Amfion pro musica classica

Author Archives: Paul

Gramophone-palkittu Vilde Frang soittaa Brittenin viulukonserton RSO:n solistina

26.9.2017 11:02 , Jätä kommentti ,
Vilde Frang

Vilde Frang

Norjalainen viulisti Vilde Frang esiintyy Radion sinfoniaorkesterin solistina 4.10. Musiikkitalossa. Frang tulkitsee Benjamin Brittenin viulukonserton, jonka levytyksestä hän sai arvostetun Gramophone-palkinnon 2016. Konsertin venezuelalaisen kapellimestarin Rafael Payaren johdolla ohjelmassa on lisäksi Berlioz’n Rooman karnevaali ja Fantastinen sinfonia. Konsertti lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja verkossa yle.fi/areena.

Norjalaisen Vilde Frangin (s.1986) ura lähti nousuun jo 12-vuotiaana, kun kapellimestari Mariss Jansons pyysi häntä esiintymään Oslon filharmonikkojen solistina. Sittemmin Frang on soittanut niin Lontoon kuin Wieninkin filharmonikkojen kanssa. Omaperäisistä tulkinnoistaan ja maanläheisyydestään tunnettu Frang on soittanut mm. Berliinin ja Münchenin filharmonikkojen, Leipzigin Gewandhaus-orkesterin ja Mahler-kamariorkesterin solistina. Kamarimusiikkia Frang esittää mm. Gidon Kremerin, Martha Argerichin, Truls Mørkin ja Nicolas Altstaedtin kanssa. Hän on esiintynyt mm. Salzburgin musiikkijuhlilla ja Lontoon Proms-festivaalilla. Soolokonsertteja Frang on pitänyt mm. New Yorkin Carnegie Hall’ssa, Lontoon Wigmore Hall’ssa, Wienin Musikvereinissa ja Berliinin filharmoniassa.

Venezuelasta kotoisin oleva Rafael Payare voitti kansainvälisen Nicolai Malko -kapellimestarikilpailun 2012. Samana vuonna hänen mentorinsa Lorin Maazel kutsui oppilaansa kapellimestariksi Castleton-festivaalille Virginiaan, Yhdysvaltoihin. Vuodesta 2014 Payare on toiminut myös pohjoisirlantilaisen Ulsterin orkesterin ylikapellimestarina. Karismaattinen Payare on tämän hetken kysytyimpiä nuoria kapellimestareita. Hän on johtanut mm. Tšekin, Wienin, Münchenin ja Rotterdamin filharmonikoita, Lontoon sinfoniaorkesteria, Lontoon Philharmonia-orkesteria ja Chicagon sinfoniaorkesteria. Oopperaa Payare on vieraillut johtamassa mm. Ruotsin kuninkaallisessa oopperassa.

Kategoria: TIEDOTTEET

arvio: Izumi Tateno 80 vuotta

25.9.2017 9:40 , Jätä kommentti ,
Izumi Tateno.

Izumi Tateno.

Helsingin konservatorion sali Ruoholahdessa täyttyi yleisöstä, joka saapui seuraamaan Izumi Tatenon 80-vuotisjuhlakonserttia sunnuntaina 24.9. klo 15. Aurinkokin tuli vihdoin esiin kuin sen uskomattoman élan vitalin houkuttelemana, joka pianistimestarista säteili. Mutta aihetta oli myös jubileerata 20-vuotiasta La Tempesta -orkesteria, jota johti yksi näitä nuoria kapellimestarilupauksiamme ja jo -tähtiämme Eero Lehtimäki. Orkesteria tarvittiinkin, sillä tällä kertaa Tateno esitti kaksi hänelle kirjoitettua pianokonserttoa: japanilaisen Kochiro Mitsunagan (s. 1966) teoksen Concert Fontaine (nimi viittasi Izumiin, joka tarkoittaa japaniksi lähdettä) sekä argentiinalaisen Pablo Escanden (s. 1971) opuksen Antipodas – Fantasia concertante. Tuntui kuin pianistimme olisi vain entisestään voimistunut eikä keskittyminen vain vasempaan käteen vaikuttanut mitenkään näiden teosten sointikuvaa supistavasti. Päinvastoin Mitsunagan konserton alun kohtalokkaat raskaat basson soinnut, jotka viittasivat ilmeisesti säveltäjän kotikaupungin tuhoisaan maanjäristykseen 2016, soivat täydessä fortissimossa dramaattisen painokkaasti. Sinänsä Mitsunagan teosta tullaan varmasti esittämään; se on soivaa, Raveliin usein viittaavaa tekstuuria, joka lavenee leveäksi jousien cantilenaksi, syvään hengittäväksi melodisuudeksi, ’melokseksi’ kuten sanotaan. Sointikuva saattaa olla hetkittäin tunteelliseen elokuvamusiikkiin assosioiva, mutta samalla siinä on hienostunutta Sinnlichkeitia, eikä mikään viittaa siihen, että tämä olisi erityisesti japanilaisen säveltämää musiikkia. Tateno pystyy toteuttamaan laajoja legatokaaria ja silloittamaan musiikin hyppyjä sävelavaruudessa. Teos sopi taiteilijalle aivan erinomaisesti.

