Author Archives: Paul

RSO ja Kent Nagano valmiina sukeltamaan Brucknerin adagioon. Kuva © Jari Kallio

Anton Brucknerin kahdeksas sinfonia (1884-87, uudistettu 1889-90) kahdesti saman viikon sisään on melko lailla harvinainen ilo konserttivieraalle. Varsinkin kun tuon sinfonioista mitä vaikuttavimman saa kuulla kahtena niin kerrassaan erilaisena, mutta tahoillaan äärettömän oivaltavana toteutuksena.

Maanantaina Sir Simon Rattle johti Bruckner-seikkailun Berliinissä, torstaina oli vuorossa Radion sinfoniaorkesterin ja Kent Naganon kristallinkirkas matka säveltäjän sinfonisen logiikan ytimeen.

Sekä Rattle että Nagano johtivat kahdeksannen sinfonian Robert Haasin editiona (1939). Tämä yhtäältä varsin kiistelty mutta toisaalta itsepintaisesti suosionsa säilyttänyt editio on kiehtova yhdistelmä, jonka lähtökohtana on Brucknerin uudistama sinfonian vuoden 1890 laitos, jonka adagioon ja finaaliin Haas palautti vuoden 1887 alkuperäisversiosta vaikuttavia katkelmia, jotka säveltäjä oli pudottanut pois teostaan uudistaessaan.

Brucknerin tapauksessa kysymys kunkin edition ”autenttisuudesta” on varsin monitahoinen, eräänlainen partituurin kirjaimen ja tarkoituksen hermeneuttinen kehä, jossa ei ole yksiselitteisen oikeita tai vääriä tulkintoja, ainoastaan vaihtoehtoisia, eri tavoin perusteltavissa olevia päätelmiä.

Voimme tarkastella Brucknerin asemaa hänen omana aikanaan kenties osuvimmin siteeraamalla Edgar Varèsen toteamusta, jonka mukaan taiteilija ei ole edellä aikaansa, vaan suurin osa ihmisistä on ajastaan jäljessä.

Brucknerin kohtalona oli kohdata aikalaistensa laajamittainen ymmärtämättömyys, pahimmillaan suoranainen vihamielisyys, jolla monet hänen teoksensa kampitettiin niiden enemmän tai vähemmän epäonnistuneissa kantaesityksissä. Näkyvimmän poikkeuksen muodosti seitsemäs sinfonia (1881-83, uudistettu 1885), joka oli yksi harvoja Brucknerin menestyksiä hänen elinaikanaan.

Kahdeksas sinfonia ei kuitenkaan ollut menestys alkuperäisessä 1887 asussaan. Kapellimestari Hermann Levi tyrmäsi sen heti partituuriin tutustuttuaan, jonka seurauksena Bruckner ryhtyi muokkaamaan sinfoniaansa rakenteellisesti ja orkestraalisesti uuteen uskoon.

Brucknerin muokkauksista on vaikea sanoa yksiselitteisesti ohjasivatko niitä ensisijaisesti säveltäjän sinfonisen ajattelun muutokset vai yksinkertaisemmin käytännöllinen halu saada sinfonioita esitetyksi. Huomionarvoista näissä revisioissa on tietenkin myös se, että Brucknerilla ei ollut tapana hävittää varhaisempia versioitaan tai sanoutua niistä irti millään tavoin.

Niinpä ei ole ollenkaan kummallista, että Haas toimittaessaan kahdeksannesta sinfoniasta julkaisukelpoista editioita salli itselleen vapauden poiketa kohdakkoin Brucknerin 1890 versiosta. On myös huomautettava, että Haas ei tehnyt lisäyksiään täysin omavaltaisesti, vaan etupäässä hän palautti partituuriin katkelmia, jotka Bruckner itse oli alun perin suunnitellut sisällyttävänsä uudistettuun laitokseensa, mutta jotka hän oli sittemmin ruksannut yli ennen partituurin painamista vuonna 1892.

