Amfion pro musica classica

Author Archives: Paul

Franz Welser-Möstin ja Wienin filharmonikoiden jylhä Lemminkäinen Musiikkitalossa

kuva: Jari Kallio

kuva: Jari Kallio

”Tällainen musiikki tuntuu ihan patologiselta ja jättää niin sekavia, piinallisia ja luonteeltaan epämääräisiä vaikutelmia, että niillä on hyvin vähän yhteistä sen esteettisen mielihyväntunteen kanssa, jota kaiken kaunotaiteen ja ennen muuta musiikin tulee herättää.”

Näillä sanoin kriitikko Karl Flodin teilasi vuonna 1897 Jean Sibeliuksen (1865-1957) Lemminkäissarjan uudistetun laitoksen ensiesityksen. Olisikohan kriitikkovainaja mahdollisesti eri tavoin kirjoittanut lauantai-iltaisesta Franz Welser-Möstin johtamien Wienin filharmonikoiden väkevästä, jylhästä ja sibeliaanisen johdonmukaisesta tulkinnasta?

Täysimittaista sinfoniaa lähestyvä Lemminkäinen, alaotsikoltaan Neljä legendaa Kalevalasta perustuu, kuten tunnettua, Sibeliuksen kariutuneeseen oopperaprojektiin Veneen luominen. Säveltäjä työsti musiikkidraamaa, kunnes Richard Wagnerin (1813-1883) teosten kuuleminen Bayreuthissa ja Münchenissä veivät hänen uskonsa oman musiikillisen ilmaisunsa kykyyn kannatella oopperaa. Myöhemmin Sibeliuksen onnistui kierrättää merkittäviä osia hylätystä oopperamateriaalistaan nykyiseen muotoonsa kalevalaisiksi legendoiksi.

Ensimmäisessä legendassa Lemminkäinen ja saaren neidot (1895/1896/1897/1939) oltiin paitsi kerronnallisesti myös soinnillisesti tavallistakin lähempänä Richard Straussin (1864-1949) Don Juanin maailmaa, kiitos wieniläisten rikkaan soundin. Welser-Möstin tavassa kuljettaa musiikkia oli kuitenkin vahvan sibeliaanisen logiikan tuntua.

Lopullisessa editiossa toiseksi legendaksi päätynyt Tuonelan joutsen (1895/1896/1897/1900) soi vaikuttavasti staattisessa, hitaasti kiertyyvissä sävyissään vailla turhaa viipyilyä, johon monet maestrot turhan usein kuitenkin tuntevat houkutusta. Tämä ainutlaatuinen musiikki ei kestä hidastelua erityisen hyvin. Welser-Möstin tempovalinnat olivat varsin onnistuneita, ja orkesteri soi miellyttävän läpikuultavasti.

Kenties vaikuttavin legendoista on kauhuromanttinen Lemminkäinen Tuonelassa (1895/1896/1897/1939), jossa Sibeliuksen musiikki on dramaattisimmillaan ja samalla lähimpänä oopperamaista kerrontaa. Eipä ihme, että maailman ikonisimman oopperatalon orkesterina toimivan Wienin filharmonikoiden ote oli juuri tässä musiikissa kaikkein omimmillaan.

Päätösosa, Lemminkäinen palaa kotitienoille (1895/1896/1897/1900) on monesti tehnyt epätyydyttävän vaikutuksen niin konserttisalissa kuin levylläkin. Musiikki kaipaa jylhyyttä, joka perustuu majesteetilliseen sointiin, jota ei kuitenkaan saisi tavoitella tempomerkinnöistä tinkimällä. Musiikkitalossa koettiinkin harvinainen täysosuma. Wienin filharmonikoiden sointi yhdistettynä Welser-Möstin erinomaiseen ymmärrykseen musiikin luonteesta johti nautinnollisen vakuuttavaan lopputulokseen.

Samalla tavoin kuin Sir Simon Rattlen ja Berliinin filharmonikoiden helmikuinen Sibeliuksen sinfonioiden sykli, Welser-Möstin ja wieniläisten Lemminkäinen oli erinomainen osoitus siitä, että suomalaisten huoli keskieurooppalaisten orkesterien kyvystä ymmärtää Ainolan mestarin musiikkia on ainakin osittain turha.

