Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikot Mahler-seikkailun jälkeen Großes Festspielhausissa. Kuva © Jari Kallio.
Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle vierailivat sunnuntaina Salzburgin Großes Festspielhausissa mitä kiehtovimmalla ohjelmalla. Konsertin päänumerona oli Gustav Mahlerin huikea seitsemäs sinfonia (1904-05). Avauksena puolestaan kuultiin Pierre Boulezin (1925-2016) Éclat (1965) viidelletoista muusikolle.
Äkkiseltään ajatellen alle kymmenminuuttinen Éclat saattaa vaikuttaa hyvin epäjohdonmukaiselta teosvalinnalta Mahlerin järkälemäisen sinfonian pariksi, mutta tarkemman pohdinnan kautta yhdistelmä on monella tapaa varsin toimiva.
Säveltäjinä Boulez ja Mahler työskentelivät jokseenkin samankaltaisissa olosuhteissa. Vaikka aikalaisyleisöt arvostivat molempia ensisijaisesti kapellimestarina, kummankin muusikon syvin kutsumus oli kuitenkin säveltämisessä. Osittain tästä johtuen niin Boulezin kuin Mahlerinkin teokset syntyivät kapellimestarin työn ohessa, usein varsin pitkällisten luomisprosessien kautta.
Käytännöllisemmällä tasolla Éclatia ja Mahlerin sinfoniaa sekä erityisesti sen kahta Nachtmusik-osaa yhdistää musiikin olemuksen tietynlainen unenomaisuus tai fantasia. Lisäksi kummankin teoksen instrumenttivalikoimaan kuuluvat harvinaisuuksina kitara ja mandoliini.
Nimensä mukaisesti Éclat on sitä edeltäneen Pli selon plin (1957-62/1984/1989) tavoin sarja kimmeltäviä häivähdyksiä tai purkauksia. Kuusikymmentäluvun hengessä Boulez sisällytti Éclatiin myös aleatorisia elementtejä. Teoksen kaikki materiaali on kirjoitettu partituuriin, mutta monissa taitteissa numeroitujen sävelfragmenttien järjestyksen päättää kapellimestari.
Sir Simon Rattlen työskentelyä improvisoivan kapellimestarin roolissa oli kiehtovaa seurata. Berliinin filharmonikoiden viisitoista soittajaa reagoivat musiikin joka käänteessä ihailtavan tarkasti. Rattlen elekieli toi tässä teoksessa hämmästyttävällä tavalla mieleen Boulezin oman, sangen yksilöllisen gestiikan. Kyse ei ollut niinkään jäljittelystä, vaan musiikin olemuksesta, jonka toteutuksen ohjailussa nämä eleet olivat mitä luotettavimmat.
Éclatin avaa pianon soolo, johon vähitellen puhaltimet, alttoviulu, sello ja lyömäsoittimet liittyvät. Tilassa ja ajassa soittimelta toiselle kimpoilevat välähdykset ovat kuin ohikiitäviä heijastuksia. Hetkittäin musiikki pysähtyy staattisena soiviksi kentiksi jatkaakseen kohta taas unenomaista matkaansa haipuen lopulta takaisin hiljaisuuteen.
Boulezin musiikki piirtyi Rattlen johdolla kuulaasti, vaikka Éclatin instrumenttien lavasijoittelussa oli jouduttu tinkimään partituuriin kirjatusta ideaalista, jotta siirtymä Mahleriin sujuisi mahdollisimman pienellä logistiikalla. Kaikkiaan Éclat toimi varsin hyvin vangitsevana konsertin avauksena.
Helppo ratkaisu olisi tietenkin ollut aloittaa konsertti Mestarilaulajat-alkusoitolla, kuten Mahler teki usein seitsemättä sinfoniaansa johtaessaan. Oli kuitenkin ilahduttavaa, että Rattle ja Berliinin filharmonikot päättivät haastaa yleisöään enemmän. Samalla teosvalinta oli koskettava kunnianosoitus alkuvuodesta kuolleelle aikamme mestarille.
Mahler sävelsi seitsemännen sinfoniansa kahdessa vaiheessa. Kesällä 1904 syntyivät kaksi Nachtmusik-osaa, mutta avaus- ja päätösosa sekä sinfonian keskellä oleva scherzo löysivät muotonsa pitkän etsinnän jälkeen vasta seuraavana kesänä. Mahler johti kantaesityksen syksyllä 1908 Prahassa.
