Author Archives: Paul

Kaija Saariaho vihittiin Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi v. 2018; vasemmalla puoliso Jean-Baptiste Barrière

Saariaho-festivaali Musiikkitalossa 14.10. 2022 (Helsingin kaupunginorkesteri Susanna Mälkin johdolla, solistina Anssi Karttunen, sello) 15.10 (Zagros ensemble Petri Komulaisen johdolla ja Avanti Aliisa Neige Barrièren johdolla ja 17.10. (Camerata-sali, Kaija Saariahon vokaali- ja kamarimusiikkia 1)

Suomen juhlituin säveltäjä palasi taas kotikaupunkiinsa ennennäkemättömän laajalla festivaalilla. Siitä ei ole kuin kymmenen vuotta kun jubileerattiin Kaija Saariahon 60-vuotispäiviä Passion de Simone –oopperalla. Huomaan kirjoittaneeni siitä laajalti Amfionissa, julkaistu esseekokoelmassani Elämys ja analyysi. Musiikkiblogeja ja arvioita Amfionista 2007-2019, Acta semiotica fennica LVI, 2019, mm. s. 151-157). Loin tuolloin kokonaiskatsausta Saariahoon ranskalaisen filosofian (Jankélévitch) ja avantgarden (Tristan Murail) yhteydessä, pohtien käsitteitä inventeur ja novateur, sekä Design (David Lidov) musiikissa.

Nyt kuitenkin saatiin näinä päivinä vajota Saariahon lumoukseen laajalla otannalla hänen tuotannostaan sen eri kausilta. Niin – kausilta – onko hänellä ollut eri kausia? Eikö vaikutelma ole pikemminkin harvinaisen yhtenäisestä tyylistä ja profiilista kautta aikojen? Taustalla eräänlainen mythe obsedant käyttääkseni kirjallisuustieteilijä Charles Mauronin termiä. Saariahon kyllä tunnistaa nykymusiikin jättimäisen tarjonnan keskeltä. Mutta nyt oli kerrankin loistava tilaisuus oppia ymmärtämään Saariahoa. Mietin, pitäisikö kirjoittaa opas Saariahon musiikin tulkintaan.

Sitten Musiikkitalon konsertissa nro 2, väliajalla, kahvijonoon sukelsi yllättäen Pekka Hako kädessään uunituore punainen kirja: Kristallista savuksi. Kaija Saariahon maailma. Sain sen kaksilla omistuksilla: P Hako ja KS Helsingissä 14.10.22. – eli KS = tietenkin itse Kaija, jos rohkenen sanoa näin tuttavallisesti. Luonnollisesti tiemme ovat kohdanneet silloin tällöin Pariisissa ja Helsingissä mm. kunniatohtoripromootiossa Helsingin yliopistoon jne. Kerran Pariisin Institut finlandaisissa yritin mennä sen kirjastoon, mutta siellä olikin menossa joogakurssi ja Kaija istui lattialla syvään mietiskelyyn vajonneena. Pekka Hakon kirjasta löytyy selitys. En silti menisi otsikoimaan arviota hänen teoksestaan ”Kun isä löi ja äiti joi”. Sitä paitsi Einojuhani Rautavaara jo sanoi, että paras tapa lahjakkuuden esiinpuhkeamiselle on, että vanhemmat järjestävät lapsilleen vaikeuksia.