Niin tai näin, Haasin editio on kelvannut vuosien varrella niin Herbert von Karajanille, Günter Wandille, Bernard Haitinkille, Daniel Barenboimille kuin Christian Thielemannillekin. Kahdeksannen sinfonian levytyskatalogia tarkastellessa voi huomata teoksen päätyneen tallenteille kaikkein useimmin juuri Haasin editiona. Vaikka suosiosta ei voikaan sinänsä päätellä sen kummempia, todettakoon kuitenkin, että ihan tavatonta ei juuri tämän edition päätyminen nuottitelineille ole.

Tämän viikon konsertteihinsa Radion sinfoniaorkesteri oli työstänyt Kent Naganon johdolla varsin harvinaislaatuisen ja erittäin ilahduttavan Bruckner-näkemyksen. Allegro moderato -avausta kuunnellessaan ei voinut olla panematta merkille kuinka hätkähdyttävän läpikuultavan, mutta samalla täyteläisen soinnin orkesteri rakensi. Myös tempovalinnat tuntuivat istuvan musiikkiin kerrassaan osuvasti.

Naganolla ei ollut tarvetta lähteä alleviivaamaan ensimmäisen osan jännitteitä, vaan hän luotti musiikin luontaiseen kantokykyyn, joka antoi myös kuulijalle tilaa kokea musiikin rakenteiden ja harmonioiden seikkailun innostavan kuulaasti ja koskettavasti. Wagner-vaikutteet olivat toki aistittavissa, mutta Nagano ja RSO pitäytyivät johdonmukaisesti Brucknerin omassa identiteetissä, jonka siteet myöhäiseen Schubertiin olivat läsnä kenties voimakkaammin kuin yhdessäkään toisessa kuulemassani tämän sinfonian esityksessä.

Scherzon ja trion virtaava liike-energia ja hienovaraisesti toteutetut kontrastit veivät hetkittäin ajatuksia jopa Mozartiin. Oli ilo seurata, kuinka tämä suuri joukko muusikoita, suurempi kuin yhdessäkään muussa Brucknerin sinfonioista, pelasi yhteen ketterästi huomioiden liioittelematta sekä osan dramaturgisen kokonaisuuden että partituurin monet jännittävät detaljit. Muutamia pieniä epätarkkuuksia lukuun ottamatta RSO soi upeasti.

Brucknerin suuremmoinen adagio, feierlich langsam, doch nicht schleppend, lepäsi nautittavasti tasaisen pulssinsa yllä vailla itsetarkoituksellista viipyilyä. Musiikki sai soida ja kasvaa, mutta jälleen orkesteri ja Nagano kaihtivat turhaa paisuttelua. RSO:n soinnin vietäväksi oli ilo heittäytyä. Wagnertuubat tarjosivat lumouksenomaisia häivähdyksiä tuonpuoleisesta.

Adagion huipennuksessa ei ollut sitä pakahduttavuutta, mihin kuulija kenties on tottunut, mutta tähän eivät kapellimestari ja orkesteri selvästi pyrkineetkään. Sen sijaan nyt tarjoutui oiva tilaisuus kerrankin tarkastella nimenomaan Brucknerin taidokasta tapaa rakentaa osan kiehtova kokonaisarkkitehtuuri.

Huikea finaali oli RSO:lta kerrassaan komea taidonnäyte, joka eteni majesteetillisesta avauksestaan läpi mitä rikkaimpien soivien maisemien ennen kohoamistaan kohti hämmästyttävästi yhteen lomittuvien sinfonian teemojen kontrapunktista apoteoosia. Miten näin nerokasta musiikkia voikaan olla olemassa!

Siinä määrin ilahduttava ja uusia ajatuksia herättävä tämä ilta oli, että en panisi pahakseni, jos Kent Nagano ehtisi lähivuosina takaisin tänne kylmään Pohjolaan tekemään pari muutakin Brucknerin sinfoniaa Radion sinfoniaorkesterin kanssa.