Väliajan jälkeen siirryttiin orkesterin kotikentälle, Franz Schubertin (1797-1828) ja Ludwig van Beethovenin (1770-1827) pariin. Jos Sibeliuksen Lemminkäisen musiikin alkuituna oli ooppera, voidaan Schubertin kolmannen sinfonian (1815) katsoa olevan säveltäjänsä reaktio Wienissä tuolloin erittäin suositun Gioachino Rossinin (1792-1868) musiikkiin. Tämä kytkös on ilmeinen erityisesti D-duurisinfonian ääreisosissa. Mutta millainen Schubertin suhde Rossinin musiikkiin oikeastaan oli? Nikolaus Harnoncourtin ajatuskulkua seuraten voisi ajatella Schubertin halunneen osoittaa, että rossinimaisista aineksista voidaan rakentaa wieniläisin standardeihin paremminkin yltävää musiikkia. Toisaalta, monet huomioitsijat ovat tyytyneet vain osoittamaan säveltäjien välisen yhteyden musiikissa pohtimatta Schubertin motiiveja sen tarkemmin.

Wienin filharmonikoiden ja Franz Welser-Möstin Schubertissa korostui kertakaikkisen luonnollinen ja pakottomasti etenevä ote, jonka vietäväksi kuulija mielellään antautui. Avausosan Adagio maestoso – Allegro con brio -yhdistelmästä kasvoi nautittava alkusoitto, Allegretto puolestaan soi kevyenä, jääden ehkä liiaksikin välisoiton asemaan. Kolmannen osan menuetin ja ländlerin yhdistelmä tanssahteli ilahduttavan mukaansatempaavasti ja finaalin presto vivace oli nimensä veroinen. Kokonaisuudesta muodostui mitä riemastuttavin kohtaaminen Schubertin sinfonisen ajattelun nuorekkaiden juurien kanssa.

Oopperateemassa jatkettiin vielä päätösnumeronkin, Beethovenin Leonore-alkusoiton nro 3 (1806) parissa. Alkusoitto on yksi neljästä, jotka Beethoven sävelsi ainoaa oopperaansa Fideliota (alun perin Leonore, 1805/1806/1814) varten. Tämän paljon soitetun ja levytetyn musiikin parissa Welser-Möst antoi wieniläisten ainutlaatuisen Beethoven-soiton puhua puolestaan ilman turhia maneereja. Tuloksena oli tasapainoinen yhdistelmä periodisoiton rivakkuutta ja vimmaa sekä traditionaalisempaa soinnin jylhyyttä: erinomainen valinta päätösnumeroksi. Kun kahden ylimääräisen kautta saatiin vielä maistiaisia uudenvuodenkonserttien maailmasta, ei ilta jättänyt juurikaan toivomisen varaa,

 — Jari Kallio

Wienin filharmonikot
Franz Welser-Möst, kapellimestari

La 13.6.2015 klo 19.00
Musiikkitalo, Helsinki

Jean Sibelius: Lemminkäinen – Neljä legendaa Kalevalasta, Op. 22
Franz Schubert: Sinfonia nro 3, D-duuri, D. 200
Ludwig van Beethoven: Leonore-alkusoitto nro 3, C-duuri, Op. 72

Iitti Music Festival opened with avant-garde music: Heiner Goebbels in Finland

DSC00572

The wooden church of Iitti, which serves as the concert venue

Iitti Music Festival started last Wednesday  for the 12th time, so it can be said to be a tradition. Every successful festival seems to follow the recipe: one famous artist who knows the place, who is homme ou femme de terrain, as it is said. In Iitti she is of course the pianist Laura Mikkola. Iitti is a charming, small country place, with a wooden church with good acoustics, a nice cafeteria, delicious local food for buffets and coffees, about 100 volunteers to prepare all, some sponsors and a cultural history – for instance, Bertolt Brecht was in Iitti when writing his Puntila.

The opening concert on June 11 at Iitti Church, which is like Mikkeli’s wooden church in miniature, first featured Sibelius, namely the melodrama Skogsrået recited by Hannu-Pekka Björkman and played by Andres Mustonen, Florin Szigeti, Katariina Ruokonen, Jakob Kullberg, Pauliina Koskela, Maria Luhtanen and Kristian Attila. The piece is always suggestive to be heard; the Sibelian ‘driving force’, as the Estonian composer Leo Normet used to say, appears there. Melodrama may seem to have vanished as a genre, but this is not true. It is the winner – namely in the form of film music. What else is cinema music than just speech upon tones?