Aloin heti lukea Hakon kirjaa… eikä tarvinnut mennä pitkälle, kun oivalsin: tässähän se on se opas Saariahon ymmärtämiseen! Eläköön, ei tarvitsekaan käydä uuden opuksen kimppuun! Nimittäin Hakon elämäkerta murtaa tämän genren lajeja varsin menestyksekkäästi: on vuorotellen säveltäjän omaa ääntä, hänen kirjoittamiaan tekstejä eri tarkoituksiin ja eri kausilta, ja jopa unien kuvauksia – rinnan Hakon ’objektiivisen’ kertojanäänen, jossa myös analysoidaan itse musiikkia ja mielestäni sangen osuvasti. Unet… hyvin tärkeitä, vaikka teoreetikot mitä sanoisivat intentional fallacysta (intentioharhasta) ja implied authorista (sisäistekijästä). Eivät Saariahon unet tietenkään suoraan selitä hänen musiikkiaan, mutta ne ovat osa sitä ’esiymmärrystä’, josta musiikin tulkinta lähtee – tästä ilmiöstähän puhui jo Medard Boss kirjassaan Traum und seine Auslegung, jonka sain aikoinaan Martti Siiralalta luettavaksi. Saariaho on varmasti enemmän Traum kuin Rausch säveltäjä (vrt. Nietzsche!), hän on kuin Ernest Chausson uskallan sanoa, josta ei koskaan tiennyt oliko hän heräämäisillään vai nukahtamaisillaan. Olkoonkin, että Jean Cocteau sanoi: Les reveurs sont mauvais poètes! (Uneksijat ovat kehnoja runoilijoita).

Itse asiassa Hakon teos vie meidät pitkälle matkalle Saariahon peräänantamattomiin tutkimuksiin äänen ytimestä. Vaikka tietokoneita on ollut jo aikoja, Saariaho ehdottomasti kiistää olevansa mikään tietekonesäveltäjä, mihin hänet joskus luokitellaan. Ratkaisevaa on soiva kuulohavainto; koska hänen estetiikkaansa on raffinoitunutta, on sitä myös aina hänen teostensa soiva ulkoasu. Ja matkalla äänen salaisuuksiin kohdataan valon ilmio. Sitäkin olen pohtinut esseessäni ”The semiosis of light in music: from synaesthesias to narratives” (teoksessa Semiotics of Classical Music, , ss. 301–322, suomeksi ”Valo musiikissa” kirjassani Musiikin todellisuudet, ss. 277–290; Saariahon Lichtbogen mainitaan saman teoksen luvussa ”Musiikin synestesiat”, s. 266). Nykymusiikissa Helmut Lachenmann on analysoinut valoa sävelissä.

Ajattelin, että Saariahon musiikki on sangen non-verbaalia – mikä ei tietenkään sulje pois laulun elementtiä hänen monissa oopperoissaan ja yksinlauluissaan, jos niin voi sanoa, tai oikeammin kamarilauluissaan, joita kuultiin sarjan maanantai-illan konsertissa. Mutta jos se on olemukseltaan non-verbaalia, kuinka siitä voi puhua? Minkälaisella metakielellä ja käsitteistöllä sitä voisi kuvata? Tähän en todellakaan löydä vastausta. Ehkä meidän pitää uskoa, mitä Roland Barthes sanoi musiikin suhteen: Seule la metaphore est exacte (Vain metafora on eksakti).

Täytyy toki myös muistaa, että tarkasteltiinpa Saariahoa missä hyvänsä filosofisessa kontekstissä, hän itse halusi, että kuulijat kokevat hänen teostensa muodon sitä välttämättä ajattelematta (lainattu Hako op. cit. s. 122)… siis kuin lèvistrausslaisittain… et à leur insu (tahtomattaan). Hänen musiikkiaan ei siis tule lähestyä dokumenttina tietokone- ja digitaaliaikakauden läpimurrosta, vaan sillä on ästhetische Gegenwärtigkeitinsa (esteettinen nykyhetkisyytensä, Carl Dahlhaus) kuten kaikella merkittävällä musiikilla alkaen Bachista ja Mozartista.

Ohessa katsaus vaikutelmia Saariahosta ja vähän muistakin säveltäjistä, joita hän oli valinnut kavalkaadiinsa.

