Amfion pro musica classica

Author Archives: Paul

arvio: Ooppera eksistentiaalisesta ahdistuksesta

Jean-Baptiste Barrière

Aleksi Barrière. Kuva © Toni Härkönen

Kaija Saariahon, Sofi Oksasen ja Aleksi Barrièren teos Innocence Suomen Kansallisoopperassa 4.11.2022. Musiikki: Kaija Saariaho; libretto: Sofi Oksanen, dramaturgi-kääntäjä: Aleksi Barrière; musiikinjohto Clément Mao-Takacs, ohjaus Simon Stone, lavastus Chloe Lamford, puvut Mel Page, valaistus James Farncombre, koreografia Arco Renz, äänisuunnittelu Timo Kurkikangas

Innocence ei aivan sijoitu tavanomaisen oopperan genreen, vaan on eräänlaista musiikkiteatteria tai teatterimusiikkia kolmen eri taiteenalan sävellyksen, kirjallisuuden ja dramaturgian välimaastossa tai sulautumisessa. Tässä mielessä teos on aidosti wagneriaaninen Gesamtkunstwerk meidän aikanamme. Wagneriin viittaa myös Innocencen teema: syyllisyys, se on sen myyttinen perusongelma, johon taide etsii ratkaisua. Myös Wagnerin Parsifal on ooppera syyllisydestä, jota on siinä kolmea laatua: yhteisön sääntöjen rikkomisesta aiheutuvaa (Amfortas); naiiviudesta ja tietämättömyydestä johtuvaa (Parsifal), ja lankeamisesta perisyntiin, joka on lähimmäisen hädän huomiotta jättäminen ja jopa sen pilkkaaminen (Kundry). Nämä universaalit teemat ovat vahvasti läsnä myös Innocencessa, mutta löytyykö niille ratkaisua? Wagnerilla tapahtuu Erlösung lunastus, eikä vähiten musiikin avulla, mutta miten on Innocencessa?

Jokainen yleisössä tiesi kyllä jo etukäteen, että kyseessä oli kantaaottava yhteiskunnalinen taideteos. Mutta lankesiko se sitten Bertolt Brechtin eeppisen vai kulinaarisen teatterin kategoriaan? Perinteinen oopperalaulu on tässä siinä määrin modernistista ja vieraannutettua, että tämä voisi olla sitä eeppistä lajia. Mutta toisaalta Saariahon musiikki saavuttaa tässä teknisen täydellisyytensä, kypsyytensä ja esteettisen ilmaisuvoimansa tavalla, joka on ehdottoman vangitseva. Eli roolihenkilöt ilmaiset kaikkki itseään vokaalisesti eri tavoilla, joten heidän olemuksensa piirtyvät esiin myös musiikissa. Melodisesti tyyli on atonaalista, naisten osuudet, etenkin äidin kuin Schönbergin Erwartungia, pappi on resitoivaa tietoisen ilmeetöntä intonointia; mutta toisena ääripäänä on tarjoilija Terezan tytär joka laulaa lapsellisen folkloristiseen tyyliin hänenviattomuuttaan korostaen – mikä sekinilluusio rikotaan, kun hän paljastuu yhdeksi pahimmista koulukiusaajista. En luettele tässä laulajia: he ovat kaikki hienoa ammatillista tasoa kuten sopi odottaakin.

Orkestraalisesti on erinomaista, että ’alkusoitto’ saa olla alkusoittona ilman mitään lavatoimintaa, mikä on nykyisin muotia. Näin katsoja viritetään oikeaan synkän tragiseen tunnelmaan. Se ei sitten väistykään musiikissa juuri hetkeksikään, vaan kasvaa loppua kohti orkesterin aggresiivisina purkauksina. Jos tässä jotain lunastusta tapahtuu, toteutuu se näyttämöllä ja libretossa.

