi esimerkki. Wilhelm Tapper julkaisi Wagnerin jälkeen antologian: Richard Wagner im Spiegel der Kritik. Wörterbuch der Unhöflichkeit, enthaltend grobe, höhnende, gehässige und verleumderische Ausdrücken die gegenden Meister Richard Wagner, seine Werke und seine Anhänger von den Feinden und Spöttern gebraucht wurden. Zur Gemütsergötzung in müssigen Stunde n gesammelt von W. T. (Leipzig: Verlag C. F. W. Siegel’s Musikalienhandlung) eli: ”R. W. kritiikin peilissä. Sanakirja epäkohteliaisuudesta, sisältäen karkeita, pilkkaavia, vihamielisiä ja tuomitsevia ilmaisuja, joita Mestari Richard Wagnerin viholliset ja ivaajat ovat käyttäneet häntä itseään, teoksiaan ja kannattajiaan vastaan. Mielenvirkistystä joutohetkiä varten, koonnut W. T.”
Myös hänen teoksistaan laadittiin parodioita. Mm. nimimerkki Richard Meister julkaisi 1889 Münchenissä draaman Die Willkür oder Ein Tag des Ringens. Ein Bühnenjubelfestfrühstück (Mielivalta eli päivä Ringiä. Näyttämöriemujuhla-aamiainen). Siinä päärooleissa ovat Wotan, ylikouluneuvos ja varttuneempien tyttölasten yksityisinstituutin esimies; F(riede)ricka, hänen puolisonsa, Brünnhilde, heidän tyttärensä, toivetyttö; Unding, oikeustieteen professori, Sieglinde, hänen rouvansa, Siegmund Lewalt, oikeustieteen kandidaatti ja Mathilde, Ottilie, Wally, Sara, Hedwig, Gunda, Gerda, Rosa – vanhempia tyttäriä, sotilaallisia. Esipuheessa sanotaan, ”…tämä on musiikkidraama, joka on helppo toteuttaa jos on saatavilla soittimia, muttei ole niin nuukaa, laulavatko esittäjät, he voivat myös puhua melodisesti. Sitä vastoin lavasteet ovat tärkeät! Kun ne tehdään oikein on taideteos valmis.”
Yksi hauskimpia aikalaisdokumentteja on v. 1911 ilmestynyt Schulze und Müller Nibelungen Ringissä. Humoristisia skizzejä, laatinut Alexander Moszkowski. Berlin: A. Hofmann & Comp. Siinä kaksi saksalaista herraa päättävät lähteä Bayreuthiin, hankkia liput, mutta lopulta he eivät kuitenkaan näe yhtään näytöstä. Paitsi Siegfriedin, ja näyttämöltä käsin pudottuaan kulisseissa lohikäärme Fafnerin vatsaan. Sen suuaukosta he näkevät yleisön seassa mm. kotikylänsä naapurin perheineen.
Bayreuthissa oltiin Cosiman aikana 1883-1930 ja hänen jälkeenkin Siegfriedin aikana sangen vakavia. Mutta kommelluksiakin sattui. Siegfried Wagner oli myös oopperasäveltäjä, jonka teosten nimet viittasivat usein eläimiin. Hänen ja Winifredin lapset saivat vapaasti telmiä näyttämön takana, mutta kerran Friedelinde, kapinallinen tytär, keksi esiripussa tirkistysaukon, josta näkyi suoraan katsomoon. Juuri ennen Parsifalin alkua, hän meni siihen ja huusi katsojille: Tiedättekö, että isäni seuraavan oopperan nimi on Lehmänläjä! Ensiksi yleisöön tuli syvä hiljaisuus, ja sitten jättimäinen naurun aalto pyyhki yli koko salin. Esitystä ei päästy alkamaan vähään aikaan. Tämän jälkeen Wolfgang, Wieland jne. eivät saaneet enää mennä kulisseihin ennen esityksiä.
Oscar Strausin säveltämä Iloiset Nibelungit ammensi huumorinsa näistä lähteistä. Se esitettiin1904 Wienissä Carl Theaterissa keskellä operetin kultakautta. Lehárin Iloinen leski kantaesitettiin Theater and der Wienissä 1905. Nicolailla oli Windsorin iloiset rouvat, eli sanat merry tai lustig takasivat menestyksen. Myös Berliinissä Oscar Strausin burleksi operetti menestyi ja joutui vasta myöhemmin kansallismielisyyden hampaisiin. Jo hassua on se, että säveltäjän nimi oli Straus eikä Strauss.