Oikein harmitti kun demonstraation takia katu oli suljettu Eduskuntatalon edessä ja myöhästyin ensimmäisestä konsertista, jonka avasi erinomaisen vastaanoton kuulemma saanut Matthew Whittallin teos Hiljaisuus ja Helsinki-variaatioita. Sitten seurasi Saariahon värikokeiluja Notes on Light, itseasiassa sellokonsertto ja sen armoitettuna tulkkina Saariahon läheinen muusikkokumppani Anssi Karttunen. Tätä seurasi hänen kuuluisa läpimurtoteoksensa Verblendungen (1984) orkesterille ja ääninauhalle. Sen alku on dramaattisen eksistentiaalinen ja uhkaava, mutta selkiintyy ja hiljenee sitten. Siis päinvastainen narratiivinen kulku kuin Ida Mobergin sinfonian Auringonnousussa ja Helvi Leiviskän Sinfonia breviksessa, jotka huipentuvat riemuitsevaan kirkkauteen.

Monet Saariahon sävellykset voivat olla aluksi räjähtäviä kuten Verblendungen, mutta häipyvät sitten ’saavuttamattomuuteen’ (Hako s. 189). Tämä ilmeni lavalla myös niin, ettei yleisö uskaltanut ryhtyä aplodeeraamaan kuin pitkän tauon jälkeen ja varovasti, ettei olisi rikkonut ilmassa yhä väreilevää musiikin taikaa. Sibeliuksen neljäs sinfonia Mälkin johtamana – oikea unelmateos ja väkevän ekspressiivisenä, kaikkea muuta kuin askeettisena versiona: hitaan osan Il tempo largon kohoaminen oli ilmestyksenomaista.

Varsinainen juhlakonsertti oli hyvin kirjava, sillä mukana olivat kahden nuoren nykysäveltäjän lupaavat teokset: Tara Valkosen La musique comprend-elle le compositeur? Hyvä kysymys! Sekä Leevi Räsäsen vaikuttava Don’t tell mama. Mutta konsertin avasi Saariahon teos Solar vuodelta 1993. Vähän myöhemmin kuultiin Paavo Heinisen Reality, teos jota Heininen työsti juuri silloin kun Saariaho tuli hänen oppilaakseen. Vaikuttavaa, puhuttelevaa modernismia älyllisenä, henkevänä ja eloisana, oli kuin säveltäjä olisi itse puhunut. Edessämme istui säveltäjän tytär sekä Jan Blomstedt, kriitikko joka on kirjoittanut kirjan Heinisestä.

Tein paljon muistiinpanoja msiikin aikana, mutta – hélas – en saa niistä nyt mitään selvää!

Väliajan jälkeen oli Saarihon Aile du songe Persen linturunoihin. Kaksi osaa, ilmaan ja maahan liittyvät, toivat mieleen Gaston Bachelardin figuratiivisen kielen hänen kirjoissaan L’air et les songes ja La terre et rêvéries. Lintu- ja huiluaiheet ovat keskeisiä muuallakin Saariahon tuotannossa. Varhaisina Pariisin vuosinaan hän teki myös sooloteoksen huilulle Laconisme de l’aile (joka muuten on kai virheellisesti Hakolla suomennettu ’siiven raskaus’, kun laconisme tarkottaaa lyhyyttä, ytimekkyyttä, Hako s. 119). Saariahon jo klassikoksi tullut Graal thêatre, eräänlainen viulukonsertto soi lopuksi John Storgårdsin virtuoosisena tulkintana. Nyt orkesteria johti aivan ilmeinen uusi kapellimestarilahjakkuus, Aliisa Neige Barrière; hänen elekielensä on pehmeää, mutta dynaamista, ja tarkkaa muistuttaen hieman Dalia Stasevskaa.

