Üzeyir Hajibeyon (1885-1948), Azerbaidžanin kansallissäveltäjä
Vieraillessani kongressissa Bakussa pääsin myös oopperaan kuulemaan heidän kansallisoopperaansa Leyli ja Majnun, jonka sävelsi 1908 Azerbaidžanin suuri säveltäjä Uzeyir Hajibeyon (1885-1948). Mutta… mikä maa, mikä mies? Täytyy sanoa, että eurooppalaisen ihmisen tietämys Kaukaasiasta saattaa rajoittua median uutisiin Azerbaidžanin naapurimaista Dagestanista, Georgiasta, Turkista ja Iranista, mutta heistä itsestään emme ole kuulleet juuri mitään. Parhaassa tapauksessa joku on lukenut Leo Tolstoin tarinan Kaukaasian vanki. Azerin kieli on turkin yksi murre, siis uralilais-altailaista perua ja näin ollen sukua suomellekin. Puhuttu nyky-azeri muistuttaakin lystikkäällä tavalla unkaria intonaatioltaan ja fonetiikaltaan.
Musiikin kansallisen tyylin taustana ovat aina myös maan historialliset tapahtumat. Ei se mistään tyhjästä synny. 1800-luvulla maa jaettiin naapurien Venäjän ja Persian kesken. Miljoona azeria asuu edelleen Iranissa. Maa oli itsenäinen edistyksellinen demokratia kaksi vuotta 1919-1920, jossa naisilla oli äänioikeus. Mutta sitten alkoi bolshevikkiaika. Mm. Stalin sai vallankumouskoulutuksen Bakun öljytehtailla.
Bakun onni ja onnettomuus on öljy. Nyt kaupunki on rikas. Se kannattaa kokea. Mukaan lukien oopperatalo, joka valmistui 1910.
Bakun opperatalo vuodelta 1910
Kuka oli Hajibeyon? Jonkinlainen kansallissankari, säveltäjä, kapellimestari, journalisti, kirjailija, opettaja, kääntäjä. Hän sävelsi Azerbaidžanin kansallishymnin ,joka otettiin uudelleen käyttöön 1991 kun maa itsenäistyi ja irtaantui Neuvostoliitosta. Hän sävelsi islamilaisen maailman ensimmäisen oopperan, joka nyt menee Bakun oopperatalon vakio-ohjelmistossa. Sali täyttyi nytkin esityksessä 23.4. Salissa kuuli paljon venäjää, venäläiset harrastavat oopperaa, mutta myös azeri-nuorisoa kiitettävästi. Kaikki tunsivat ooperan juonen ja puhkesivat aplodehin huippukohdissa. Eli kyseessä oli elävä kulttuuriperinne – hieman niin kuin Lontoossa Shakespeare-esityksissä yleisö tietää jo ennakkoon, missä kohdassa pitää liikuttua tai nauraa.
Kohtaus Hajibeyonin oopperasta Leylin ja Majnun, näyttämöohjaus: Sevil Haciyeva ja Hafiz Quliyev
Oopperan juoni perustuukin arabimaailman tunnetuimpaan lemmentarinaan, eräänlaiseen islamilaiseen Romeoon ja Juliaan… tai miksei Tristan ja Isoldeen tai Kaija Saariahon Kaukaiseen rakkauteen. Rakastavaiset eivät koskaan saavuta toisiaan. Leylin isä kieltää tytärtään naimasta Majnunia, tästä masentuneena Leyli hiipuu pois kuin Traviatassa ja Majnun tulee hulluksi, vaeltaa hautausmaalla ja vaipuu lopulta kuolleena Leylin muistomerkille. Oopperan perustyyli on lähinnä venäläistä romanttista oopperaa à la Glinka tai Borodin. Erityisesti kuoroa käsitellään siihen tyyliin.
Mutta varsinaisen uutuuden tarjoaa paikallisen folkloretyylin sisällyttäminen suoraan eurooppalaiseen oopperaan. Useimmat roolihenkilöt laulavat nimittäin ns. mughamia, joka on yleisnimitys azerien regionaaliselle musiikkityylille; se on tyyypillistä Kaukasuksen vuoristoalueille ja perustuu modaalisille asteikoille. Mugham on sukua arabialaisten maqamille ja persialaisten dastgah-tyylille. Kyseessä on myös eräänlainen jodlaava kurkkulaulutekniikka, joka sijoittaa melodian varsin korkealle ja sisältää eräänlaista vibratoa niin että laulu kuulostaa melkein kuin itkulta tai vaikerrukselta. Useat laulajat oopperaesityksessä oli selvästi koulutettu vain tähän laulutekniikkaan, kuten pääroolin Majnun esittäjä Elnur Zeynalov. Hankalampaa heille oli siirtyä mugham-sooloista perinteiseen oopperatyyliin orkesterisäestyksellä. Vaikuttavia hetkiä toisaalta ensikertalaiselle olivat juuri nämä siirtymät, joissa orkesteri ikään kuin antiikin tragedian kuoron tavoin kommentoi näyttämökuoron kanssa tapahtumia. Mugham laulua säesti saz-niminen soitin orkesterimontusta, se on eräänlainen pitkäkaulainen luuttu. En ole juuri kuullut vastaavaa tapausta , jossa foklore esiintyy näin paljaan autenttisena länsimaisen tyylin rinnalla (Eero Hämeenniemi on kyllä onnistunut siinä intialaisaiheisissa teoksissaan). Näyttämökuva tarjosi orientaalista loistoa hehkuvissa väreissä. Yleisö käyttäytyi hieman eri tavalla kuin länsimaisissa oopperataloissa, ihmisiä tuli ja meni ja takapenkeillä nuoriso hälisi ja hipelöi iPadejaan.