Illan toinen konsertto taas heti paljasti, että ollaan latinalaisessa Amerikassa. Ei voinut olla ajattelematta Ginasteraa, Chavezia tai Villa-Lobosia. Perkussiiviset rytmikuviot huipensivast teoksen, mutta juuri kun sen luuli päättyneeksi, se jatkuikin ja siirtyi tango-sitaatteihin. Niitä ei oikeastaan olisi lainkaan tarvittu, sillä teos oli jo tehnyt vaikutuksensa absoluuttisilla elementeillään. Tatenon tulkinta teoksesta oli intensiivinen loppuun saakka. Hän on kuin kotonaan myös tässä maanosassa, onhan hän mm. levyttänyt brasilialaisen Ernesto Nazarethin tangoja, jotka eivät ole mitään helppoja kappaleita, eivätkä missään tapauksessa kuin huononnettua Albenizia, kuten Tawaststjerna (vanhempi) niitä kerran luonnehti.

Mitä kaikkea tuleekaan muistoina mieleen, kun Tateno astuu lavalla. Pitkä ura Suomessa ja suomalaisen musiikin hyväksi; mutta kotimaan kutsu on vahva ja näin Izumi on nyt palannut synnyinseuduilleen ja asuu enimmäkseen Tokiossa. Ilman häntä suomalainen pianismi olisi kyllä ollut paljon köyhempi. Ei kenelläkään ollut tässä maassa sellaista tekniikkaa kun hänellä, kun hän tuli tänne 1960-luvulla.

La Tempesta orkesterin konserttimestari on puolestaan Izumin poika Janne Tateno ja orkesteri onkin kaiketi voimakkaan japanilaishenkinen ja japanilaisten yritysten ja privaattien henkilöiden sponsoroima. Se soi erittäin täyteläisesti Ottorino Respighin Antiche danze ed arie per liuto sarjassa nro 3. Johtajana nuori Eero Lehtimäki karttoi kaikkea turhaa elehtimistä, hän keskittyi olennaiseen kuten joku Richard Strauss. Mutta tarvittaessa hän oli myös napakan rytminen, kuten Pehr Henrik Nordgerinin Pelimannisarjassa, joka huipentui hyvin bartókmaiseen tanssihurmioon.

Harvasta konsertista poistui niin hyvällä mielellä kuin tästä kaksinkertaisesta juhlahetkestä. Tateno on esimerkki sammumattomasta energiasta ja uskosta taiteeseen – ja hänen tapauksessaan myös pianismiin. Hiljattain olimme juhlineet hänen 77-vuotispäiväänsä, mikä on japanilaisessa kulttuurissa kuulemma jotain aivan erityistä. Mutta tuntui kuin hän siitä olisi vain kasvanut ja noussut uusille tasoille ja korkeampiin sfääreihin. Mitä saammekaan kuulla kun hän täyttää 90 vuotta!

— Eero Tarasti

Izumi Tateno 80 vuotta
Helsingin konservatorio
Sunnuntai 24.9. klo 15

Kategoria: Arviot

arvio: Totuuden hetkiä nykyoopperassa

23.9.2017 16:04 , Jätä kommentti ,
Laura Pyrrö. Kuva © Mika Kirsi.

Laura Pyrrö. Kuva © Mika Kirsi.

