Bohuslav Martinů
Radio-orkesterin konsertti 16.3. Hannu Linnun johdolla ja Olli Mustonen solistina olikin tavallista pidempi ja raskaampi, muttei silti vähemmän kiinnostava. Pääsyy miksi menin tähän konserttiin oli – tietenkin Olli Mustosen ohella – Bohuslav Martinůn sinfonia. Olen sitä tutkinut aiemmin jouduttuani perehtymään koko Martinůn tuotantoon hänen syntymänsä 100-vuotisjuhlissa Prahassa keväällä 1990. Neljännen sinfonian analyysini ilmestyi ensiksi Musiikkitiede-aikakauslehdessä tuoreeltaan ja sitten kirjassani Musiikin todellisuudet ja englanniksi teoksessani Semiotics of Classical Music.
Konsertin avausnumero oli Joonas Kokkosen 4. sinfonia vuodelta 1971. Jotain paralleelia siinä oli Martinůhun, jollei nyt muuta niin ainakin usko sinfoniaan lajina keskellä avantgardea. Nämä teokset kehystivät Prokofjevin konserttoa, joka ei sekään ollut vähemmän sinfoninen, mutta samalla se on säveltäjän konsertoista teknisesti vaativin.
Kokkonen jatkaa tietenkin suomalaisille rakasta sibeliaanista perinnettä. Hän on konstruoija, joka uskoo että monumentaalinen muoto kasvaa pienistä soluista orgaanisesti. Tietenkin tätä prosessia kannattelee säveltäjän työstäminen. Siitä saa erinomaisen kuvan Ilmo Pokkisen väitöskirjassa Orgaaninen prosessi: Tutkimus Joonas Kokkosen motiivitekniikan ja muotoajattelun kehittymisestä. Muistan vielä Pokkisen väitöksen karonkan Svenska klubbenilla, jossa istuin säveltäjää vastapäätä. Hän sanoi ratkaisseensa säveltämisen ongelman: se oli vertikaalisen yhdistämistä horisontaaliseen. Sitten hän lausui: ”On se sääli, että nyt tiedän miten pitää säveltää, mutta en jaksa enää.” Kokkonen uskoi nimenomaan orgaanisen kehittelyn ideaan myös Sibeliuksella. Erkki Salmenhaara lähetti allekirjoittaneelle postikortin kesäpaikaltaan Mustinlahdessa ja kirjoitti siinä (puhe oli ollut juuri sinfonian orgaanisuudesta): ”En voi käsittää Kokkosen puhetta organismeista ja soluista, eivät sävellykset ole mitään kasveja.” Itse asiassahan jo Sir Francis Tovey oli todennut Beethovenin viidennestä sinfoniasta, ettei ole mitään keinoa millä yhdestä motiivista voitaisiin kehittää kokonainen sinfonia. Eli vaaditaan siinä muutakin. Kokkosen muodon rakentamiseen liittyy myös erittäin hallittu orkestraatio, kuten jo lähes kaikilla suomalaisilla säveltäjillä. Sinfonian alun sointikuva oli aivan sama kuin Beethovenin 4. sinfonian ensiosan alussa. Kokkosella syntyy eräänlainen jähmettynyt, kivettynyt muoto, onko se Seppo Nummen lanseeraaman käsitteen ’arktinen sinfoniaviha’ kääntöpuoli? Noudattaako Kokkonen lopulta supisuomalaista ’jänkä jäytää’ -estetiikkaa? Viimeisessä osassa teos on kaksi kertaa vähällä päättyä suureen crescendoon, mutta jatkuukin yllättäen; joka tapauksessa yleisö erehtyi taputtamaan.
Prokofiev soitti itsekin II pianokonserttoaan mm. Venäjän matkallaan 1927 ja sanoo matkapäiväkirjassaan (Voyage en URSS 1927), että ”On selvää että tämä konsertto tekee suuremman vaikutuksen kuin III konsertto”. Kyseessä on valtava, hurja, epätoivoinen, kaikki keinovarat ylittävä teos, esimerkki Prokofjevin ’maksimalismista’, kuten Richard Taruskin häntä luonnehtii. Teoksen voi soittaa jonkinlaisena väkivaltaisena metaforana sovjettiaikakaudesta kuten esimerkiksi Aleksandr Toradze ja eräät muut venäläiset tekevät. Mutta Olli Mustosen käsissä teos saa klassisemman ilmeen. Tämä johtuu Mustosen kehittämästä aivan erityisestä pianotekniikasta. Se perustuu eäänlaiseen jatkuvaan non-legatoon, jossa jokainen ääni poimitaan erikseen. Näin jokainen melodia ja sen jokainen sävel saavuttavat äärimmäisen ilmaisevuuden. Vaarana on, että pidemmät fraasit katoavat. Näin ei nyt kuitenkaan onneksi käynyt. Tämä oli merkittävä uusi tulkinta tästä pianokirjallisuuden järkäleteoksesta. Prokofiev itse muuten toisti usein ylimääräisenä konserton scherzo-osan.
Olin suoraan sanoen jo lähes kokonaan unohtanut Martinůn sinfonian kun nyt kuulin se 25 vuotta analyysini jälkeen. Martinů on lähes kadonnut konserttien ohjelmistoista kotimaansa Tshekin ulkopuolella. Se on vahinko, sillä hänen tuotantonsa sangen laaja ja kattaa kaikki musiikin lajit. Hänellä oli myös monta ’maneeria’ tai tyyliä: Pariisissa hän mukaili Les Six -ryhmää ja kirjoitti ja hauskoja jazz-mukaelmia (Revue de cuisine). Sinfonioita hän kirjoitti – kuten aikalaisensa Villa-Lobos – päästyään kontaktiin Yhdysvaltojen orkesterien kanssa. Mutta taustalla on aina tshekkiläinen folklore. Mutta kansanmusiikillisuudesta hänellä esiintyy usein vain jälkiä, kohdissa joita voisi kuvata ’henkistetyksi’ idealisoiduksi folkloreksi. Näissä kohdissa Martinů ’avaa kuulijalle taivaan’, kuten hänen puolisonsa luonnehti tätä Martinůn piirrettä Pierre Vidalille Pariisissa. Sinfonikkona Martinů pitäytyy erittäin normaaliin neliosaisuuteen mutta täyttää perinteiset osat tuoreella sisällöllä: yhtäältä viittauksilla Ranskaan (esimerkiksi scherzossa Paul Dukas’n Noidan oppipoikaan) toisaalta saksalaiseen Bruckner-Mahler-perinteeseen. Syntyy nerokasta musiikkia. Hannu Lintu oli oivaltanut tämän säveltäjän hengen ja loi siinä kuulijoille vahvan tulkinnan yhdestä 1900-luvun sinfonisuuden variantista.
— Eero Tarasti