Mutta mistä on kyse? Vaikka teema on kouluampuminen, ei se lähde liikkeelle tästä dramaattisesta tapahtumasta, vaan kymmenen vuotta myöhemmin osallisten pakkoneurooseina. Yksi ei voi istua selin suljettuun oveen, yksi ei voi mennä paikkaan, jossa kännykkä on kiinni jne. Siitä toiminta lähtee purkautumaan. Muuan teema on porvarillisen, näennäisen pseudohyvinvoinnin murskaaminen hääkohtauksessa, joka kääntyy groteskiksi täytekakun heittelyksi.Tässä on aidosti ranskalainen épater le bourgeouis aihe… tai sikäläisten intellektuellien suosima teema jo Roland Barthesista ja Michen Foucaultista lähtien, ts. porvariston hillityn charmin ikonoklastinen murskaaminen… oikeastaan Innocencen otsakkeena voisi yhtä hyvin olla Zolan J’accuse! Nimittäin syyllinen ei lopulta olekaan vain perheen vanhempi poika, vaan myös hänen apurinsa nuorempi veli ja tyttöoppilas, ja siitä edelleen isä, joka opetti pakolla ampumataitoa surmaajalle jo lapsena…. ja sitten lopulta koko koululuokka, joka raa’alla kiusaamisellaan ajoi nuoren miehen tuhon partaalle. He eivät olekaan vain uhreja, vaan itse osasyyllisiä. Syyllisyys siis laajenee kehä kehältä ja lopulta syyllisiä ovat kaikki, jotka vain katsovat sivusta eivätkä puutu asioihin. Tämä on ns. by-standers ihmisten rooli lopulta myös kaikissa sodissa. Näin teema kasvaa universaaliin laajuuteen ja sitä korostaa myös loistava idea käyttää lukuisia eri kieliä ja sijoittaa traagiset tapahtumat kansainväliseen kouluun.

Libretto on siten laadittu, että ytimekkäät repliikit tunkevat tajuntaan väkevästi ja iskevästi, mutta liioittelematta. Erittäin ratkaiseva rooli on dramaturgi Aleksi Barrièrella. Hyvin olennainen on itse näyttämökuva, pyörivä lava, joka mahdollistaa kohtausten nopeat vaihdot ja jopa simultaanisuuden. Ympärikiepppuva lava symboloi myös aikaa, tuota Zimmermannin Kugel Zeitia, josta henkilöt eivät pääse ulos. Niin, sanottakoon, että tämä on yksi hienoimpia oopperoita myös ajan filosofiasta, ajan ennustamattomuudesta ja peruuttamattomuudesta (vrt. Bergson, Jankélévitsh). Ei ole cancel- tai delete-nappia, josta voitaisiin palata onnelliseen alkutilaan. Henkilöiden kohtalo roikkuu heidän päällään wagnerilaisittain vastaansanomattomana. Näyttämöllä nähdään eri huoneita, joita erottavat ovet. Sisäänastuminen ja ulospyrkiminen saavat niinikään symboliset merkitykset. Jos tämä on teos ajasta on se myös sitä tilan (espace) suhteen. Näyttelijät esittävät roolinsa myös kehonsa kielellä. Lähellä Artaudin julmuuden teatteria.

Kaiken kaikkiaan tässä tulkinnassa musiikkidraaman kaikki osaset loksahtavat paikoilleen. Kokonaisuudesta muodostuu yhtenäinen ja syvästi vaikuttava taideteos. Jos ajatellaan musiikin välittämiä merkityksiä voi sanoa, että ne ovat indeksaalisia: musiikin merkit ovat noita indeksejä jotka perustuvat jatkuvuuteen merkin ja ilmaistavan asian välillä. Näin Saariahon musiikin merkit tartuttavat näyttämön ahdistuneet tunnetilat kuulijaan. Vaikka näyttämöllä vilahtaa toivon säde siinä, että aletaan kaikki alusta ja unohdetaan, näin ei käy musiikissa. Susanne Langer kirjoitti jo aikoinaan, että musiikki ei ole symptomaattista, oireellista, vaan symbolista ilmaisua, jos tämä nyt sanoo arvon lukijoilleni, mitään. Joka tapauksessa syyllisyyden tunne, viattomuuden särkyminen, vyöryy katsojien yli. Siksi monet ovat sanoneet, etteivät voineet lainkaan aplodeerata esityksen päätyttyä. Raja elämän ja teatterin välillä hämärtyy.

— Eero Tarasti

Puolan Piotr Pawlak Maj Lindin voittajaksi

Helsingin Musiikkitalossa pidetyn kilpailun finaalissa esiintyi kuusi nuorta pianistia, joista voittajaksi selviytyi puolalainen Piotr Pawlak. Hän saa 30 000 euroa. Toiseksi tuli Serbian Bogdan Dugalić ja kolmanneksi Tanskan David Munk-Nielsen. Toinen palkinto on suuruudeltaan 25 000 € ja kolmas 20 000 €.