Lopulta päästiin vokaali- ja kamarimusiikkiin konsertissa 17.10. Lavalle tuli vuoron perään parhaita mahdollisia esittäjävoimia tulkitsemaan erilaisia teoksia monille kokoonpanoille; huomiota kiinnitti Kaijan tapa eläytyä kunkin runoilijan atmosfääriin. Solveig von Schoulzin Adjö oli juuri sitä modernismia, josta runoilijakin olisi varmaan pitänyt. Hölderlin oli syvällistä; Shakespearen tekstit Myrskystä asettivat Sibeliuksen rinnalle Calibanin ja Mirandan uusin tulkintoin. Viimeinen runo tai loitsu oli shamaani Maria Sabinan tekstiä, vahvan magian innoittamaa… ’I am…’, josta ei tiennyt edustiko se vaaleaa vai mustaa magiaa (ks. Tzvetan Todorov: Discours de la magie), sellossa vahvaotteinen Artturi Aalto ja pianossa sujuva Lambi Pavlou. Ja tietenkin laulun siinä esitti äänen äärirajoille menevä Kaisa Ranta, jota jo kuultiin Die Aussicht teoksessa. Muita laulajia oli Calibaniksi asettunut draaattinen Petteri Salomaa, Mirandana esiintyi Yolanda Harding ja hienoa Hanna Rantalaa kuultiin mm. Adjö-laulussa. Harpulla oli keskeinen rooli monessa teoksessa ja siinä kuultiin taitavia Olga Benito Ramirezia ja Hilda Kunnolaa. Kasperi Leponiemi soitti useaan otteseen ilmeikkäästi kitaraa, Rebecca Roozeman viulua, Livia Schweizer Saariaholle niin tärkeää huilua, German Castilblanco Moreno klarinettisooloja ja Petros Andreadis myös Mirandan valituksessa. Edelleen mainittakoon Pasi Eerikäisen mandoliini.

Illan piti hupentua Aleksi Barrièren uuteen tulkintaan ja ohjaukseen Stravinskyn Sotilaan tarinasta, jonka esitykseen Musiikkitalon ravintolaan houkutteli intialaisittain pukeutunut näyttelijä helistimineen. Mutta tämä numero olisi kannattanut sijoittaa omana esityksenään parempaan aikaan, sillä kyseessä oli jo ollut neljä päivää yhtä juhlintaa. Kuitenkin Barrièren loistavan dramaturgisen tajun muistamme jo aiemmilta kerroilta.!

Joten – Happy Birthday to you, Kaija!

— Eero Tarasti

Ida Moberg. Kuva © Wikipedia.

Helsingin kaupunginorkesterin konsertti Musiikkitalossa torstaina 6.10.2022 Pekka Kuusiston johdolla. Solistina Maria Krykov, kontrabasso

Oli kaksi syytä lähteä konserttiin: Pekka Kuusisto johtajana ja Ida Mobergin orkesterisarja Auringonnousu. En ollut kuullut ja nähnyt vielä Kuusiston johtavan orkesteria ja sen halusin kokea. Kohtalo järjestikin niin, että myöhästyin hieman (elokapinan mielenosoituksen takia Mannerheimintiellä), ovet oli jo suljettu mutta vahtimestari komensi: ”Tulkaa tänne takakatsomoon sivuovesta ja menkää sitten väliajalla omalle paikallenne”. Pääsinkin jo pimennetyssä salissa ’pippuhyllylle’, korkealle, jossa koen aina huimausta. Mutta näin kapellimestarin nyt aivan kasvokkain ja sain siis seurata hänen työtään paremmin kuin permannolla.

En pettynyt, sillä Kuusisto on todellakin kuin eri muusikko sooloviulistina ja orkesterinjohtajana. Solistina hän on vekkuli, kujeilija, joka leikkii joka hetki ja yllättää… mutta vakavamielisimmänkin kuulijan on pakko antaa veijarimaisuus anteeksi, sillä lavalla on uskomaton musikaalinen lahjakkuus, johon voi vain ihastua.

