Amfion pro musica classica

Author Archives: Paul

arvio: Daniel Barenboim Tukholman konserttitalossa 16.4.2016

Daniel Barenboim on tuskin kenenkään pianofanaatikon top ten -listalla. Vaikka hänen levytyksensä Mozartin pianokonsertoista on klassikko ja monet muutkin 1960-70-lukujen levyistä ovat hyviä, esimerkiksi lukuisat Beethovenin sonaatit, on vuosikymmeniä jatkunut menestyksekäs orkesterinjohtajan ura vähentänyt Barenboimin pianon ääressä viettämiä tunteja ja monet katsovatkin hänen olleen jo pitkään ensisijaisesti kapellimestari. Barenboim ei nuorenakaan ollut teknillisessä mielessä, mikäli tekniikka käsitetään suppeasti mekaanisena taituruutena, esimerkiksi ystävänsä Martha Argerichin kanssa samalla tasolla, puhumattakaan monista nuoremman polven pianisteista. Edellä mainitut ajatukset muistaen olin tyytyväinen, kun ennakkomainonnassa säveltäjiksi oli nimetty ”mm. Beethoven ja Schubert”, eli säveltäjiä, joiden musiikki ei viisaasti valittuna tarvitse briljanttia mekaanista taituruutta. Ensimmäinen yllätys odotti konserttiohjelman ostaessani: Beethoven ja Schubert olivat ohjelmassa, mutta toinen puoli sisälsi Chopinin ensimmäisen balladin op. 23; Lisztin Funérailles´n ja ensimmäisen Mefisto-valssin. Ei todellakaan mitään yli seitsemänkymppisen papparaisen jäähdyttelymusiikkia!

Konsertin alkunumero Beethovenin 32 muunnelmaa c-molli, WoO 80 poistivat nopeasti epäilykset Barenboimin soittokunnosta: eri muunnelmien karaktäärit tulivat hienosti esille ja etenkin hiljaisemmat ja lyyrisemmät muunnelmat olivat kauniisti ja herkästi toteutetut. Muunnelmia seurannut Schubertin c-molli-sonaatti D. 958 ei jostain syystä kuulu suosikkeihini ja ehkä siksi en ihan innostunut Barenboimin tulkinnasta. Silti hän soitti etenkin kolme viimeistä osaa onnistuneesti, jos ensimmäinen osa olikin soinnillisesti paksuhko. Huomiota kiinnitti pedaalin toisinaan hyvinkin runsas käyttö, jolloin harmoniat sekoittuivat, toisinaan taas Barenboim soitti kokonaan ilman pedaalia. Barenboim halusi ilmeisesti paikka paikoin alleviivata soittimensa bassopuolen soinnikkuutta poimimalla Schubertissa esiin aika yllättäviäkin melodia-aiheita matalasta rekisteristä. Kaiken kaikkiaan ensimmäinen puoli jätti akustisesti hieman sumean kuvan. Etenkin pianon keskirekisteri tuntui aika ajoin yllättävän epämääräiseltä. Barenboim soitti itse suunnittelemallaan flyygelillä, joka hänen mukaansa muistuttaa soinniltaan ja kosketukseltaan enemmän 1800-luvun aikakauden soittimia verrattuna moderniin konserttiflyygeliin (vaikka soitin onkin pääasiassa koostettu Steinwayn valmistamista osista). Oliko akustinen sumeus sitten flyygelin vai salin akustiikan vika vai molempien, mene ja tiedä.

Toinen puoli sisälsi konsertin toisen ja samalla suurimman yllätyksen: Chopin- ja Liszt-osasto olivatkin illan parasta antia. Barenboimia voi tuskin pitää etabloituneena Chopin-soittajana ja ensimmäinen balladi on yhtenäisyyden kannalta ehkä vaikein Chopinin neljästä balladista. Eikä teknisesti todellakaan helppo. Barenboim piti teoksen alusta alkaen koossa, sointi oli kaunis ja tasapainoinen ja tekniset vaikeudet hän selvitti suureen tyyliin: ei aina täysin oikein, mutta tavalla, jota kuuntelee koska tahansa mieluimmin, kuin nuottitäydellistä kilkutusta, jota suurempi osa nuoremman sukupolven pianisteista edustaa. Dramaattiset nousut olivat suuria ja taitavasti rakennettuja ja vasta niissä tajusi, että Barenboim tuskin koskaan löi pianon ääntä rikki suurimmissakaan fortissimoissa ja silti fortissimot tuntuivat suurilta ympäristöönsä verrattuna. Piano ja forte ovat voimakkuudeltaan suhteellisia, sanoi jo Claudio Arrau aikoinaan.