Mutta sitä ei moni tiedäkään, miten tärkeää komiikka oli itse Wagnerin elämässä. Cosima sanoi päiväkirjojensa lopulla, että Richardin elämä oli ollut niin vaikea, ettei hän olisi ikinä selvinnyt ilman Saksin maakunnan huumoria. Joka on lukenut Wagnerin omaelämäkerran Mein Leben (Elämäni, suom. Salla Luoma), on saanut nauttia tästä asenteesta, hänessä oli romantiikan ironiaa. Mutta hänen ainoa komediansa oli Mestarilaulajat, josta tuli saksalaisen kansallisuusaatteen symboli. Se ei ollut sinänsä Wagnerin päämäärä. Hän oli pettynyt yhdistyneeseen Saksaan, ei tullut toimeen Bismarckin kanssa ja halusi lopulta turhautuneena muuttaa Minnesotaan.
Joka tapauksessa oli ilmeisesti ohjaaja Ville Saukkosen keksintöä tuoda Oscar Strausin burleski Helsinkiin, ja yleisöä riitti sen viimeiseen esitykseen Helsingin Konservatorion saliin Ruoholahdessa lauantaina 31.1.; wagneriaanit olivat heränneet. Esityksen tuottajana esiintyi kapellimestarina ja kriitikkona toiminut Jaakko Haapaniemi ja libreton oli kääntänyt sujuvasti ja sukkelasti Meri-Kukka Muurinen. Kaiken kaikkiaan teos oli mitä luvattiin, kaikilla Wagner-klisheillä hullutteleva spektaakkeli ja show. Se osoitti aivan kiitettävää wagnerismin tuntemusta. Nibelungen Ringiähän ovat muutkin sovittaneet, viimeksi näin pari vuotta sitten Strasbourgissa avantgarde-version ”Ring yhdeksässä tunnissa”. Mutta Strausin teokseen oli otettu kohtauksia muistakin Wagnerin oopperoista kuten Lohengrinin hääyöstä. Visuaalisesti groteskit Ring-hahmot, sarvipäiset nibelungit ym. muistuttivat erehdyttävästi vastaavia hahmoja Bayreuthin ensiesitysten postikorteista. Olen aina ajatellut, että jos nuo kömpelöt, karvaiset, pyylevät myyttisankarit laitettaisiin nyt, autenttisuuden nimissä, lavalle, olisi efekti koominen. Mutta tähän ne sopivat mainiosti. Tässä myös juonen ajankohtaistaminen toimi, ts. Brünnhilde oli kuntosaliin addiktoitunut valkyyria, Reinin kulta = Reinin pankki. Mielenosoittajien kylteissä luki: Elämä lohikäärmeille – tai lopussa: Eikö tämä jo lopu! Itse Strausin musiikki houkuttelee tanssillisuuteen; sitä myötäilikin Osku Heiskasen kekseliäs koreografia. Joitain ideoita olisi voinut säästää viimeiseen näytökseen, joka tuntui pitkältä. Mutta niin oli ehkä tarkoituskin, sillä tunnetusti yksi Wagnerin suurimpia ongelmia oli tetralogian lopettaminen. Kosto-ensemblessa hän turvautuu italialaisen oopperan unisono-sointiin, mutta lopulta Siegfriedin kuolema ei meitä sitten niin hirveästi liikutakaan. Strausilla Siegfried joutuu vain piestyksi ja välttää Hagenin keihään.
Merkillepantavaa koko tässä esityksessä oli kokonaisuuden yllättävän korkea taso musiikillisesti ja näyttämöllisesti. Kun tämä oli tehty Helsingin Konservatorion voimin, osoittaa se melkoista valmiutta. Tällaista on Suomessa. Helsinki Concordia -orkesteri soi täyteläisesti ja rytmiltään napakasti Jan Sivénin käsissä. Korrepetiittori Ilona Lamberg oli tehnyt oivaa työtä, sillä laulajat oli hyvin harjoitettu. Gunther Pienen roolia lauloi näkemässäni versiossa Joonas Asikainen (melkoiset äänivarat), Siegfriedinä oli Kalle Virtanen tenorin toiveroolissa, Hagen-parodia oli vaikuttava Ronnie Karlssonin tulkintana, teräksisenä Brünnhildenä lauloi Saara Rauvala, Kriemhildinä Fanny Helmström, metsälintuna Maija Nevala, aivan uskottavana Wagnerina Lari Matero jne.
Teksti: Eero Tarasti. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston musiikkitieteen professori.