— Jari Kallio

Radion sinfoniaorkesteri
Kent Nagano, kapellimestari

Anton Bruckner: Sinfonia nro 8 (editio: Robert Haas)

To 11.5. 2017, klo 19
Musiikkitalo, Helsinki

Sir Simon Rattle ja Berliinin filharmonikoiden cornistit saivat ansaitusti myrskyisät suosionosoitukset. Kuva © Jari Kallio

Orkesterikirjallisuudessa Anton Brucknerin (1824-1896) kahdeksas sinfonia (1884-87, uudistettu 1889-90) hakee vertaistaan. Tämä säveltäjänsä viimeinen valmistunut sinfonia herättää toki huomiota jo ulkoisilta mittasuhteiltaan, mutta vielä hämmästyttävämpää on Brucknerin nerokas ja varsin omaperäinen konstruktio, joka tekee kahdeksannesta sinfoniasta huikean seikkailun.

Kestoa sinfonialla on noin kahdeksankymmentä minuuttia, jonka lisäksi Bruckner käyttää tässä teoksessa suurinta orkesteriaan, jonka omaleimaisinta antia on wagnertuubakvartetti, jolle Bruckner on antanut sinfoniassaan erityisen merkittävän roolin.

Niin riemastuttavaa kuin Brucknerin kahdeksannen sijoittaminen konserttiohjelmaan aina onkin, ensimmäinen haaste syntyy mietittäessä, minkä teoksen voisi sijoittaa sen pariksi. Monesti Brucknerin sinfonioita esitetään yhdessä Mozartin konserttojen kanssa, vaihtelevalla menestyksellä, mutta kahdeksannen sinfonian kesto ei erityisesti suosi tätä ratkaisua.

Wagnerin alkusoittoja näkee myös konserttiohjelmissa, mutta lienee paikallaan kysyä, sopivatko ne tähän tehtävään erityisen hyvin. Bruckner toki sai vaikutteita Wagnerin harmonioista ja orkestraatiosta, mutta pohjimmiltaan hänen musiikkinsa eroaa Wagnerista kuitenkin merkittävästi. Brucknerille onkin itse asiassa vaikea löytää suoria edeltäjiä. Schubertin yhdeksäs sinfonia osuu kenties lähimmäksi tässä mielessä.

Toki kahdeksas sinfonia muodostaa yksinkin aivan riittävän sisällön konsertille, mutta Berliinin filharmonikot ja Sir Simon Rattle olivat päätyneet ilahduttavaan ratkaisuun ja tilanneet brittisäveltäjä Simon Holtilta (s. 1958) uuden teoksen tätä ohjelmaa varten. Tilaus on osa orkesterin sarjaa aikamme säveltäjille. Ensi vuonna tässä sarjassa kuullaan mm. Magnus Lindbergin ja Hans Abrahamsenin kantaesitykset.

Äkkiseltään katsoen Holtin uutuusteos Surcos – in memoriam Sir Peter Maxwell Davies on monin tavoin eri maailmasta kuin Bruckner. Surcos on kestoltaan vain kuusiminuuttinen ja Holt käyttää melko pientä orkesteria, joskin hän hyödyntää oivallisesti tarjolla olevaa Brucknerin soitinvalikoimaa, kuten kolmea harppua ja kontrafagottia, lisäten joukkoon flyygelitorven ja bassoklarinetin.

Vaikka Surcosin ulkoiset puitteet eroavat Brucknerin sinfoniaklassikosta monin tavoin, pinnan alta löytyy kuitenkin kiehtovaa samankaltaisuutta. Brucknerin tavoin Holt rakentaa teoksensa pienistä aihelmista, jotka kulkevat musiikin läpi kasvaen ja muuttaen kiehtovasti muotoaan. Yhteistä on myös hienovaraisesti teoksen läpi kulkeva peruspulssi, jonka puitteissa erilaiset soivat karakterit rakentuvat.

Holtin sävellystyön lähtökohtana on ollut Antonio Machadon (1875–1939) syyskylvöä kuvaava runo Noviembre 1913. Kylvettävien siementen tavoin Holt istuttaa musiikkiinsa moninaisia aiheita, jotka soivat häivähdyksinä musiikissa ennen haipumistaan pinnan alle. Tempomerkintä Largo: quasi Sarabande vahvistaa teoksen tummaa perussävyä, jonka voi assosioida Surcosin alaotsikon omistukseen Sir Peter Maxwell Daviesin (1934–2016) muistolle.