Funérailles ei ollut mikään kaukainen surumielinen hautajaissaattue, vaan alun kuolinkellot soittivat korviahuumaavasti sanomaansa ja lopussa hevoset laukkasivat jylyllä, joka hautasi kaiken muun alleen. Mefisto-valssi saattoi konsertin hurjaan päätökseen. Barenboim syöksyi paholaismaisen tanssin pyörteisiin mitään säästelemättä ja selviytyi voittajana vain pieniä sivuaskelia ottaen. Olipa esitys!

Oma juttunsa on Barenboimin esiintyminen. Olen ollut sattumalta kuukauden sisällä kolmen suuren pianistin konsertissa ja heidän lavaesiintymisensä ovat kuin eri maailmasta: Martha Argerich tuli Berliinissä lavalle suurin piirtein Mischa Maiskyn vetämänä, vaikka konsertin kuluessa Argerich silminnähden rentoutui ja jopa hymyili hämillään konsertin loppupuolella yleisön villiintyessä. Grigori Sokolov vaikutti Pietarissa tapansa mukaan siltä, kuin yleisön kohtaaminen olisi yhtä tuskaa. Vaikka yleisö hurrasi ja tömisteli korviahuumaavasti ja Sokolovilla oli vaikeuksia ottaa mukaansa kaikki kukat, jotka hänelle ojennettiin, ei häntä paljon naurattanut ja kumarrukset olivat lähinnä jäykkiä nyökkäisyjä sinne tänne. Barenboim oli toista maata: tuskin olen koskaan nähnyt klassisen musiikin esiintyjän kumartelevan, hymyilevän ja ottavan yleisöä haltuunsa lähes rock-tähden elkein – joku voisi jopa väittää Barenboimin kosiskelevan yleisöä. Ja harvoin olen nähnyt yleisön nousevan seisomaan ja hurraamaan jo konsertin ensimmäisen puolen lopuksi. Barenboimille esiintyminen ja musiikin välittäminen ei ole suurta tuskaa. Se on elämäntehtävä ja silminnähden mieluinen tehtävä.

Jos odotat konsertilta virheettömyyttä, mekaanista täydellisyyttä ja laskelmoituja erikoisuuksia, sinun on parasta olla menemättä Barenboimin konserttiin ja pysytellä kotona CD-soittimen ääressä. Mutta jos haluat kuulla yhtä aikakautemme merkittävimmistä muusikoista, kokea matkan spontaanin musiikin tekemisen maailmaan ja lähteä konsertista hymyssä suin, sinun on paras katsoa, missä Barenboim esiintyy seuraavaksi. Hänenlaisiaan pianisteja ei enää ole monta – eikä kauan.

— Ville Urponen

 

Timo Kiiskinen Sibelius-Akatemian kirkkomusiikin professoriksi

9777b8b9e73384e5_org

Timo A. Kiiskinen. Kuva (c) Karoliina Pirkkonen.

Timo A. Kiiskinen. Kuva (c) Karoliina Pirkkonen.

Timo Kiiskinen on nimitetty Taideyliopiston Sibelius-Akatemiaan kirkkomusiikin professoriksi viisivuotiskaudelle 1.8.2016 alkaen.

Timo Kiiskinen (s. 1960) on valmistunut musiikin tohtoriksi Sibelius-Akatemiasta. Hän on työskennellyt kirkkomusiikin lehtorina Sibelius-Akatemiassa vuodesta 2006 ja sitä aiemmin tuntiopettajana. Opetustehtävien rinnalla Kiiskinen on työskennellyt monipuolisesti muusikkona – niin urkurina, cembalistina, säestäjänä, laulusolistina, kuorolaulajana, kuoron-, orkesterin- ja yhtyeenjohtajana, säveltäjänä, sovittajana kuin gospelinkin parissa. Tulevien kirkkomuusikkojen koulutuksessa hän pitää tärkeänä muun muassa vuorovaikutustaitoja, monipuolisuutta, taiteidenvälistä yhteistyötä ja kehitykselle avointa mieltä.