Pawlak soitti kamarimusiikkifinaalissa Mozartin Es-duuri-pianokvarteton ja orkesterifinaalissa Prokofjevin toisen pianokonserton.

Finalistien tunnustuspalkinnot menivät Italian Michelle Candottille, Australian Kevin Chow’lle ja Ranskan Théotime Gillot’lle
Kamarimusiikin erikoispalkinto annettiin kilpailun kakkoselle Bogdan Dugalićille.
Suomen Säveltäjät ry:n palkinto Outi Tarkiaisen tilausteoksen Tenderness parhaasta tulkinnasta toisella kierroksella myönnettiin Kanadan Jonathan Makille.

Kansainvälisen Maj Lind -pianokilpailun finalistit valittu

Viidennen kansainvälisen Maj Lind -pianokilpailun finalistit ovat:

Michelle Candotti
Kevin Chow
Bogdan Dugalić
Théotime Gillot
David Munk-Nielsen
Piotr Pawlak

Kilpailun tuomaristo päätti finalisteista myöhään perjantai-iltana viimeisen välierän jälkeen. Ainoana suomalaisena välieriin päässyt Aleksei Zaitsev ei siis tullut valituksi finaaliin.

Kilpailun finaali on kaksiosainen, ja siihen kuuluvat kamarimusiikkifinaali SU 23.10. klo 16-19.30 ja orkesterifinaali KE 26.10. ja TO 27.10. Molempien finaali-iltojen aikataulu on 19-21.30.  Kamarimusiikkifinaali käydään Sibelius-Akatemian konserttisalissa Pohjoisella Rautatiekadulla ja orkesterifinaali puolestaan Musiikkitalon konserttisalissa. Palkinnot jaetaan torstaina 27.10. finaalin päätyttyä.

Maj Lindin välieriin 14 pianistia

Viidennen kansainvälisen Maj Lind -pianokilpailun alkuerät on käyty. Välieriin jatkavat alkueriin osallistuneiden 29 pianistin joukosta seuraavat 14:

Michelle Candotti
Jun Hwi Cho
Kevin Chow
Bogdan Dugalić
Théotime Gillot
Hyelee Kang
Hao Wei Lin
Ke Ma
Jonathan Mak
David Munk-Nielsen
Misora Ozaki
Piotr Pawlak
Yuewen Yu
Aleksei Zaitsev

Ainoa suomalainen välieriin päässyt on Pohjois-Karjalasta kotoisin oleva Aleksei Zaitsev (s. 1995).

Välieriä on neljä, ja ne käydään 20.–21.10.2022 Sibelius-Akatemian R-talon konserttisalissa. Välierienn ohjelmaan kuuluu kilpailun tilausteos, Outi Tarkiaisen Tenderness. Vaihtoehtoisesti kilpailijat voivat valita improvisaation teemasta, joka annetaan 20 minuuttia ennen esitystä. Pianistit soittavat lisäksi Sibeliuksen pianokappaleita sekä vapaasti valitsemansa ohjelmiston.

Välierien perusteella kilpailutuomaristo valitsee finaaliin kuusi pianistia, jotka ilmoitetaan viimeisen välierän jälkeen perjantai-iltana 21.10.2022.

Esiintymisjärjestys ja tulokset: https://majlindcompetition.fi/kilpailu/esiintymisjarjestys-tulokset/

arvio: Kaija Saariahon triumfi

Kaija Saariaho vihittiin Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi v. 2018; vasemmalla puoliso Jean-Baptiste Barrière

Kaija Saariaho vihittiin Helsingin yliopiston kunniatohtoriksi v. 2018; vasemmalla puoliso Jean-Baptiste Barrière

Saariaho-festivaali Musiikkitalossa 14.10. 2022 (Helsingin kaupunginorkesteri Susanna Mälkin johdolla, solistina Anssi Karttunen, sello) 15.10 (Zagros ensemble Petri Komulaisen johdolla ja Avanti Aliisa Neige Barrièren johdolla ja 17.10. (Camerata-sali, Kaija Saariahon vokaali- ja kamarimusiikkia 1)

Suomen juhlituin säveltäjä palasi taas kotikaupunkiinsa ennennäkemättömän laajalla festivaalilla. Siitä ei ole kuin kymmenen vuotta kun jubileerattiin Kaija Saariahon 60-vuotispäiviä Passion de Simone –oopperalla. Huomaan kirjoittaneeni siitä laajalti Amfionissa, julkaistu esseekokoelmassani Elämys ja analyysi. Musiikkiblogeja ja arvioita Amfionista 2007-2019, Acta semiotica fennica LVI, 2019, mm. s. 151-157). Loin tuolloin kokonaiskatsausta Saariahoon ranskalaisen filosofian (Jankélévitch) ja avantgarden (Tristan Murail) yhteydessä, pohtien käsitteitä inventeur ja novateur, sekä Design (David Lidov) musiikissa.