Kuitenkin kapellimestarina hän ikään kuin astui toiseen kehoon – käyttääkseni tuota Marcel Proustin ilmaisua; hän oli vakava, ankara, täsmällinen, rauhallinen, tietoinen kaikista johtajan merkeistä soittajille, jotta musiikin prosessi toteutuu oikein, vaivatta ja uskollisena säveltäjän intentioille. Alkunumerona kuultu Einojuhani Rautavaaran Requiem in Our Time vakuutti siitä heti. Oikeastaan ilmaisu ’our time’ voitaisiin korvata ’anno dazumal’ sillä jos nuo Sacren hurjat synkoopit ja dissonoivat rinnakkaissointukuviot toimivat aikoinaan vieraannuttamisefekteinä, ovat ne nyt jo osa siistiä ja kohtuullista modernismia. Requiemin ideaa ei siis tämä teos enää haasta, vaan liittyy lajiperinteeseen sangen nautittavana klassikkona.

Rautavaaran jälkeen pystyin siirtymään alemmas aivan orkesterin kaiteen viereen. George Walkerin viidennen sinfonian ideatausta tekee siitä luonnollisesti kaikin puolin kannatettavan, mutta musiikillisesti teos oli kuin sarja kovaäänisiä aforismeja, jotka katkesivat lyhyeen, melko lailla agressiivisia, kun ne esiintyivät orkesterin äänekkäimmillä osilla.

Sitä vastoin seuraava numero olikin täysi vastakohta: Missy Mazzolin kontrabassokonsertto tai teos nimeltään Dark with Excessive Bright. Solistina oli loistava tähti Maria Krykov. Jotkut epäilevät kontrabasson mahdollisuuksia toimia soolosoittimena, mutta he erehtyvät: sille on kirjoitettu mitä ilmaisevinta ja melodisinta musiikkia. Krykov on jo soittanut Berliinin filharmonikoissakin, joissa on tuttuja juuri hänen fakissaan. Mutta nyt paikkani salissa kostautui, sillä en oikeastaan kuullut kontrabassosolistista juuri mitään, koska hänen herkkä sointinsa sulautui täysin muihin jousiin. Ainoa soolo jonka kunnolla erotin oli orkesterin oman kontrabasistin äänet dialogina lavasolistin kanssa.

Väliajan jälkeen tuli illan huippu: Ida Moberg. Hänen neliosainen sarjansa on jonkinlainen sinfonia tai ainakin edustaa sinfonismia, sinfonista ajattelua. Jos joku laittaa niin myyttisen otsakkeen kuin ’auringonnousu’ ei voi välttyä rinnastukselta Ravelin Daphnis et Chloëhen. Moberg on kuitenkin toista maata. Ensi osa todella kohoaa ja huipentuu, joskaan ei minkään ulkomusiikillisen ohjelman ansiosta, vaan musiikin sisäisen orgaanisen kasvun seurauksena. Hän kirjoittaa yhtälailla puhdasta absoluuttista musiikkia kuin Helvi Leiviskä sinfonioissaan, edustaa vain hieman aiempaa tyylikautta. Niinpä alun kuulaan jousisoinnin esikuva on ennemmin Wagnerin Lohengrinin alku, joka oli myös Robert Kajanuksen innoitus Aino-sinfonian orkesterijohdannossa. On hienoa, että Moberg saadaan vihdoinkin esiin. Onko hänen oopperansa Aasian valo jo löydetty ja esityskelpoinen?

Illan viimeinen numero olisi voinut jäädä kuulematta: Isobel Walter Bridgen kylläkin orkesteraalisesti taidokas ja värikäs Temperatures, joka kalasti yleisöään ilmastonmuutosideologialla. Takaa kuultaa laaja kompetenssi näyttämömusiikin ja TV -sarjojen sekä elokuvien alalla. Joka ei niitä ole nähnyt, ei oikeastaan saanut tästä paljoa irti, on sanottava.

– Eero Tarasti

Helsingin kaupunginorkesteri 30.9.2022 Musiikkitalossa, Pekka Kuusisto, viulu ja Susanna Mälkki, kapellimestari: Magnus Lindbergin viulukonsertto;

Sipoon kamariorkesteri Temppeliaukion kirkossa 2.10. 2022 Tapio v. Boehmin johdolla, solistina Elias Nyman; Max Bruchin viulukonsertto.