 Tavoitteeni on vahvistaa kirkkomusiikin peruskoulutuksen laatua ja vaikuttavuutta, jatkokoulutustakaan unohtamatta. Pyrkimykseni on myös uudistaa koulutuksen sisältöjä niin, että ne vastaisivat entistä paremmin muuttuvan musiikkikulttuurin haasteisiin, Kiiskinen kuvailee.

Professorina Kiiskisen tehtävänä on vastata kirkkomusiikin taiteellisen koulutuksen toteuttamisesta ja kehittämisestä. Erityisenä painopisteenä on liturgisen musiikin opettaminen ja opetuksen kehittäminen yhdessä muun henkilöstön ja opiskelijoiden kanssa. Professori kehittää kirkkomusiikin alaa myös omalla taiteellisella toiminnallaan.

Kirkkomusiikin professuuri täytettiin avoimella hakumenettelyllä. Tehtävään oli neljä hakijaa. Heistä kaksi kutsuttiin 3. maaliskuuta pidettyyn soveltuvuusarviointiin, johon kuului kirjallinen ennakkotehtävä, visiopuheenvuoro, opetusnäyte ja haastattelu. Timo Kiiskisen nimitti tehtäväänsä Taideyliopiston rehtori Jari Perkiömäki Sibelius-Akatemian dekaanin Tuomas Auvisen esityksestä.

Tapiola Sinfonietta nostaa esiin klassisen musiikin nuoria mestareita

image001

Tapiola Sinfoniettan kausiohjelma 2016/2017 on julkaistu. Konserteissa kuullaan kansainvälisissä kilpailuissa menestyneitä nuoria muusikoita sekä aikamme kysytyimpiä nuoren polven säveltäjiä. Ohjelmassa on niin klassikkoteoksia kuin kantaesityksiä, ja Sinfoniettan moniosaamisesta kertoo sekin, että orkesteriteosten ohella ohjelmistossa on runsaasti kamarimusiikkia ja myös ns. hybridikonsertteja, joissa ohjelma ulottuu soolo- ja kamarimusiikkiteoksista konserttoihin.

Kauden avauskonsertti 2.9.2016 tarjoaa harvinaista herkkua: Ralf Gothónin johtamassa Mieletön marimba -konsertissa saa Euroopan ensiesityksensä korealaisen Jeajoon Ryun marimbakonsertto , jonka solistina on June Moon Kyung Hahn, jolle konsertto on myös sävelletty. Musica nova Helsinki -festivaalin ohjelmaan kuuluvassa Open spaces -konsertissa kuullaan kantaesityksenä Jarkko Hartikaisen teos Habitus. Maaliskuussa kuullaan ensi kertaa Suomessa Owen Pallettin viulukonsertto, jonka solistina on viulisti Pekka Kuusisto sekä Tapiola Sinfoniettan Nico Muhlylta tilaama Impossible Things tenorille, viululle ja jousiorkesterille.

Nuorista mestareista ensimmäisenä esittäytyy ranskalainen pianisti Alexandre Kantorow, joka teki loisteliaan debyyttinsä Tapiola Sinfoniettassa syksyllä 2014. Kevätkaudella Nuoret virtuoosit -konsertissa vuoron saa sellisti Jonathan Roozeman, joka nousi laajemman yleisön tietoisuuteen menestyttyään arvostetun Tšaikovski -kilpailun finaalissa 2015. Konsertin johtaa samana vuonna Malko-kapellimestarikilpailun voittanut Tung-Chieh Chuang.

Varsinainen voittajien paraati koittaa lokakuussa, jolloin kahdessa Paulon Säätiön 50-vuotisjuhlakonsertissa esiintyvät kaikki Paulon kansainvälisen sellokilpailun voittajat kautta aikojen. Konserteissa kuullaan heidän persoonallisia tulkintojaan sellokirjallisuuden keskeisistä teoksista.