Malinconia is a brilliant concert piece for cello and piano from the early output of Sibelius, performed brilliantly by Jakob Kullberg and Laura Mikkola. After the intermission we heard the lovely Forelle Quintet by Schubert, always gemütlich and attractive, which has the rare combination of using also a double bass. Famous musicians played it, among others, Andres Mustonen from Estonia, violin, Vladimir Mendelssohn, alto, Petri Mäkiharju on the double bass, at the piano again Mikkola and the cellist Kullberg.

Heiner Goebbels in a dialogue with Eero Tarasti at IItti Music Festival June 11,2015

Heiner Goebbels in a dialogue with Eero Tarasti at IItti Music Festival June 11,2015

Yet, between these enjoyable classics we heard the world premiere of Heiner Goebbels’s Surrogate Cities (1994) on the text of Hugo Hamilton; it was a seven-minute trio version (at the piano Mikkola, on percussion the skilful Japanese Kazutaka Morita) abridged from the original, huge one-hour orchestral piece with 100 musicians, as the composer told in the dialogue with him before the concert. The text portrays urban spaces from shopping centers to slums, but this fragment was about a woman who runs through a city, which is nowhere else than Berlin. She rushes through landscapes, but why? There is an anguished and hurried atmosphere which Björkman expressed very convincingly.

Heiner Goebbels is not unknown in Finland; he has been performed by Avanti, and he has visited the Finnish Broadcasting Company. For the dialogue I asked beforehand five younger Finnish composers, Facebook fellows, what they thought of Goebbels and what they considered his major work. The answers were interesting and told a.o.: He is well known as a theater-oriented composer who has collaborated with Heiner Müller; this friendship has been compared to the relationship between Hanns Eisler and Bertolt Brecht. A well-known piece is his Songs of Wars I Have Seen on Gertrude Stein’s texts portraying her war experiences in France under Vichy in 1943 (yet the issue here is that what is told consists of completely everyday matters, weather, food and noise of bombers only at a distance).

Others said: He is famous for radiophonic works; he would hardly write any string quartet or piano pieces (the composer admitted in the dialogue that he never just writes music like Pierre Boulez). Moreover, one said: “Strange guy, academic, a sociologist if I recall, studies in the theater discipline. Discovered his field between theatre and opera. As an experimentalist and innovator has a remarkable position in the European scene. His roots are in the axis Müller-Eisler-Brecht; he has been able to ‘brand’ himself, good social skills; I cannot mention any major work of his, perhaps he is himself his major work.” Again one said: “As a German his music is stylistically more many-sided and postmodern than many an angry German modernist. He has a lot of style quotations and visual narratives.” Then my friend and colleague from Paris Professor Ivanka Stoianova wrote to me:

Je connais bien Heiner Gœbbels, il faisait partie de notre catalogue Ricordi München, j’ai bien suivi son travail que j’ai toujours trouvé très intéressant, mais je n’ai rien écrit sur lui! (Moi-même je suis étonnée…) C’est quelqu’un de très bien, très intelligent, cultivé et inventif, surtout dans le domaine du théâtre musical. Il a beaucoup travaillé avec l’Ensemble Modern (ils ont, peut-être, beaucoup d’information sur son travail). Je ne connais pas son nouveau livre, bien sûr. En tout cas, ce sera une très belle rencontre avec lui pour toi! Tu peux lui dire bonjour de ma part et que je serais ravie de le revoir/ré-entendre à Paris et de lire son livre. Il est venu ici plusieurs fois avec de beaux spectacles!

In fact, the book mentioned here is the quite new essay collection by Goebbels entitled Aesthetics of Absence. I could not get it because only one copy is in a Finnish library, and it was checked out.