Helsingissä voi todella kokea oopperaelämyksiä, löytöjä ja uutuuksia. Syksyllä on Kansallisoopperan ohjelmistossa Sebastian Fagerlundin Höstsonaten – Syysonaatti – ja Kansallisteatterin Omapohja –näyttämöllä kaksi Paul Hindemithin teosharvinaisuutta. Jälkimmäinen tuli parrasvaloihin lähinnä sopraano Laura Pyrrön ansiosta. Hän oli keksinyt nämä Hindemithin kamarioopperat, kääntänyt libretot ja laatinut valaisevat ohjelmakommentit – sekä ennen kaikkea lauloi kummankin teoksen pääroolit.

Ensinnä kuultiin ooppera Hin und zurück – Sinne ja takaisin vuodelta 1927, musiikki oli askeettisesti kirjoitettu vain huilulle (Katja Sirkiä) ja pianolle (Tiina Korhonen). Se edustaa Hindemithin ’uusasiallista’ neoklassismia, taustana hänen paluunsa Bachiin ja versionsa ’lineaarisesta kontrapunktista’. Teos on kauden avantgardea, tuota ’espressivo inexpressif ’ tyyliä ts. epäilmaisevaa ilmaisua, joka kaihtaa kaikkea tunteellisuutta. Oopperan juoni on lopulta aivan sivuseikka. Pari Helene ja Robert joutuvat riitaan edellisen syntymäpäivänä, Robert surmaa Helenen ja sitten itsensä. Mutta sitten deus ex machina puuttuu tapahtumien kulkuun ja peruuttaa ne. Palataan takaperoisesti alkuun. Väliajalla ohjaaja Ville Saukkonen kertoi, miten vaikea tehtävä tällaisen ’kubistisen’ teoksen näyttämötoteutus oli. Mutta hän oli luonut teokseen erinomaisesti sopivan formalistisen tai ehkä oikeammin strukturalistisen elekielen. Kyseessä oli todellinen Verfremdung tekniikka eli vieraannuttaminen, joka oli kauden muotia alkaen Bertolt Brechtistä. Näyttelijät ovat eräänlaisia nukkeja tai berliiniläiskabareen tanssijoita. Tähän musiikkiteatterin lajiin viittasi myös mm. tuolien käyttö rekvisiittana. Laulajat ja tanssijat olivat kaikki oikeita ’tyyppejä’ tähän erikoiseen burleskiin spektaakkeliin.

Laura Pyrröä olemme tottuneet viime aikoina kuulemaan romanttisissa italialaisissa ooppera-aarioissa, tai Sibeliuksessa. Kun hän ilmaantuu ulkomailla lavoille hän edustaa pohjoismaista laulajatarta hopeisine äänineen ja olemuksineen ja valloittaa yleisönsä aina. Nyt hän näytti itsestään aivan uusia dramaattisia ja näyttämöllisiä puolia. Kuka ties hänestä tulee vielä loistavan laulajattaren uransa ohella oopperaohjaaja. Bäcströmin veljekset loivat aivan oikeat karaktäärit ja lauloivat oikeassa teokseen sopivassa tyylilajissa. Margit Westerlund oli vaikuttava professorina, samoin Mari Hautaniemi, Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen. Hetkittäin tuli tunne kuin olisi katsonut japanilaista kabukiteatteria.