Marraskuussa Tapiola Sinfonietta tekee uusintavierailun Hongkongiin Musicus Fest -tapahtumaan viulisti Pekka Kuusiston kanssa. Lähtökonsertti kuullaan Helsingin Ritarihuoneella 18.11. Vastavuoroisesti Musicus Fest rantautuu huhtikuussa 2017 Espooseen ja Kauniaisiin, jolloin nuoret  hongkongilaishuiput esiintyvät Sinfoniettan kanssa kahdessa Musicus Fest -konsertissa.

Kamarimusiikki on paketoitu kahteen sarjaan sekä kahteen pianisti Alexander Melnikovin kokoamaan konserttiin. Hetkiä-sarjan kuusi konserttia esittelevät orkesterin muusikoiden ohjelmistovalintoja, mm. viulisti Meri Englundin suunnitteleman Sodan kaikuja-konsertti, jossa kuullaan Einar Englundin kamarimusiikkiteoksia. Kamarimusiikkia kartanoissa -sarja koostuu Suomi100- teemaan liittyen suomalaisesta kamarimusiikista kolmen vuosisadan ajalta, kun taas Melnikovin suunnittelemissa kahdessa yksittäisessä konsertissa keskitytään Brahmsin ja Schubertin kamarimusiikkiteoksiin, aikakauden tyylin mukaisesti esitettynä.

Kauden 2016/2017 ohjelma: http://tapiolasinfonietta.fi/konsertit-ja-liput/

Arvio: Aimardin täyttymyksellinen Vingt Regards Lontoossa

Pierre-Laurent Aimard ja Messiaenin Vingt Regards sur l'Enfant-Jésus Milton Court Concert Hallissa

Pierre-Laurent Aimard ja Messiaenin Vingt Regards sur l’Enfant-Jésus Milton Court Concert Hallissa

Tämän viikon konserteissaan pianisti Pierre-Laurent Aimard on omistautunut Olivier Messiaenin (1908-1992) teoksille. Viikon alkupuolella hän esiintyi Sir Simon Rattlen johtaman Lontoon sinfoniaorkesterin solistina Luxemburgissa, Pariisissa ja Lontoossa Messiaenin Couleurs de la Cité Célesten (1963) parissa. Lauantaina Lontoon Milton Court Concert Hallssa Aimardin nuottitelineellä oli puolestaan huikea kaksikymmentäosainen soolopianoteos Vingt Regards sur l’Enfant-Jésus (1944).

Saksalaismiehityksen loppuvaiheen Pariisissa syntynyt Vingt Regards on eittämättä yksi Messiaenin vaikuttavampia teoksia niin laajuudeltaan, ilmaisuasteikoltaan kuin keinovaroiltaankin. Se summaa yhteen monia säveltäjän varhaisteosten musiikillisia ratkaisuja katsoen samalla eteenpäin kohti Turangalîla-sinfoniaa (1946) sekä Catalogue des oiseaux’ta (195?).

Vingt Regardsin monet rakennusaineet ovat mitä idiomaattisinta Messiaenia. Teoksen aihemaailma kumpuaa katolisesta mystiikasta, sen harmoniat rakentuvat säveltäjälle ominaisella sointivärin synesteettisellä logiikalla rytmiikan ollessa niin ikään välittömästi tunnistettavaa. Nuotinnettu linnunlaulu on myös olennainen elementti, joskaan ei vielä siinä laajuudessaan kuin vuosikymmentä myöhemmin syntyneissä Oiseaux exotiques (195?) ja Le Reveil des oiseaux (195?) -teoksissa.

Vingt Regardsin kantaesitti monien muiden Messiaenin pianoteosten tavoin Yvonne Loriod, joka oli vuosikymmenten ajan säveltäjän musiikin merkittävin tulkitsija. Tänä päivänä samanlaiseen asemaan on kohonnut Pierre-Laurent Aimard, joka on ollut Messiaenin teosten keskeinen puolestapuhuja seitsemänkymmentäluvulta alkaen. Kun vielä otetaan huomioon, kuinka harvinaisia Vingt Regardsin kokonaisesitykset ovat, oli lauantai-illan konsertilla aivan erityistä painoarvoa.