Sinfonian laaja avausosa syntyi viimeisenä. Tämä käy ilmi osan partituurikäsikirjoituksen viimeiseltä sivulta, jolle Mahler kirjasi kommentin koko sinfonian valmistumisesta. Osan alkusysäyksenä oli öinen venematka, jolla soutajien airojen liike antoi Mahlerin kertoman mukaan osalle hahmon ja rytmin.
Vaikka avausosa tuskin on kimmokkeensa ohjelmallinen kuvaus, on musiikissa voimakas yön ja matkan tuntu. Tenoritorven tumma soolo-osuus värittää tätä öistä panoraamaa, jossa voi kuulla myös kaikuja säveltäjän Wunderhorn-laulujen maailmasta. Harmonisesti musiikki on kuitenkin edistyksellisempää, ja orkestraatio on Mahleria kekseliäimmillään.
Rattlen tulkinnassa ensimmäisen osan kokonaisuus rakentui johdonmukaisesti. Tempot olivat luontevia, partituurin merkintöjä noudattavia; eivät laahaavia, kuten monesti, eivätkä toisaalta kiirehtiviäkään. Soitinryhmien välinen balassi oli kauttaaltaan erinomainen ja sointi nautittava. Pari pientä epätarkkuutta oli havaittavissa tahdista 118 alkavassa liki aineettomana soivassa jaksossa, mutta nämä olivat hyvin pieniä rosoja muuten ihanteellisessa kokonaisuudessa.
Toisessa osassa saatiin nauttia ensimmäisen ja kolmannen käyrätorven vuoropuhelusta sekä nopein leikkauksin karakterista toiseen liukuvista tunnelmista, joiden öiset assosiaatiot olivat ilmiselviä, kuten Nachtmusik-otsikko antaa tietenkin olettaa. Harvoin olen kuullut partituurin yksityiskohtien soivan näin selkeinä konsertissa.
Sinfonian ytimessä oleva scherzo sai orkesterin ja Rattlen käsissä kenties vaikuttavimman tulkinnan, mitä kohdalleni on tähän mennessä osunut. Osan aavemaisen paljas, lähes luurangoksi riisuttu musiikki piirtyi ilmaan kuin painajaisuni. Erityisen vaikuttavia olivat kontrabassojen tylyt murahdukset, fagottien riipivät törähdykset sekä soitinryhmiltä toisille poukkoilevien fraasien kauttaaltaan tarkka toteutus. Räsähtävä fffff-pizzicato tahdissa 401, Bartók-pizzicato ennen Bartókia, sekä lyhyt wienervalssiparodia toteutuivat niin ikään aavemaisen hienosti.
Toinen Nachtmusik-osa on ikään kuin serenadi, joka kerta toisensa jälkeen liukuu sekin ulos karakteristaan kohti painajaismaisempia tunnelmia. Éclatista tutut kitara ja mandoliini ovat jälleen mukana. Harvinaista kyllä, näiden soitinten osuudet olivat lähestulkoon kauttaaltaan kuultavissa. Usein konserttitilanteessa nämä peittyvät helposti orkesterin alle eikä niiden stemmoista ota kuulija kunnolla tolkkua kuin studiotuotetuilla levytyksillä. Berliinin filharmonikot ja Rattle tekivät tässä ilahduttavan poikkeuksen.
Osan musiikillisessa hahmossa oli myös enemmän vaihtelua kuin yleensä. Tätä edesauttoivat erityisesti Rattlen ilmeikkäät tempovalinnat sekä orkesterin rikas sointi.
Finaali on monella tapaa Mahlerin haastavimpia sävellyksiä. Päällekkäin risteävät koraalit ja fanfaarit kelloaiheineen sekä erittäin nopeat siirtymät tunnelmasta ja tekstuurista toiseen vaativat kokonaisuuden tarkkaa hahmottamista, jotta musiikin jatkuvuus ei katkea. Lisäksi finaalin musiikin jyrkkä kontrasti sitä edeltäviin osiin luo omat haasteensa sinfonian kokonaismuodon hahmottamiselle.
Großes Festspielhausissa finaali sai kertakaikkisen vaikuttavan soivan asun, jonka riemunpurkauksissa säilyi mahlerilainen häilyvyys parodian ja vapautuneen ilon välillä. Orkesteri ja Rattle kuljettivat kuulijaansa näkökulmasta toiseen erittäin vaikuttavasti tuoden illan hienoon päätökseensä. Hieno avaus Sir Simonin ja berliiniläisten uudelle Mahler-syklille.
— Jari Kallio
Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari
Pierre Boulez: Éclat (1965) viidelletoista muusikolle
Gustav Mahler: Sinfonia nro 7 E-duuri (1904-05)
Großes Festspielhaus, Salzburg
Su 28.08.2016, klo 21.00