Now my questions to the composer were the following:

You have just published a book Aesthetics of Absence, almost like Struttura assente once by Eco in 1968. You always have some kind of philosophical aspect in your activities: time, space, subject stemming from Immanuel Kant’s categories. You quote philosophers like Merleau-Ponty and others. You like intellectual writers from Canetti to Gertrude Stein. Would you tell something of this and your new book? John Cage seems to be important to you. Did you know Daniel Charles, author of For the Birds? Aesthetics of freedom, liberty, deliberation is central for you like for Cage. The spectator should be active, creative like once in the French nouveau roman etc.

“Yes, from John Cage I have staged his work Europeras, which deconstructs the traditional opera. I took all its parameters, singers, costumes, scenery, orchestra separately and treated them at random by chance with a computer. This is against the traditional opera in which one just receives and emotionally identifies oneself with the ‘message’ from stage. The important thing does not happen on stage but in the mind of the receiver. I am against a totalitarian theater in which there is no free space for a spectator.”

You move in all arts; you are very interartistic. Do you take yourself primarily as a theater man or a musician, a composer? You have the same dilemma as Richard Wagner, theater or music. Nietzsche criticised the idea of Gesamtkunstwerk: It was for him dilettantish to try to combine various arts.

Goebbels strongly refused any analogy with Wagner.

There is much collage and citation in your music: Zofia Lissa wrote about the functions of musical citations; Yuri Lotman said that the quoted element must remain strange in its new environment; Lévi-Strauss spoke about ‘bricolage’.

“I do not cite or quote any composer with the idea that I would then compose my own work upon it. I have the respect for the music and composer whom I cite. I am rather confronting it as such with my music.”

 You are also a kind of anthropologist. For instance, your work Eraritjaritjaka refers to the Australian aboriginal language and quotes a word which means “longing for something which has been lost forever”. For me this evokes also Bruce Chatwin and his Songlines! Your music represents multiculturality and also the mixture of genres and styles. We have in Finland Erik Bergman who also used different cultures as his musical source. Do you consider yourself a postmodern composer?

Goebbels did not want to put himself into any such category. “Yes, the aforementioned piece was based on Elias Canetti’s work with the subtitle ‘Museum of Lost Phrases’. My theme was to create Abstand, distance. Abstand um das Publikum zu motivieren. Die Bühne wird vom Publikum besetzt, weil es nie genau das sieht, was er erwartet.

Is there a political aspect in your output? Are you Adornian in your aesthetics? How much are you indebted to Hanns Eisler and Brecht’s epic theater? Verfremdung?

“I do not see that the political moment in music or theater would be in any message transmitted from stage to audience. The political is purely in the form, in the new utopian form of communication which I try to create in the space of the arts.”

 My last questions were: How do you see the future of classical music amidst popular culture? Do you feel the dichotomy between popular or commercial music and classical music is relevant for you?

“Good popular music is not the commercial one. You have to separate these issues. The best popular music written, say, in the 1980s was not at all the most marketed one.”

— Eero Tarasti

Andrew Bentleystä Sibelius-Akatemian ensimmäinen musiikkiteknologian professori

PhD Andrew Bentley on kutsuttu Taideyliopiston Sibelius-Akatemian musiikkiteknologian taiteelliseksi professoriksi viiden vuoden määräajaksi 1.8.2015 alkaen. Taideyliopiston lisärahoituksella perustettu professuuri on alansa ensimmäinen Suomessa.Professorina Bentley kehittää musiikkiteknologian taiteellista ja tohtorikoulutusta sekä vastaa uusimman tiedon soveltamisesta koulutuksessa ja taiteellisessa toiminnassa. Uusi professuuri perustettiin vahvistamaan strategisesti tärkeäksi valittua alaa.

– Toivon, että muutaman vuoden kuluttua Suomessa olisi monipuolisemmin musiikkiteknologiaan perustuvia elinkeinoja. Onneksi opiskelijamme ovat tarmokkaita ja yrityshenkisiä. Yksi tavoitteeni on monipuolistaa musiikkiteknologian jatkokoulutuksen tutkimuskenttää houkuttelemalla esimerkiksi äänitysalan tutkimuksesta ja kehittämisestä kiinnostuneita tohtorikoulutettavia, Bentley linjaa.