Pidempi teos, väliajan jälkeen kuultu Sancta Susanna vuodelta 1922 oli taas aivan erilaista dramaattista, perinteisen juonellista oopperaa. Aihe on sangen antiklerikaalinen kuvaten luostarielämän ahdistavuutta ja lopulta vapautumista siitä kaiken uhallakin. Tämä on sitä synkempää saksalaisen modernismin linjaa sarjassa Schönbergin Erwartung ja Bergin Lulu. Laura Pyrrön Susanna on nuori nunna, joka ei ole kyennyt tukahduttamaan itsessään viettejään toisin kuin sisar Klementia. Molemmat he ensinnä kauhistuvat kaikkia oikean elämän merkkejä, joita tuovat n äyttämölle raikas sensuelli pari Tyttö ja poika (Tuulia Eloranta ja Oskari Kymäläinen), molemmat oivia luonnetanssijoita. Mutta sitten Sisar Susannasta kuoriutuu esiin hänen oikea minänsä – kaiken uhallakin. Laura Pyrrö onnistui jälleen näyttämöllisesti kuvaamaan tämän transformaation vaikuttavasti. Eleetön lavastus ja valaistus valoivat tunnelmaa tähän ahdistavaan luostarimiljööseen. Tässä oli musiikkia toteuttamassa laajempi ensemble, mukana myös urut. Soittajien nimiä ei mainittu ohjelmassa, mutta tunnistin ainakin urkuri Matti Oikarisen ja viulisti Olivia Hollidayn. Sattuipa vielä niin hauskasti, että väliajalla juttelin Hufvudstadsbladetin kriitikon Jan Granbergin ja Oikarisen kanssa, koska olimme yhdessä toteuttaneet 1968 RUK:n kurssijuhlassa Mozartin oopperna Ryöstö seraljista. Se nyt ei tähän kuulu, mutta pienessä maassa ollaan – ja oopperaesitys on aina myös sosiaalinen tilaisuus. Sinänsä olin ensimmäistä kertaa tässä mukavassa pikkuteatterissa Omapohjassa, jota tosin emme ensiksi tahtoneet löytää kun Itäinen ja Läntinen teatterikuja sekoittuivat mielessämme.

Kansallisooperan Syyssonaatti tai pitää kai ehdottomasti sanoa ensinnä ruotsiksi Höstsonaten – niin ruotsalaista tämä nyt kertakaikkiaan on. En olleenkaan ihmettele, että kuulemma prinsessa Viktoria kävi sitä katsomassa. Tästä on jo paljon kirjoitettu ja tietenkin ensisijassa teos on säveltäjä Sebastian Fagerlundin uran kohokohtia, erittäin merkittävä lisä kotimaisen oopperan sarjaan. Musiikki ja orkesteri on tässä läpi kotaisin wagneriaanisessa draamssa etusijalla. Kuten saksalainen musiikin tutkija Alfred Lorern sanoi Wagnerista, kun laulaja lopettaa lavalla niin ’melos’ jatkuu orkesterissa. Tällä tavalla oopperasta tulee oikeastaan sinfoniaa. Wagnerillahan aina joudummekin kysymyään, onko tämä ensi sijassa sinfoniaa vai teatteria. Mutta wagneriaanista on myös se, että kun ooppera alkaa kaikki olennainen on jo tapahtunut, Ihmisten kotalot on jo määrätty. Syyssonaatissa näyttämöpuoli on tietenkin selviö siinäkin mielessä, että lähes kaikilla on mielessään toinen Syyssonaatti, Ingmar Bergmanin elokuva, päärooleissa huippuvaikuttavat Liv llman ja Ingrid Bergman, sinä kautena kun hän seurusteli Lars Schmidtin kanssa, jonka olen tavannut Tukholmassa. Olennaisin ero Fagerlundn ja Bergmanin Syyssonaatin välillä on kuitenkin seuraava: Bergmanilla pianistiäidin tausta paljastuu vasta vähitellen, ja tavallinen päällisin puolin viehättävä pappilan arki paljastuu painajaiseksi. Dramaturgisesti tämä on hieman samantapainen kuin Tshehovin Vanja-eno, jossa siinäkin maaseudulle jääneet sukulaiset palvovat kaupungissa elävää tähteä, professoria, kunnes tämä saapuu kylään ja tukahdutetu tunteet alkavat jyllätä. Koittaa totuuden hetki. Mutta se ei ole ollenkaan selvää elokuvan tai teatterikappaleen alussa, vaan muodostaa yllätyksen ja kehityksen kohti tragediaa.

Sen sijaan Fagerlundin oopperan ensi tahdeista alkaen on selvää, että olemme kertakaikkian traagisessa Stimmungissa, eräänlaisessa psykoanalyyttisessä ahdistuksessa, minkä ’isotopian’ Fagerlundin msiikki manifestoi äärimmäisen efektiivisesti. Sinänsä musiikkina tämä ei ole kaukana Einojuhani Rautavaaran hyvin jatkuvasta enkeli-tyylistä, eikä yllättävää kyllä ruotsalaisen Allan Pettersonin sinfonioista. Mutta Fagerlundin oopperassa ei ole juuri lepokohtia, paitsi muutamat ekskursiot hallusinaatioihin ja heleämpien lyömäsoitinte käyttö. Oopperan loppuratkaisu, toivoton paluu samaan on oikeastaan selvää jo alusta alkaen. Muistettakoon, ettei Wagner koskaan jätä kuulijaansa thän tilaan, Kuten kapellimestari Christian Thielemann on sanonut, yksikään Wagnerin ooppera ei pääty mollisointuun.