Viulun ystäviä on nyt kyllä hemmoteltu Helsingin seudulla, sillä miltei peräkkäin kuultiin kaksi konserttorepertuaarin merkkiteosta: Max Bruchin ja Magnus Lindbergin teokset sijoittuivat molemmat luontevan ylväästi tähän genreen ja traditioon.

Bruch – mitä muistoja tulviikaan mieleen. Säestin sitä jo kouluaikana yliopiston juhlasalissa, kun nuori Pauli Nironen pyrki kaupunginorkesteriin, tuomaristossa ankara Pekka Kari. Onnistui! Tosin Nironen lähti sitten pian Sveitsiin. Mutta nyt Bruchia tulkitsi yhtälailla Sveitsissä, Zürichissa kuuluisan Gringoltsin johdolla opiskellut ja sieltä kaikin puolin valmistunut Elias Nyman.

Elias Nyman. Kuva © Akvile Sileikaite

”Hyvä soittaja!” oli Erik Tawaststjerna nuoremman  kommentti heti esityksen jälkeen. Elias Nymanin soitto on teknisesti perfektiä ja tuntuu sisältävän vielä käyttämättömiä voimavarojakin huipennuksiin. Samalla viulu soi äärettömän ilmaisevasti alemmassa rekisterissä. Rytmisesti konsertto pysyi koossa myös oikullisesti hypähtelevässä finaalissa. Ja dramatiikkaa oli tarpeeksi jo heti alussa. Bruchin konsertto sinänsä sijoittuu jotenkin Brahmsin ja Louis Spohrin välimaastoon. Vaikka sitä kuulee melko harvoin, niin teos on ehdottomasti yksi noita suuria ja vaativia opuksia viulistin uralla. Elias Nymanin ura etenee hänen vankan ammattitaitonsa varassa. Hän edustaa seriöösiä tulkintataidetta, joka välittää teoksen sanoman puhtaasti ja alistaa tekniikan aina estetiikalle, jos näin voi sanoa. Häntä kuulisi mielellään pian myös esim. Helsingin kaupunginorkesterin ja Radion sinfoniaorkesterin solistina.

Oikeastaan vertailu Pekka Kuusistoon on aivan mahdotonta, koska nämä kaksi nuorta kaveria ovat niin tuiki erilaisia persoonia lavalla. Kuusiston musikaalisuus herättää joka kerta ihmetystä ja niin oli myös Lindbergin konsertossa. Se nykysäveltäjä saa olla onnelllinen, joka saa Kuusiston tulkikseen. Hän täyttää kaiken tuoreilla ja kekseliäillä sekä yllättävillä ideoillaan; oikeastaan hän noudattaa kautta linjan ranskalaisten periaatetta l’esthétique de l’imprevu. Lindbergin teos edustaa tasoittunutta Lindbergiä, kun muistaa hänenkin uransa kaikkia vaiheita: flyygelin sisään kyniä ja kumeja heittelevästä preparoidun pianon pikkupojasta Gunnar Hallhagenin kurssilla Sibelius-Akatemiassa (kauan sitten)… ja toiseksi Kraftin ensi-illassa yliopiston juhlasalissa, jota todisti mm. myös ranskalaisen avantgarden suuri filosofi ja guru Daniel Charles. Nyt viulukonsertossa on sibeliaanisia piirteitä, kuten on oikein todettu. Johtoaiheen tapainen suppea asteikkomotiivi, joka on kuin Sibeliuksen kuudennen sinfonian luonnoksista, nivoo teoksen yhteen. Siihen palataan, eli Orfeus katsoo sittenkin taakseen!

Kuusisto huvitti yleisöään vielä ylimääräisellä improvisaatiolla, joka alkoi jonkun onnettoman auki unohtaman kännykän soittoäänestä ja kehittyi kohti pelimannimusiikillisia aiheita. Susanna Mälkki oli taas tämän nykymusiikin loistava tulkki. Pekka Kuusisto oli kertonut hauskasti edeltävänä päivänä facebook-viestissään tädistään professori Irmeli Niemestä, siis Taneli Kuusiston tyttärestä, että tämä oli painanut Pekan mieleen neuvon: ”Pekka, mene aina kuulemaan, kun Mälkki johtaa!” Tähän voi yhtyä.