Nyt kuitenkin saatiin näinä päivinä vajota Saariahon lumoukseen laajalla otannalla hänen tuotannostaan sen eri kausilta. Niin – kausilta – onko hänellä ollut eri kausia? Eikö vaikutelma ole pikemminkin harvinaisen yhtenäisestä tyylistä ja profiilista kautta aikojen? Taustalla eräänlainen mythe obsedant käyttääkseni kirjallisuustieteilijä Charles Mauronin termiä. Saariahon kyllä tunnistaa nykymusiikin jättimäisen tarjonnan keskeltä. Mutta nyt oli kerrankin loistava tilaisuus oppia ymmärtämään Saariahoa. Mietin, pitäisikö kirjoittaa opas Saariahon musiikin tulkintaan.

Sitten Musiikkitalon konsertissa nro 2, väliajalla, kahvijonoon sukelsi yllättäen Pekka Hako kädessään uunituore punainen kirja: Kristallista savuksi. Kaija Saariahon maailma. Sain sen kaksilla omistuksilla: P Hako ja KS Helsingissä 14.10.22. – eli KS = tietenkin itse Kaija, jos rohkenen sanoa näin tuttavallisesti. Luonnollisesti tiemme ovat kohdanneet silloin tällöin Pariisissa ja Helsingissä mm. kunniatohtoripromootiossa Helsingin yliopistoon jne. Kerran Pariisin Institut finlandaisissa yritin mennä sen kirjastoon, mutta siellä olikin menossa joogakurssi ja Kaija istui lattialla syvään mietiskelyyn vajonneena. Pekka Hakon kirjasta löytyy selitys. En silti menisi otsikoimaan arviota hänen teoksestaan ”Kun isä löi ja äiti joi”. Sitä paitsi Einojuhani Rautavaara jo sanoi, että paras tapa lahjakkuuden esiinpuhkeamiselle on, että vanhemmat järjestävät lapsilleen vaikeuksia.

Aloin heti lukea Hakon kirjaa… eikä tarvinnut mennä pitkälle, kun oivalsin: tässähän se on se opas Saariahon ymmärtämiseen! Eläköön, ei tarvitsekaan käydä uuden opuksen kimppuun! Nimittäin Hakon elämäkerta murtaa tämän genren lajeja varsin menestyksekkäästi: on vuorotellen säveltäjän omaa ääntä, hänen kirjoittamiaan tekstejä eri tarkoituksiin ja eri kausilta, ja jopa unien kuvauksia – rinnan Hakon ’objektiivisen’ kertojanäänen, jossa myös analysoidaan itse musiikkia ja mielestäni sangen osuvasti. Unet… hyvin tärkeitä, vaikka teoreetikot mitä sanoisivat intentional fallacysta (intentioharhasta) ja implied authorista (sisäistekijästä). Eivät Saariahon unet tietenkään suoraan selitä hänen musiikkiaan, mutta ne ovat osa sitä ’esiymmärrystä’, josta musiikin tulkinta lähtee – tästä ilmiöstähän puhui jo Medard Boss kirjassaan Traum und seine Auslegung, jonka sain aikoinaan Martti Siiralalta luettavaksi. Saariaho on varmasti enemmän Traum kuin Rausch säveltäjä (vrt. Nietzsche!), hän on kuin Ernest Chausson uskallan sanoa, josta ei koskaan tiennyt oliko hän heräämäisillään vai nukahtamaisillaan. Olkoonkin, että Jean Cocteau sanoi: Les reveurs sont mauvais poètes! (Uneksijat ovat kehnoja runoilijoita).