Oopperan orkesteri ylsi intensiiviseen tehoon John Storgårdsin johdolla. Ohjaus ja lavastus sisälsivät lukuisia erinomaisia oivalluksia kuten syksyyn viittaavat väliverhot ja ennen kaikkea kuin antiikin tragediaa, ’elävää muuria’ katsomon edessä (Schillerin ajatus) markeeraava kuoro. Nyt se edusti Charlotte Andergastin elämää dominoivaa heideggerlaista das Man seinia eli hänen tukiyhteisöään,ihailijakerhoaan, jonka kommentit liikuttavasta kosketuksesta pianistilla jne muodostivat ironisen vastakohdan näyttämön todellisille tapahtumille. Pääroolissa oli kuin itseoikeutettuna Anne Sofie von Otter, joka yleensä laulaa hyvin draama-ja tekstipainotteisesti esimerkiksi liediä, mutta joka nyt karttoi kaikkea liiallista ilmaisua ja ylinäyttelyä. Evan epätoivoa kuvasi hyvin Erika Sunnegårdh ja pappismiehenä Tommi Hakala oli myös lempeydessään samalla vahva. Helenana taas Helena Juntunen näytteli ja lauloi tämän vaikean roolin sangen uskottavasti. Nicholas Söderlund Leonardona, Otto Lehtonen Erikinä – kaikki läpeensä vaikuttavaa. Kaiken kaikkiaan teoksen esittäminen oli merkkipaalu oopperamme historiassa; varmasti Fagerlundin teos lähtee tästä kiertämään kansainvälisille lavoille.

– Eero Tarasti

Kategoria: Päävalikko

Kansallisoopperan kantaesitys Koodi ilolle on riemuviesti satavuotiaalle Suomelle

23.9.2017 15:51 , Jätä kommentti ,

Kirmo Lintisen säveltämä ja Minna Lindgrenin kirjoittama Koodi ilolle saa kantaesityksensä Mestarien messissä -konsertissa, jossa 60 nuorta musiikinopiskelijaa Espoosta ja Vantaalta soittaa Oopperaorkesterin ammattimuusikoiden rinnalla. Koko perheelle sopiva konsertti järjestetään päänäyttämöllä 28.9. klo 19.

Koodi ilolle on saanut innoituksensa Beethovenin 9. sinfoniasta. Ilon koodia etsitään Minna Lindgrenin libretossa muun muassa filosofian, arjen riemujen ja onnen oikoteiden kautta. Kantaesityksen johtaa Atso Almila. Solisteina laulavat Saara Kiiveri, Elli Vallinoja, Petri Bäckström ja Samuli Takkula. Lisäksi teoksessa kuullaan Kansallisoopperan kuoroa ja lapsikuoroa.

Mestarien messissä -konsertti on järjestetty aiemmin vuosina 2016, 2014 ja 2013. Tällä kertaa Oopperaorkesterin ammattimuusikoiden rinnalla musisoi 60 opiskelijaa Espoon ja Vantaan musiikkiopistoista. Iältään 12–24-vuotiaat muusikonalut valmistelevat konsertin yhdessä Kansallisoopperan orkesterin kanssa soitinryhmäkohtaisista stemmaharjoituksista alkaen. Konsertin ohjelmassa kuullaan Koodi ilolle -kantaesityksen lisäksi myös musiikkia oopperoista Jevgeni Onegin ja Thaïs sekä baletista Romeo ja Julia.

Mestarien messissä – Koodi ilolle kuuluu Suomen 100-vuotisjuhlavuoden ohjelmistoon. Yle radioi konsertin ja lähettää sen suorana verkossa osoitteissa yle.fi/klassinen sekä oopperabaletti.fi/live. Radiossa konsertti on kuultavissa kanavalla Yle Radio 1 lauantaina 30.9. klo 19.03

Kategoria: TIEDOTTEET

Arvio: Rattlen ja LSO:n La damnation de Faust oli syvä elämys

22.9.2017 21:28 , Jätä kommentti ,
Sir Simon Rattle, Bryan Hymel (Faust) ja Christopher Purves (Méphistophélés) Barbicanissa sunnuntaina. Kuva Jari Kallio.