Vaikka Aimardin kuudentoista vuoden takainen hieno levytys Vingt Regardista olikin omiaan asettamaan odotukset korkealle, mikään ei kuitenkaan valmistanut kuulijaa siihen järisyttävään elämykseen, johon yleisö tempautui yli kaksituntisessa hehkuvassa rituaalissa Milton Courtissa.

Hiljaisuudesta vähitellen avautuva ensimmäinen osa, Regard du Père rakentuu sointusarjasta, jota Messiaen varioi äärimmäisen hienovaraisesti. Toisteisuuden sijaan musiikki kulkee alituisesti verkkaisessa muodonmuutoksessa, joka ennakoi 1960- ja 70-lukujen minimalismia. Aimard tulkinta huomioi pienimmätkin soinnilliset nyanssit johdatellen kuulijan vastaansanomattomasti Messiaenin maailmaan.

Seuraavissa osissa, Regard de l’Étoile ja L’échance rytmikka terävöityy ja Messiaenille ominaiset nopeat sävelryöpyt ilmaantuvat musiikin kudokseen, johon tauot luovat aivan erityistä merkitystä. Aimardin rytmiikkaa ja fraasien muotoilun täydellisyyttä saattoi vain ihailla.

Linnunlaulua Messiaen käyttää keskeisenä elementtinä Vingt Regardisissa ensimmäisen kerran viidennessä Regard du Fils sur le Fils -osassa tarjoten häivähdyksen siitä maailmasta, johon astutaan Catalogue des oiseauxissa.

Illan kenties huumaavin kokemus muodostui kuudennen ja kymmenennen osan hämmästyttävästä virtuositeetista ja henkeäsalpaavasta intensiteetistä. Par Lui tout a été fait on kompleksinen ja villi fuuga, johon urkuri-säveltäjä tuntuu ammentaneen kaiken kontrapunktin historiasta aina J. S. Bachista Anton Bruckneriin. Toisaalta osan musiikissa voi kuulla selvän yhteyden György Ligetin etydien äärimmäiseen ketteryyteen. Ligeti tunnetusti ihaili myöhemmällä iällään Vingt Reagardsia suuresti, erityisesti Aimardin tulkitsemana. Tämän illan jälkeen tuohon ihailuun oli helppo yhtyä.

Niin hieno kuin tuo kuudes osa olikin, vielä intensiivisemmäksi kokemukseksi muodostui kymmenes osa, Regard de l’Esprit de joie. Tässä pidäkkeettömässä ilon hurmoksessa astutaan surrealistiseen tanssiin, joka yhdistelee aiempien osien aineksia mitä mielikuvituksellisimmin tavoin lisäten mukaan jopa Gershwin-parafraasin. Tässä musiikissa kuulijan ajan ja tilan taju hävisi sointihuuman täyttäessä tietoisuuden järisyttävällä voimalla.

Väliaika kului epätodellisen onnellisissa tunnelmissa. Sen verran olin kuitenkin kiinni todellisuudessa, että katseeni poimi yleisön joukosta Alfred Brendelin, jonka tiedetään olevan Ligetin tavoin arvostavan Aimardin Vingt Regards -näkemystä aivan erityisesti.

Aimardin soittaessa yhdettätoista osaa, Premiere communion de la Vierge, hämmästelin jälleen kerran sitä loputonta kekseliäisyyttä, jonka kautta Messiaen rakentaa yhä uusia ja uusia yhdistelmiä Vingt Regardsin perusmateriaalista. Samoin ihastelin Aimardin kykyä rakentaa jokaisesta osasta aivan omanlaisensa soinnillinen pienoismaailma. Kuinka monta tapaa musiikilla onkaan vaipua hiljaisuuteen! Kuinka monin tavoin ääni voikaan syntyä kosketuksesta!

Konsertin jälkipuoliskon kiehtovimpia hetkiä koettiin neljännessätoista osassa, Regard des Anges, jonka kekseliäät kaanonit muodostavat sillan kuudennen osan fuugaan. Tämän musiikin perustana on neljästä soinnusta rakentuva motiivi, johon linnunlaulumelodiat lomittuvat jännittävin tavoin.