Tapio von Boehm. Kuva © Mari von Boehm

Jäljellä on tässä kaksoisarviossa Tapio von Boehmin keskeinen osuus Sipoon kamariorkesterin harjoittajana ja vankkana tukena Nymanin upealle Bruchille. Temppeliaukion konsertti huipentui Brahmsin neljänteen… joka musiikintutkijalle tuo aina mieleen Erkki Salmenhaaran klassiset analyysit Brahmsin sinfonioista.

Hämmästyttävää ja yllättävääkin oli Sipoon kamariorkesterin taso. Ei siitä tarvitse sanoa, kuten ohjelmassa, että ’puoliammattilainen’… tämä oli aivan ammattitasoista soittoa. En löytänyt orkesterista heikkoja kohtia, jouset soivat leveästi ja puhtaasti, vasket olivat soinniltaan varmat, samoin huilusoolo. Ennen kaikkea tässä soitossa loisti innostus asiaan ja se oli varmasti juuri nuoren kapellimestarin lavasäteilyn ja huolellisen harjoittamisen tulosta. Niin, ihmeellistä on se, että nyky-Suomessa voi mennä minne tahansa provinssiin, kuten sanotaan, ja kuulla sinfoniaorkesteria ja saada siitä aivan täysimittainen konserttinautinto.

V. Boehm on opiskellut mm. Panulalla ja Segerstamilla ja johtanut monia pienempiä orkestereita ja edesauttanut myös nykymusiikkia Tulevaisuuden musiikin seurallaan – eikä ihme sillä hänen veljensähän on säveltäjä Ilkka von Boehm; hän taas on tehnyt vaikuttavaa säveltäjän uraa mm. näyttämöprojekteilla. Tapion elekieli on bernsteinmaisen vilkasta, ja ponnekasta, hän saa orkesterista esiin mahtavan soinnin, mutta osaa myös hiljentää sen tarpeen vaatiessa; hän ikään kuin kutsuu soittajistaan esiin oikeita ilmaisuja ja sävyjä. Hän on joka hetki täysillä mukana musiikin dynaamisessa prosessissa ja näin sinfonian muoto hahmottuu varsinaisena kineettisenä energiana.

– Eero Tarasti

Maria Suokas ja Tuukka Vasama

Leevi Madetojan Juha-oopperan esitys monitaiteellisena melodraamana Musiikkitalon Camerata salissa 24.9.2022 klo 19

On yksi tarina suomalaisessa taidekulttuurissa, joka vetää salin aina täyteen yleisöä oli sitten kyseessä ooppera, teatteri, elokuva… tai niin harvinainen laji kuin melodraama. Se on tietenkin Juhani Ahon Juha. Mutta kun ajattelee tuota viimeksi mainittua genrea, tulee mieleen biedermeyer-salonki, jossa pianon säestyksellä joku lausuu jotain tekstiä… tai sitten ne harvat spektaakkelit, joissa melodraamaa on käytetty Beethovenin Fideliosta Fredrik Paciuksen teoksiin ja miksei Sibeliuksen Skogsråetiin. Mieleen tulee hieman kauhtunut laji, jotain historiallista ja siinä mielessä nykyajalle etäistä. Väärin! Ajatelkaa mitä hyvänsä Hollywood-elokuvaa taustamusiikkeineen – oli se diegeettistä tai ei – mitä muuta se on kuin loputonta melodraamaa.