Hienosti Surcos kantaesityksessään soi Rattlen ja orkesterin huolehtiessa tarkoin tämän lähes weberniläistä tarkkuutta vaativan upeasti häilyvän musiikin olemuksen toteutumisesta. Tähän kuuteen minuuttiin mahtui kokonainen maailma.

Brucknerin sinfoniat ovat esiintyneet viime vuosina yhä useammin Rattlen ohjelmistossa. Ja hyvä niin, sillä hänellä on erittäin kiehtova ote Bruckneriin, vaikka hänen nimeään harvemmin säveltäjään assosioidaankaan.

Berliinin filharmonikoilla taas on tunnetusti maine oivallisena Bruckner-orkesterina, joka on esittänyt säveltäjän musiikkia ahkerasti Furtwänglerin ja Karajanin päivistä saakka. Vuosien varrella Brucknerin sinfonioita on kuultu Philharmoniessa ylikapellimestarien ohella niin Günter Wandin, Herbert Blomstedtin kuin Christian Thielemanninkin johdolla.

Kahdeksas sinfonia alkaa Brucknerille tyypilliseen tapaan viulujen tremololla ja käyrätorvien urkupisteellä, joiden ympärille matalat jouset ja puhaltimet punovat aiheitaan. Kuudenkymmeneseitsemän tahdin johdannon jälkeen pääteema esittäytyy majesteetillisena koko orkesterin fortissimopurkauksena, josta aukeaa mukaansatempaava seikkailu, jossa avausosan teemat kietoutuvat moninaisiin harmonisiin jännitteisiin kohoten välillä pakahduttaviksi huipennuksiksi, joista viimeisen jälkeen musiikki katoaa arvoitukselliseen ppp-hiljaisuuteen tahdeilla 405–417.

Jo ensimmäisen osan perusteella kuulija saattoi ymmärtää kokevansa jotakin erityistä. Harvoin, jos koskaan, olen kuullut tämän osan piirtyvän yhtä jännitteisenä ja intensiivisenä mutta samalla kuintenkin yksityskohdissaan ja sointiväreissään mitä viimeistellyimmin toteutettuna. Orkesterin saattoi aistia olevan omassa elementissään.

Brucknerin scherzo edellyttää tavallistakin perusteellisempaa kokonaisuuden harkintaa kapellimestarilta, sillä sen sinänsä suoraviivainen ABA-rakenne tarvitsee yksityskohdissaan riittävää vaihtelua, jotta musiikki ei sorru monotoniseksi. Samalla on kuitenkin vältettävä tämän varioinnin itsetarkoituksellisuutta.

Myös temposuhteet on pohdittava huolella sillä scherzon ei ole tarkoitus olla erityisen nopea, vaan allegro moderato, kun taas trion esitysmerkintänä on langsam, joten tempojen kontrastien tulee olla suhteellisen hienovaraisia.

Rattle olikin miettinyt tämän osan aivan erinomaisesti. Yhdessä mainioiden muusikkojensa kanssa hän tuntui löytävän osan jokaisen vivahteen, joista moniin kiinnitin nyt huomiota ensimmäistä kertaa. Rytmiikka oli äärettömän ilmeikästä, kiitos tarkkojen aksenttien ja näiden huolellisen vaihtelun. Erityisen mieleenpainuvana tästä osasta mainittakoon vaikuttavasti toteutettu trion päätösjakso, jossa musiikki ajautuu koskettavasti eksyksiin.

Kahdeksannen sinfonian adagio on yksi oivallisimpia romanttisen sinfonisen musiikin ilmentymiä. Tämä pelottavan kaunis osa, esitysmerkinnältään feierlich langsam, doch nicht schleppend vie kuulijansa Brucknerin myöhäisille sinfonioille hyvin omaleimaiseen maailmaan, jollaista ei kohtaa missään muussa musiikissa kenties Mahlerin kymmenennen sinfonian avausadagiota lukuun ottamatta.

Jousten raukeasti keinuva aallokko muodostaa osan rytmisen perustan. Ykkösviulut tuovat avausteemaan, joka kasvaa osan kuluessa toinen toistaan voimallisempiin huipennuksiin, joista musiikki kuitenkin on pakotettu palaamaan yhä uudelleen samaan henkeäsalpaavaan etsintään. Lopulta kuullaan adagion järisyttävin purkaus tahdeilla 249–256, jossa myös lautaset ja triangeli pääsevät soittamaan kaksi ainokaista tahtiaan koko sinfoniassa. Tästäkin musiikki vaipuu kuintenkin takaisin hiljaisuuteensa, mutta nyt seestyneempänä.