Leylin ja Majnun -oopperan esirippu
Joka tapauksessa on syytä kiinnittää huomiota myös säveltäjään. Hänen nimensä oppiminen tosin kestää ulkomaalaiselta tovin: siis – Uzeyir Hajibeyon. Hän syntyi Venäjän keisarikunnan Agjabadin kaupungissa (1884) , mutta sai koulutuksena Shushan kaupungissa, jota on sinänsä sanottu ’Kaukaasian konservastorioksi’. Tämä selittää, miten hän jo 1908 pystyi säveltämään koko illan oopperan vailla laajempaa koulutusta. Hän kävi uskonnollista madrasah-koulua arabian ja persian kielillä. Myöhemmin hän meni venäläiseen kouluun. Siellä hän perehtyi Idän ja lännen klassisiin kirjailijoihin. Läntinen taideperinne saapui tähän maahan juuri Venäjän vältyksellä – minkä saatoin itse todeta laajemminkin pari vuotta sitten opettaessani naapurimaan Kazakstanin Alma Atassa, jossa kaikki tunsivat Goethen, Beethovenin, Wagnerin, Mannin ja Proustin – kiitos venäjänkielisten käännösten,
Hajibeyon pystyi itse laulamaan mughamia ja säestämään sitä sazilla. Mutta Gorin pedagogisessa seminaarissa 1899-1904 hän oppi soittamaan viulua, selloa ja vaskisoittimia. Hän toimi opettajana ylä-Karabakhissa ja muutti sitten Bakuun, jossa opetti matematiikaa, maantiedettä ja historiaa, azerin ja venäjän kieltä.Hän julkaisi venäläis-turkkilaisen sanakirjan politiikan ,lainopin ja sotilastermien sanastosta, sekä koulukirjan aritmetiikan ongelmista (1908). Hän toimi itsenäisen Azebaidshanin sanomalehden päätoimittajana 1919-20. Mutta hän joutui myös keskelle vallankumouksen myllerrystä. Hän puolusti azeri-soittimien käyttöä ja pyrki sisällyttämään niitä läntiseen orkesteriin kohottaakseen niiden statusta.
Hänen seuraava oopperansa oli aivan erilainen kuin ensimmäinen, täysin eurooppalaiseen oopperatyyiin. Juonessa sheikki tapaa matkallaan Mekkaan kauniin gruusialaisen naisen,ihastuu tähän ja luopuu uskostaan. Mutta naisen isä on sikopaimen, palvelee siis muslimeille kiellettyä eläintä. Ooppera esitettiin 1909, mutta se herätti pahennusta. Säveltäjä poltti partituurin. Kun häneltä kysyttiin miksi, hän sanoi: ”En tuhonnut sitä, teos on minulla päässäni koko ajan”. Hänen seuraavat oopperansa Rustam ja Sohrab (1910), Asli ja Karam (1912, esitettiin Pariisissa 1925) ja Shaahi Abbas ja Khurshid Banu (1912) ja Harun ja Leyli (1915) perustuivat jälleen mughamiin.
Hajibeyon perusti Bakun Musiikkiakatemian 1920. Hänen merkittävien oppilaidensa joukossa on myös maan ensimmäinen tärkeä naissäveltäjä Adila Hüseyn-Zadi (1916-2005). 1927 hän julkaisi kokoelman Azerbaidžanin kansanmusiikkia. 1931 hän perusti orkesterin, joka esitti länsimaista klassista musiikkia azeri-soittimin. Hän joutui siis luomaan notaation, jolla tämä musiikki tuli soittokelpoiseksi. Hän oli Azerbaidžanin säveltäjäliiton puheenjohtaja kuolemaansa saakka vuoteen 1948. Hän liittyi kommunistipuolueeseen 1938 ja edusti kahdesti maataan Neuvostoliiton korkeimmassa byroossa. Hän sai Lenin-palkinnon ja lisäksi kahdesti Stalin-palkinnon, oopperastaan Koroghlu 1941 ja 1946 elokuvamusiikista, joka perustui hänen oopperaansa Arshin Mal Alan.
Historian kannalta on merkillistä, että Hajibeyon onnistui säilyttämään asemansa vainojen aikana ja saamaan sitten korkeimpia neuvostotunnustuksia. Ja kuitenkin hän oli ollut itsenäisen Azerbaidžanin johtavia intellektuelleja 1919-1920. Tätä olisi kiinnostavaa tutkia tarkemmin.
— Eero Tarasti