Joka tapauksessa on rohkea ja suorastaan avantgardistinen idea sovittaa Madetojan Juha melodraamaksi. Se vaatii libreton muokkausta, jonka oli tehnyt Suvi Nuotio ja se vaatii musiikin sovittamista, minkä takana oli säveltäjä Ilkka von Boehm, molemmat työssään taidokkaita. Orkesterin tehojen siirtäminen pianolle ei ole helppoa, mutta siinä onnistuttiin: ei tullut edes mieleen, että piano korvasi jotain muuta, piano on oma maailmansa joka kyllä yltää vaikka mihin draamallisiin tehoihin. Se vaatii myös oikean esittäjän. Maria Suokas oli Steinwayn ääressä ja taitaa olla, että koko idea oli suuressa määrin hänestä lähtöisin. Hänen piano-opettajansa Ritva Arjava aikoinaan hämmästeli  Marian innostusta melodraamaan, ja nyt hänen kaikki pianistin taitonsa joutuivat käyttöön. Piano ylläpiti koko teoksen monitasoista narratiivia muuntuen antiikin tragedian kuoron myötäelävästä katsojasta itse toiminnan markeeraamiseen, pittoreskiin näyttämökuvaukseen Shemeikan ’hovissa’ ja lopulta roolihenkilöiden tunteiden heijasteluun. Pianisti omaksui myös useampia rooleja, hän esiintyi juonen Marjana, jonka kaulaan kiedottiin viettelevä huivi.

Lisäksi tarvittiin oikeaakin näyttämörekvisiittaa palauttamaan mieliin draaman konkretia; taustalla vaihtuvista tai vaihdettavista tauluista ja niiden realismista: Marja ja Shemeikka, Marja uimassa, lopussa kuohuva koski, vastasi taidemaalari Dmitri Zudov. Tietenkään suomalainen yleisö ei paljoa tarvitse: kaikki tuntevat Juhan; visuaalisessa mielessä lähtökohta on useimmille Nyrki Tapiovaaran klassikkoelokuva Juha (1937), johon Helvi Leiviskä sävelsi musiikin. Leiviskän ja Madetojan musiikit yhtyvät kyllä henkilökuvissa: Shemeikalla on lyyrisiä lauluja ja anoppi on yhtälailla shokeeraavan dramaattinen Madetojalla erityisesti mäkättävänä repetitiokuviona.

Keskeinen osa on tietenkin melodraaman nimihenkilöllä Juhalla, jota esitti Tuukka Vasama. Teatterialaa tuntematta Vasama on musiikkiin erikoistunut näyttelijä, palkittu lausuja ja monipuolinen teatterintekijä, ja jo monia palkintoja saanut esiintyjä. Ei siis ihme, että hän onnistui luomaan teoksesta eräänlaista totaalista teatteria, sangen fyysistäkin muuntuessaan koko rooliketjuun ts. ollen lavalla milloin ontuva Juha, milloin korskea Shemeikka, milloin jopa Marja ja humoristinen Shemeikan tyttö Anja. Hänen ansiotaan oli suuressa määrin teoksen dramaattinen vetovoima; se joka oli ajatellut kenties poistua jo väliajalla perui kyllä päätöksensä, sillä tämä täytyi nähdä, kuulla ja kokea traagiseen loppuhuipennukseen saakka: ”Ei tule ehyttä elämästä.”

Kaiken kaikkiaan esitys oli myös näyttö ns. tutkivasta esitystaiteesta, sillä laajassa ohjelmakommentissa Suvi Nuotio kertoi taustatöistään, joihin kuului mm. Erkki Salmenhaaran ja Kauko Karjalaisen analyysien pohtiminen. Henkilöohjaus oli peräisin Marielle Eklund-Vasamalta ja se oli sangen kekseliäästi lavan niukkoja mahdollisuuksia hyödyntävää. Joka tapauksessa ilmiselväksi kävi, että jokin vanha, jo aikansa eläneeksi luultu genre saattaa yhtäkkiä herätä uuteen eloon ja kohota aktuaaliseen ilmaisuvoimaan nykyaikanakin. Ohjelmalehtisessä oli lisäksi tietoa produktiosta sangen kiitettävällä tavalla.

– Eero Tarasti