Brittiläissyntyinen Andrew Bentley (s. 1952) on nostanut elektroakustisen musiikin asiantuntemuksen Suomessa jo 1980-luvulta alkaen kohti kansainvälistä tasoa, ensin Yleisradiossa ja Helsingin yliopistossa ja sitten Sibelius-Akatemiassa, jossa hän on työskennellyt 1990-luvulta lähtien. Hän oli perustamassa musiikkiteknologian koulutusohjelmaa Sibelius-Akatemiaan 1998 ja oli myös sen ensimmäinen johtaja.

Bentley on tehnyt pitkäjänteistä työtä elektroakustisen musiikin opetuksen ja opetusvälineiden kehittämiseksi ja nostanut niiden tasoa huomattavasti. Viime vuosina hän on ollut aktiivisesti mukana kehittämässä Taideyliopiston akatemioiden välistä äänitaiteen koulutusta. Filosofian tohtoriksi Yorkin yliopistosta 1981 valmistunut Bentley on hoitanut musiikkiteknologian professuuria väliaikaisesti 1.8.2014 alkaen.

Andrew Bentleyn nimitti tehtäväänsä Taideyliopiston va. rehtori Paula Tuovinen Sibelius-Akatemian dekaanin esityksestä.

Yliopistoviestijät palkitsivat professori Atso Almilan

   Atso_Almila-1987_vaakaan_0       TY logo a0e58dcc365108bd_org

Suomen yliopistojen viestinnän ammattilaisten tunnustuspalkinnon sai tänä vuonna Taideyliopiston Sibelius-Akatemian kapellimestari- ja orkesterikoulutuksen professori Atso Almila.

Palkintoperusteluiden mukaan Atso Almila tuo julkisuudessa esiin taiteen yhteiskunnallista merkitystä, taidekoulutusta ja siihen liittyviä kysymyksiä. Hän on luontainen viestijä ja vaikuttaja. Hän tuo omalla persoonallaan ja toiminnallaan klassista musiikkia lähemmäs suurta yleisöä.

Almila suhtautuu positiivisesti julkisuuteen ja ymmärtää sen merkityksen yliopistolle. Hänen esiintymisensä julkisuudessa on poikkeuksellisen rakentavaa. Hän tuo rohkeasti esiin oman kantansa moniin yhteiskunnallisiin keskusteluihin ja on ottanut sosiaalisen median esimerkillisesti haltuunsa.

– Kun aloittelin taiteellisia töitäni, keskustelemaan oli vaikea päästä. Kun lehti sanoi jotakin, se oli siinä. Nykyinen aika Facebookeineen ja Twittereineen on muuttanut tilannetta paljon. Nykyisin mielipiteet pääsevät netissä esille ja kaiken kansan luettavaksi. Keskustelu on alkanut ja se jatkukoon – saamme tietoa ulos ihan uudella tavalla, Atso Almila toteaa.

Suomen yliopistojen viestijät jakavat vuosittain palkinnon tiedeviestinnässä ansioituneelle henkilölle tai laitokselle. Palkinto jaettiin ensimmäisen kerran vuonna 1986, ja se perustettiin kunnioittamaan Turun yliopiston tiedotussihteeri Jorma Rakkolaisen elämäntyötä ja muistoa. Palkinnon tavoitteena on aktivoida ja innostaa viestimään tutkimuksesta. Palkintona annetaan professori Pentti Papinahon suunnittelema, lyyraa kuvaava pronssinen reliefi.

Palkinto jaettiin valtakunnallisilla yliopistoviestinnän päivillä, jotka järjestettiin Helsingissä 3.–4.6.2015.

Oopperan alkulähteillä – Metropolian Orfeo

csm_Orfeo_juliste_A4_b4fb2d61f9

Luullakseni juuri tällaiselta se kuulosti Mantovan hovissa 1607. Metropolian oopperahankkeet ovat olleet viime aikoina virkistäviä ilon hetkiä Helsingin musiikkielämässä. Esiintyjät ovat nuoria ja innokkaita, monet ehkä ensikertalaisia , katsoja-kuulija vaistoaa, että tämä on kuin ’uutta musiikkia’ heille. Suomessa on saavutettu myös barokkimusiikin autenttisten esitysten korkea taso periodisoittimilla. Orkesterin rooli Edward Ananian-Cooperin johdolla aidon sointimaailman luomisessa oli aivan olennaista.

