Radion sinfoniaorkesteri ja Hannu Lintu kantaesittivät Sebastian Fagerlundin Driftsin Musiikkitalossa tämän viikon konserttisarjassaan. Kuva © Jari Kallio
Toki ihmismieli etsii luonnostaan merkityksiä ja yhteyksiä kaikesta kohtaamastaan, mutta Hannu Linnun ja Radion sinfoniaorkesterin tämän viikon konserttiohjelmassa ei voinut olla huomioimatta ilolla niitä musiikillisia siltoja, joita Sebastian Fagerlundin nyt kantaesitetyn Driftsin sekä Carl Nielsenin neljännen sinfonian välille rakentui.
Drifts (2017) on reilun kymmenen minuutin mittainen seikkailu suurelle orkesterille. Sen sukulaisuus Fagerlundin viimeaikaisten orkesteriteosten ja konserttojen kanssa on ilmeinen erityisesti herkullisen orkestraation ja musiikkia eteenpäin vievän peräänantamattoman pulssin suhteen. Uutta on kuitenkin tapa, jolla Fagerlund nivoo oivallisesti yhteen alun tummasävyistä Largo misteriosoa sekä sen lomasta esiin kasvavaa kirkasta Energicoa.
Hitaan ja nopean musiikin karakterien kietoutuminen samanaikaisesti soivaan kudokseen on tietenkin ilmiö, jota säveltäjät ovat tutkineet monin tavoin ja usein kiehtovin ratkaisuin, oli sitten kysymys renessanssipolyfoniasta, Ligetistä tai Reichista. Ja nautinnollisen omanlaisensa oli myös Driftsin orgaaninen kasvu hitaan ja nopean, tumman ja kirkkaan sävelmateriaalin ympärillä.
Alun syvyyksistä kumpuavat soinnit assosioituivat hetkellisesti Stravinskyyn, kun taas lyömäsoitinten eri väreissä sykkivä pulssi oli hyvin Fagerlundille ominaista ja erinomaisen sähköistävää. Musiikki kantoi kuulijaa riemastuttavan vaivihkaa moninaisiin sointimaisemiin, joiden avautuminen oli alati inspiroivaa avaustahdeista päätösrepliikkiin saakka.
Lintu ja Radion sinfoniaorkesteri ovat tehneet oivallista työtä jo useammankin Fagerlundin teoksen parissa niin konserttisalissa kuin levytysstudiossakin. Driftsin kantaesitys jatkaa tätä perinnettä erinomaisesti. Toivottavasti tämä Hannu Linnulle omistettu teos löytää tiensä meneillään olevaan Fagerlundin teosten levytyssarjaan mahdollisimman pian.
Carl Nielsenin neljäs sinfonia (1914-16), lisänimeltään Det Uudslukkelige eli Sammumaton on paitsi raivokkaan riemuisa kevään, luonnon ja elämän peräänantamaton ylistys, myös mitä nerokkaimmin rakennettu sinfonisen kehittelyn ja orkesterin sointikirjon tutkielma, joka hämmästyttää kuulijaansa vielä vuosisata syntynsä jälkeenkin.
Nielsen, kuten Fagerlundkin, tutki Sammumattomassaan mahdollisuuksia nivoa sinfonisia elementtejä yhteen ilman tarkkarajaisia osajakoja. Tätä yksiosaisuuden ja orgaanisemman kehittelyn ihannetta kohti pyrki samanaikaisesti myös Sibelius, vaikkakin pinnalta katsoen nämä kaksi säveltäjää tuskin voisivat olla orkesteriajattelussaan erilaisempia.
Sibeliuksella ja Nielsenillä oli tietenkin pyrkimyksissään yhteisiä esikuvia. Molemmat olivat kuulleet Schönbergin yksiosaisen Kamarisinfonian (1906), jossa allegrojen, scherzon ja hitaan osan elementit muodostavat katkeamattoman jatkumon, joskin näiden väliset rajat ovat vielä tuossa teoksessa suhteellisen selväpiirteisiä.
Luonnollisesti erityinen merkitys niin Nielsenille kuin Sibeliuksellekin oli Beethovenilla, joka jo viidennessä sinfoniassaan (1804-08) kuljetti temaattisia aiheita osasta toiseen lujittaen sinfonista kokonaisrakennetta ennennäkemättömällä tavalla.
Kaikesta rakenteellisesta oivaltavuudestaan huolimatta Nielsenin neljäs sinfonia ei ole vain mielikuvituksellisten sävelaiheiden taidokas sommitelma, vaan se kasvaa vähintään Mahlerin veroiseksi seikkailuksi, jonka häikäisevä orkestraatio ja välillä liki mahdottomuuksiin yltävä taipumus sulauttaa mitä erilaisimpia soivia aineksia johdonmukaiseksi kokonaisuudeksi hakee vertaistaan sinfoniakirjallisuudessa.
Neljäs sinfonia tutkii sinfoniaorkesterin sointimahdollisuuksia hätkähdyttävällä raikkaudella. Oli sitten kyseessä huilun ja käyrätorven vuoropuhelu, jousikvintetti tai kahden patarumpalin karnevaali, kuulija voi vain riemuita soinnin rikkaudesta, varsinkin kun teoksen saa kuulla sellaisessa soivassa asussa kuin RSO:n ja Linnun kanssa lauantaisessa Musiikkitalon iltapäivässä.
Fagerlundin ja Nielsenin riemastuttavien sointimaailmojen ja rakenteellisten seikkailujen lomassa kuultiin Maurice Ravelin G-duuripianokonsertto (1929-31). Tämän baskien kansanmusiikkiaiheita, jazzia ja Mozart-vaikutteita yhdistelevän, mutta erehtymättömästi aina Ravelilta itseltään kuulostavan mainion konserton solistina oli Daniil Trifonov, yksi aikamme puhutuimmista nuorista pianisteista.
Ilahduttavahan tuo Ravelin teoksen tulkinta oli, rikkaasti soiva ja monissa detaljeissaan varsin huoliteltu sekä kokonaisuutena hyvin harkittu ja tasapainoitettu. Erityisen persoonallinen tai mieleenpainuva Trifonovin tulkinta ei ehkä ollut, mutta toisaalta konserton taidokas konstruktio ja soittimellinen ajattelu välittyivät johdonmukaisesti. RSO ja Lintu olivat Trifonoville mainio partneri.
Ylimääräisenä saatiin kuulla Trifonovilta erinomainen ripaus Stravinskyn Petrushkaa, joka istui myös oivallisesti ohjelmakokonaisuuteen. Lähes täyteen myydyn Musiikkitalon yleisö oli suosionosoituksistaan päätellen varsin tyytyväinen. Lauantaiuusinnat ovat selvästi ottaneet paikkansa.
— Jari Kallio
Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari
Daniil Trifonov, piano
Sebastian Fagerlund: Drifts, kantaesitys
Maurice Ravel: Pianokonsertto G-duuri
Carl Nielsen: Sinfonia nro 4 ”Sammumaton”
La 6.5. klo 16.15
Musiikkitalo, Helsinki