Hiljaisuus on olennaisimpia Vingt Regardsin läpäiseviä elementtejä. Tämä korostuu luonnollisesti seitsemännessätoista osassa, Regard du Silence, jonka harmoniat heijastavat Messiaenin kokemusta sateenkaaren spektristä. Seuraava osa, Regard de l’Onction terrible taas kurkottaa tuonpuoleisen näkyjen pelottavaan majesteettiin nostattaen kylmiä väreitä. Tätä juuri on aito mystiikka: ihmetystä, jännitystä, hämmästystä ja jopa pelkoa.

Viimeinen osa, Regard de l’Église de d’amour oli illan vavahduttava päätös. Vingt Regardsin aiheet lomittuivat yhteen vielä kerran peilautuen Aimardin taidokkaassa otteessa loputtomin värisävyin kohti säteilevää loppuhuipennusta ja syvää, vaikuttavaa hiljaisuutta, jota kesti lähes puoli minuuttia ennen kuin kukaan salissa pystyi liikahtamaankaan. Sitten alkoivat huumaavat suosionosoitukset, jotka jatkuivat jatkumistaan. Täysi sali kiitti kasvot sädehtien seisaaltaan Aimardia, joka sai tehdä kumarruksen toisensa jälkeen. Ylimääräistä ei luonnollisesti kuultu, sillä maailmassa ei ole musiikkia, joka voisi soida tämän Vingt Regardsin jälkeen. Tässä musiikissa oli kaikki.

— Jari Kallio

Pierre-Laurent Aimard, piano
Olivier Messiaen: Vingt Regards sur l’Enfant-Jésus
La 16.4.2016, klo 19.30
Milton Court Concert Hall
Barbican Centre, Lontoo

Barenboim och Beethovens sonater

Rolf Bergroth kotonaan

Rolf Bergroth kotonaan

Beethovens samtliga klaversonater finns tillgängliga i ett otal skivinspelningar av ett flertal berömda pianomästare, sådana som Wilhelm Backhaus, Alfred Brendel, Friedrich Gulda, Yves Nat, Artur Schnabel m. fl. Ett integralt framförande i etapper med ett par eller tre sonater ner gång torde dock, så vit vi vet, nu äga rum för första gången i Television och har säkert väckt berättigat intresse hos både amatörer och yrkesmusiker.

Var och en som gjort bandupptagningar för grammofonskiva, uppträtt i Television eller framträtt på konsertestraden vet att det är fråga om tre vittskilda uppgifter med helt divergerande möjligheter att förverkliga sina intentioner. Skivinspelningen ger konstnären möjligheter till flera bandupptagningar bland vilka han sedan kan välja den enligt hans mening bästa och felfriaste versionen för överföring på skiva. För den som framträder på konsertestraden gäller det att ej låta sig störas av publikens närvaro. Om den konserterande inte vill fria till lyssnarna genom att under spelets gång samtidigt spela teater (ingalunda ovanligt), kan han eller hon dock glömma publikens närvaro genom att koncentrera sig på det framförda verkets tekniska och musikaliska problematik och helt opåverkad av yttre omständigheter försjunka i tonkonstens mångfacetterade och fascinerande värld (vilket ju vanligen är fallet).

Ett framträdande i Television har sin egen problematik. Denna gång är ju inte fråga om det vanliga pratandet, men om en mästare vid flygeln. Vet pen att miljoner åskådare följer hans förehavanden i minsta detalj, att han blir fotograferad framifrån, bakifrån, från sidan, från huvud till fot ända till fingerspetsarna på klaviaturen, måste ställa övermänskliga krav på koncentration och inre samling. Med beundran måste man bevittna Barenboims fullständiga likgiltighet för dessa yttre störande element. Inte ens närbilder av hela ansiktet med alla dess skiftningar besparas honom. Trots närvaron av kameror och ljusspeglingar från deras linser, sitter han oberörd av yttervärlden vid flygeln, tillsynes ensam med sin Beethoven.