Itse asiassa Hakon teos vie meidät pitkälle matkalle Saariahon peräänantamattomiin tutkimuksiin äänen ytimestä. Vaikka tietokoneita on ollut jo aikoja, Saariaho ehdottomasti kiistää olevansa mikään tietekonesäveltäjä, mihin hänet joskus luokitellaan. Ratkaisevaa on soiva kuulohavainto; koska hänen estetiikkaansa on raffinoitunutta, on sitä myös aina hänen teostensa soiva ulkoasu. Ja matkalla äänen salaisuuksiin kohdataan valon ilmio. Sitäkin olen pohtinut esseessäni ”The semiosis of light in music: from synaesthesias to narratives” (teoksessa Semiotics of Classical Music, , ss. 301–322, suomeksi ”Valo musiikissa” kirjassani Musiikin todellisuudet, ss. 277–290; Saariahon Lichtbogen mainitaan saman teoksen luvussa ”Musiikin synestesiat”, s. 266). Nykymusiikissa Helmut Lachenmann on analysoinut valoa sävelissä.

Ajattelin, että Saariahon musiikki on sangen non-verbaalia – mikä ei tietenkään sulje pois laulun elementtiä hänen monissa oopperoissaan ja yksinlauluissaan, jos niin voi sanoa, tai oikeammin kamarilauluissaan, joita kuultiin sarjan maanantai-illan konsertissa. Mutta jos se on olemukseltaan non-verbaalia, kuinka siitä voi puhua? Minkälaisella metakielellä ja käsitteistöllä sitä voisi kuvata? Tähän en todellakaan löydä vastausta. Ehkä meidän pitää uskoa, mitä Roland Barthes sanoi musiikin suhteen: Seule la metaphore est exacte (Vain metafora on eksakti).

Täytyy toki myös muistaa, että tarkasteltiinpa Saariahoa missä hyvänsä filosofisessa kontekstissä, hän itse halusi, että kuulijat kokevat hänen teostensa muodon sitä välttämättä ajattelematta (lainattu Hako op. cit. s. 122)… siis kuin lèvistrausslaisittain… et à leur insu (tahtomattaan). Hänen musiikkiaan ei siis tule lähestyä dokumenttina tietokone- ja digitaaliaikakauden läpimurrosta, vaan sillä on ästhetische Gegenwärtigkeitinsa (esteettinen nykyhetkisyytensä, Carl Dahlhaus) kuten kaikella merkittävällä musiikilla alkaen Bachista ja Mozartista.

Ohessa katsaus vaikutelmia Saariahosta ja vähän muistakin säveltäjistä, joita hän oli valinnut kavalkaadiinsa.

Oikein harmitti kun demonstraation takia katu oli suljettu Eduskuntatalon edessä ja myöhästyin ensimmäisestä konsertista, jonka avasi erinomaisen vastaanoton kuulemma saanut Matthew Whittallin teos Hiljaisuus ja Helsinki-variaatioita. Sitten seurasi Saariahon värikokeiluja Notes on Light, itseasiassa sellokonsertto ja sen armoitettuna tulkkina Saariahon läheinen muusikkokumppani Anssi Karttunen. Tätä seurasi hänen kuuluisa läpimurtoteoksensa Verblendungen (1984) orkesterille ja ääninauhalle. Sen alku on dramaattisen eksistentiaalinen ja uhkaava, mutta selkiintyy ja hiljenee sitten. Siis päinvastainen narratiivinen kulku kuin Ida Mobergin sinfonian Auringonnousussa ja Helvi Leiviskän Sinfonia breviksessa, jotka huipentuvat riemuitsevaan kirkkauteen.

Monet Saariahon sävellykset voivat olla aluksi räjähtäviä kuten Verblendungen, mutta häipyvät sitten ’saavuttamattomuuteen’ (Hako s. 189). Tämä ilmeni lavalla myös niin, ettei yleisö uskaltanut ryhtyä aplodeeraamaan kuin pitkän tauon jälkeen ja varovasti, ettei olisi rikkonut ilmassa yhä väreilevää musiikin taikaa. Sibeliuksen neljäs sinfonia Mälkin johtamana – oikea unelmateos ja väkevän ekspressiivisenä, kaikkea muuta kuin askeettisena versiona: hitaan osan Il tempo largon kohoaminen oli ilmestyksenomaista.