Keskeistä oli kuitenkin ohjaaja Ville Saukkosen visio Monteverdin Orfeosta. Tulkinta oli yhtaikaa autenttinen ja moderni. Hän tahtoi tuoda esiin musiikin ja draaman varsinaisen sanoman, narratiivin ja asettui, niin kuin pitää, ’vain ikkunaksi taideteokseen’. Näinhän Marcel Proust luonnehti näyttelijätär Sarah Bernardia Pariisissa. Saukkosen ohjaus saavuttikin sen tason, jolla mm. Ranskassa tehdään nykyisin barokkioopperaa. Silloin kuin ’modernisoidaan’ ei koskaan muututa ’Regietheateriksi’ mikä tarkoittaa, että ohjaaja rakentaisi oman ja usein häiritsevän luomuksensa alkuperäisen draaman päälle. Tässä oli toki jonkin verran ’vieraannuttamista’ – Pastoren koomisessa roolissa ja siinä, että Orfeo esintyy häissään muodikkaassa mustassa hipsteripuvussa. Mutta ei liikaa, vähemmän kuin Chereaulla ja paljon pidättyvämmin kuin Saukkosen Giulio Cesaressa joku aika sitten. Ennen kaikkea Saukkosella on kyky ohjata nuoria laulajia ja saada esiin kunkin ilmaisun voimavarat ja kanavoida ne oikein draaman kokonaisuuteen. Orfeo oli siis aidosti vaikuttava, liikuttava ja nykykatsojaa puhutteleva – ja sitähän koko myyttinen perustarina on jo sinänsä.

Musiikillisessa mielessä valmennus oli ollut huolellista. Suomessa on loistavia ääniä ja kykyjä. Pääosan Juho Punkeri osasi eläytyä roolinsa kahteen vaiheeseen: alun euforiaan ja lopun dysforiaan vakuuttavasti. En ole laulun ekspertti mutta mielestäni hän on baritoniin vivahtava tenori. Ensimmäisellä puoliskolla hän esiintyi pehmeällä äänellä, mutta terävöitti sitä huomattavasti jo toisen puoliajan alussa. Hän on musiikin maisteri Sibelius-Akatemian kirkkomusiikkiosastolta. Toinen päärooli oli Tero Halosen kaksoishahmo Pastorena ja sitten lopuksi Apollona. Halosella on hyvin omintakeinen ääniaines, joka on jatkuvasti kehittynyt kohti isompia rooleja. Hän on myös näyttämöllisesti ja liikunnallisesti mitä erilaisimpiin kohtauksiin sopiva laulaja. Mielenkiintoista on nähdä ja seurata lupaavan uran jatkoa. Euridicena Johanna Lesonen oli myös rooliin erittäin hyvin soveltuva. Ooppera alkoi hiljaisuudella kunnes La Musica eli Meri Metsomäki purki sen narraatiollaan. Suruviestin tuoja oli Messagiera Tuula Saarensola. Nymfi eli Milla Mäkinen (myös Proserpinan roolissa), Speranza eli Iida Antola, Kharon eli Erik Rousi ja Pluto eli Ronnie Karlsson loistivat kaikki lyhyissä rooleissaan. Tanssikohtaukset tukivat oivasti tapahtumia, oopperan ideahan oli antiikin tragedian rekonstruoiminen ja siihen kuului liikunnallinen elementti. Samoin kuoro ’elävänä muurina’ katsojien ja näyttämön välillä, kuten myöhemmin romantiikan teorioissa todettiin, toimi erinomaisesti milloin etäännyttävänä, milloin tapahtumia kiihdyttävänä elementtinä.

Kaiken kaikkiaan Metropolian hankkeet ovat aina tärkeitä pedagogisia tapahtumia mutta oopperaa katsellessa se unohtui täysin ja katsoja eläytyi Orfeon retkiin. Miten paljon Richard Wagner saikaan juuri tästä oopperasta, muistetaan vain Valkyyrian ’ruumiita’ ja Siegmundia. Apollon ilmestys taas rinnastui tässä ohjauksessa Don Giovannin Comandatoreen.

— Eero Tarasti

Monteverdi: Orfeo
Opiskelijaproduktio
Keskiviikko 3.6. klo 18
Perjantai 5.6. klo 18

http://www.metropolia.fi/ajankohtaista/