Men så till själva saken. Barenboims behärskning av klaviaturen är suverän och han kan i detta avseende tävla med de främsta på området. Hans teknik bygger på rörelseekonomi och kan tjäna som ett efterföljansvärt exempel för alla dem som under spelets gång svänger hit och dit med hela kroppen. Vad så själva tolkningen av sonaterna beträffar, kan här framföras vissa synpunkter. Att någon idealföreställning om denna kaleidoskopiskt rika tonvärld icke kan tänkas, visar de många skivinspelningarna av olika pianister. Personligt temperament och individuell stiluppfattning sätter alltid sin prägel på utförandet. Detta gäller särskilt tempobehandlingen och inställningen till de olika satsernas känslomässiga grundstämning. Man behöver bara jämföra t. ex. Artur Schnabels högdramatiska och vad tempobehandlingen beträffar synnerligen fria gestaltning med Wilhelm Backhaus stränga saklighet för att inse att några allmänt godtagbara tolkningsnormer ej kan anses föreligga. Till all lycka, kunde man säga, ty en s.k. idealtolkning upprepad i det oändliga skulle snart förta varje spår av intresse hos lyssnaren.

Utan att gå in på detaljer, kan man fastslå att Barenboims tolkning kännetecknas av formell klarhet och överskådlighet, av manligt kraftfull vitalitet och teknisk perfektion i de ofta synnerligen krävande snabba yttersatserna och av en högt utvecklad anslagskonst i de långsamma. Däremot kan man vara av olika mening beträffande tempobehandlingen. Den moderna tekniken med alla dess företeelser från flygplanet börjandes har förändrat tidsbegreppet. Vad som i dag anses vara naturligt, måste ha förefallit Beethoven panikartat. I många av de snabba satserna, är Barenboims tempi enligt vår mening för högt uppdrivna, till men för enskilda betydelsefulla sats avsnitt. Den på Beethovens tid i bruk varande träramen, gjorde att strängarnas spänning av nödtvång var låg, vilket i sin tur ledde till de anslagna tonernas snabba bortdöende. Det är därför föga troligt att dessa instrument skulle ha tålt Barenboims släpiga tempi i de långsamma satserna, ett tempoval som förmodligen inte kan anses vara i överenstämmelse med Beethovens intentioner. Förutom de ovannämnda satsernas långsamma tempi, lägger man ofta i dem märke till en överbetoning av det känslofulla, vilket ibland närmar sig det sentimentala, något som enligt vår mening är främmande för en autentisk Beethovenstil. Beethoven var nog i grund och botten realist till sin innersta läggning. Härom vittnar inte bara hans brevväxling, men även de många porträttens bistra ansiktsuttryck.

Ovan beskrivna mindre stiltrogna enskildheter förmår dock icke rubba på helhetsintrycket som i många avseenden är imponerande. Man står här inför en mångsidigt begåvad musikerpersonlighet ty Barenboim är en av de få pianister vilka samtidigt visat sig vara framstående dirigenter.

— Rolf Bergroth


Rolf Bergroth (1909-1995) oli yksi aikansa tunnetuimmista suomalaisista pianisteista. Hän oli kotimaan lisäksi opiskellut Ranskassa Marcel Ciampin ja Yves Natin oppilaana. Nykyään harvemmin muistetaan, että hän kirjoitti matkoiltaan artikkeleita paitsi Ranskasta myös Itävallasta ja Puolasta. Kotimaassa hän pohti artikkeleissaan mm. Beethoven-traditiota. Yleisradiossa hän esitelmöi ainakin Chopinista ja ennätti tekemään ohjelman myös televisioon. Näistä artikkeleista ja hänen vaiheistaan muusikkona on suunnitteilla erillinen julkaisu. Oheinen luonnos syntyi hänen seurattuaan Daniel Barenboimin televisioitua sarjaa Beethovenin pianosonaateista. Fuga-levymerkki (Fuga-9262) julkaisi v. 2009 Bergrothin levytyksiä kolmen CD:n kansiossa.
Kirjoitus julkaistaan Bergrothin tyttären luvalla. Bergrothin valokuvasta Amfion kiittää myös Petri Sariolaa.
Bergroth etukansi 300ppi copy
Bergroth takakansi300ppi copy