Varsinainen juhlakonsertti oli hyvin kirjava, sillä mukana olivat kahden nuoren nykysäveltäjän lupaavat teokset: Tara Valkosen La musique comprend-elle le compositeur? Hyvä kysymys! Sekä Leevi Räsäsen vaikuttava Dont tell mama. Mutta konsertin avasi Saariahon teos Solar vuodelta 1993. Vähän myöhemmin kuultiin Paavo Heinisen Reality, teos jota Heininen työsti juuri silloin kun Saariaho tuli hänen oppilaakseen. Vaikuttavaa, puhuttelevaa modernismia älyllisenä, henkevänä ja eloisana, oli kuin säveltäjä olisi itse puhunut. Edessämme istui säveltäjän tytär sekä Jan Blomstedt, kriitikko joka on kirjoittanut kirjan Heinisestä.

Tein paljon muistiinpanoja msiikin aikana, mutta – hélas – en saa niistä nyt mitään selvää!

Väliajan jälkeen oli Saarihon Aile du songe Persen linturunoihin. Kaksi osaa, ilmaan ja maahan liittyvät, toivat mieleen Gaston Bachelardin figuratiivisen kielen hänen kirjoissaan L’air et les songes ja La terre et rêvéries. Lintu- ja huiluaiheet ovat keskeisiä muuallakin Saariahon tuotannossa. Varhaisina Pariisin vuosinaan hän teki myös sooloteoksen huilulle Laconisme de l’aile (joka muuten on kai virheellisesti Hakolla suomennettu ’siiven raskaus’, kun laconisme tarkottaaa lyhyyttä, ytimekkyyttä, Hako s. 119). Saariahon jo klassikoksi tullut Graal thêatre, eräänlainen viulukonsertto soi lopuksi John Storgårdsin virtuoosisena tulkintana. Nyt orkesteria johti aivan ilmeinen uusi kapellimestarilahjakkuus, Aliisa Neige Barrière; hänen elekielensä on pehmeää, mutta dynaamista, ja tarkkaa muistuttaen hieman Dalia Stasevskaa.

Lopulta päästiin vokaali- ja kamarimusiikkiin konsertissa 17.10. Lavalle tuli vuoron perään parhaita mahdollisia esittäjävoimia tulkitsemaan erilaisia teoksia monille kokoonpanoille; huomiota kiinnitti Kaijan tapa eläytyä kunkin runoilijan atmosfääriin. Solveig von Schoulzin Adjö oli juuri sitä modernismia, josta runoilijakin olisi varmaan pitänyt. Hölderlin oli syvällistä; Shakespearen tekstit Myrskystä asettivat Sibeliuksen rinnalle Calibanin ja Mirandan uusin tulkintoin. Viimeinen runo tai loitsu oli shamaani Maria Sabinan tekstiä, vahvan magian innoittamaa… ’I am…’, josta ei tiennyt edustiko se vaaleaa vai mustaa magiaa (ks. Tzvetan Todorov: Discours de la magie), sellossa vahvaotteinen Artturi Aalto ja pianossa sujuva Lambi Pavlou. Ja tietenkin laulun siinä esitti äänen äärirajoille menevä Kaisa Ranta, jota jo kuultiin Die Aussicht teoksessa. Muita laulajia oli Calibaniksi asettunut draaattinen Petteri Salomaa, Mirandana esiintyi Yolanda Harding ja hienoa Hanna Rantalaa kuultiin mm. Adjö-laulussa. Harpulla oli keskeinen rooli monessa teoksessa ja siinä kuultiin taitavia Olga Benito Ramirezia ja Hilda Kunnolaa. Kasperi Leponiemi soitti useaan otteseen ilmeikkäästi kitaraa, Rebecca Roozeman viulua, Livia Schweizer Saariaholle niin tärkeää huilua, German Castilblanco Moreno klarinettisooloja ja Petros Andreadis myös Mirandan valituksessa. Edelleen mainittakoon Pasi Eerikäisen mandoliini.

Illan piti hupentua Aleksi Barrièren uuteen tulkintaan ja ohjaukseen Stravinskyn Sotilaan tarinasta, jonka esitykseen Musiikkitalon ravintolaan houkutteli intialaisittain pukeutunut näyttelijä helistimineen. Mutta tämä numero olisi kannattanut sijoittaa omana esityksenään parempaan aikaan, sillä kyseessä oli jo ollut neljä päivää yhtä juhlintaa. Kuitenkin Barrièren loistavan dramaturgisen tajun muistamme jo aiemmilta kerroilta.!

Joten – Happy Birthday to you, Kaija!

— Eero Tarasti