Adagio oli berliiniläisten orkesterisoinnin juhlaa, jossa erityisesti wagnertuubat ja käyrätorvet tekivät kertakaikkisen aseistariisuvan vaikutuksen. Rattlen johdolla orkesteri rakensi huipennukset taidokkaasti, ja musiikista muodostui johdonmukainen ja syvältä koskettava kokonaisuus.

Entäpä finaali sitten? Tuo Brucknerin luomuksista yksi huikeimmista vaatii orkesterilta ja kapellimestarilta heittäytymistä suureen seikkailuun, jonka konstruktio on äärettömän vaikuttava. Viidennen sinfonian finaalin ohella tämä on Brucknerin mielikuvituksellisimpia sinfonisia päätöksiä, jossa orkesteri-ilmaisun mahdollisuudet tutkitaan varsin perusteellisesti.

Finaalin avaus, feierlich, nicht schnell käynnistyy jousten vääjäämättömän päättäväisellä neljäsosarytmillä, joihin puhallinten juhlallinen teema kasvaa huipentuen trumpettien kirkkaisiin fanfaareihin. Patarummun fortissimo, joka kerrankin oli fortissimo, ei forte eikä forte fortissimo, käynnistää pääteeman kertauksen, joka johtaa toiseen huipennukseen.

Majesteetillisen avauksen jälkeen musiikki ajautuu pitkään etsintään kekseliäiden harmonioiden ja hämmästyttävän kontrapunktin maailmaan, josta pääteema vähitellen pakottautuu uudelleen ja uudelleen esiin. Yksi hienoimpia näistä pääteeman häivähdyksistä on huilun ja klarinetin vuoropuhelu, jonka Emanuel Pahud ja Andreas Ottensamer toteuttivat kerrassaan kauniisti.

Rattlen johdolla finaalin kehittelyn jännite sai orkesterilta niin musertavan vaikuttavan toteutuksen, että pääteeman lopulta purkautuessa täydellä voimalla saattoi tuntea todellisen hurmoksen, jonka vertaista kokee tuskin missään muussa musiikissa.

Bruckner ei kuitenkaan päätä kahdeksatta sinfoniaansa tähän huipennukseen, vaan edessä on vielä yksi suuri seikkailu, jossa sinfonian kunkin osan teemat liittyvät hurjaan codaan, joka lopulta saattaa tämän ainutlaatuisen matkan katarttiseen päätökseensä.

Hurjiksi kasvoivat yleisön suosionosoituksetkin tämän sinfonisen kirkastuksen jäljiltä. Kenties suurimmat kiitokset saivat ansaitusti Stefan Dohrin luotsaamat verrattomat cornistit, joille ilta oli ollut varmasti vaativa mutta myös aivan erityisen antoisa. Soitinryhmistä häikäisevimpiä olivat myös orkesterin kontrabassot, joiden uskomattomasta ilmaisuasteikosta saatiin nauttia monituiset kerrat illan kuluessa.

Rattlen oivaltavan vakuuttava Bruckner-näkemys sai niin ikään ansaitun lämpimän vastaanoton Philharmonien yleisöltä, joka suostui lähtemään vasta kapellimestarin tultua orkesterin jo poistuttua lavalle vielä kerran kumartamaan. Onneksi berliiniläisten ja Sir Simonin Bruckner-seikkailua saadaan jatkaa vielä ensi keväänä, kun Rattle johtaa yhdeksännen sinfonian täydennetyn neliosaisen edition yhdessä viimeisistä konserteistaan orkesterin ylikapellimestarina.

— Jari Kallio

Berliinin filharmonikot
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Simon Holt: Surcos, kantaesitys
Anton Bruckner: Sinfonia nro 8 c-molli, WAB 108 (editio: Robert Haas, 1939)

Philharmonie, Berliini
Ma 8.5.2017, klo 20