Sir Simon Rattle, Bryan Hymel (Faust) ja Christopher Purves (Méphistophélés) Barbicanissa sunnuntaina. Kuva Jari Kallio.

Lontoon sinfoniaorkesteri jatkoi kautensa avajaisjuhlaa uuden musiikillisen johtajansa Sir Simon Rattlen kanssa sunnuntaina Lontoon Barbicaissa. Illan konsertissa oli tarjolla todellinen musiikillinen seikkailu, Hector Berliozin draamallinen legenda La damnation de Faust, op. 24 (1845-46).

Länsimaisen kulttuurin hengen kiteytymänä Faust-legenda ja erityisesti Goethen sille vuosina 1788-1825 antama muoto ovat olleet inspiraation lähde vaikuttavalle joukolle säveltäjiä, joiden luomistyön kautta olemme saaneet rikkaan soivan Faust-tradition.

Berlioz innostui tietenkin tästä monikerroksisesta maailmasta välittömästi luettuaan Goethen Faustin ensimmäisen osan ranskankielisen käännöksen. Vajaan vuoden kuluttua tästä säveltäjän ensimmäinen tutkielma Huit scènes de Faust (1828) sai muotonsa.

Vaikka Berlioz painatti Faust-kohtaustensa partituurin omakustanteisesti, jäi tämä varhaisteos kuitenkin pöytälaatikkosävellykseksi. Seitsemäntoista vuotta ehti kulua ennen kuin Berlioz tarttui aiheeseen uudelleen. Tällöin intensiivisen sävellysprosessin tuloksena syntyi yksi säveltäjän mestariteoksista, La damnation de Faust.

Berlioz otti karnevalistisen riemastuttavasti vapauksia Faustin sävellystyössään niin musiikillisen muodon kuin tekstinkin suhteen. Kuten tunnettua, kokonaisuutena La damnation de Faust eroaa loppujen lopuksi huomattavasti Goethen näkemyksestä.

Berlioz yhdistelee oopperan ja oratorion elementtejä luoden kokonaisuuden, jonka olemusta on vaikea kategorisoida. Tämä problematiikka on kuitenkin kerrassaan toissijaista. Olennaista on se, kuinka läpikotaisin ravistelevan vaikutuksen Berliozin musiikki synnyttää kuulijassaan. Kaikessa moni-ilmeisyydessään La damnation de Faust muodostaa mukaansatempaavan ja johdonmukaisen kokonaisuuden, joka toimii parhaiten nimenomaan konserttiesityksenä.

Kuulijansa Berlioz lumoaa toinen toistaan herkullisimmilla numeroilla. Ensimmäisessä osassa tapaamme Unkarin maaseudulle eristyksiin vetäytyneen Faustin, joka pohtii elämästä vieraantuneisuuttaan niin karkeloivien maalaisten kuin uljaan sotajoukonkin kohdatessaan.

Partituurinsa esipuheessa Berlioz tunnustaa valinneensa Goethen tekstistä poikkeavan tapahtumapaikan yksinomaan voidakseen käyttää unkarilaisia aineksia musiikissaan. Ensimmäisen osan päättääkin yksi säveltäjän suurimmista hiteistä, Unkarilainen marssi.

Toisessa osassa Faust riutuu pohjoissaksalaisessa työhuoneessaan hautoen itsemurhaa. Nämä itsetuhoiset ajatukset kutsuvat paikalle Méphistophélésin, joka houkuttelee Faustin tutustumaan vielä maallisiin iloihin.

Massiivinen orkestericresendo ja kuoron vyöryvä purkaus johdattavat kuulijan Auerbachin kellariin, leipzigilaiseen tavernaan, jonka useamman promillen huuruja Berlioz kuvaa mitä värikkäämmin. Kohtauksen huipentuma on juomareiden rienaava, näennäisen improvisatorinen amenfuuga.

Tavernan ilot eivät Faustia liikuta, mutta nukkuessaan päätään selväksi hän saa näyn Margueritesta. Päähänpinttymä rakkauden ajatuksesta tuo toisen osan päätökseensä.

Kolmannessa osassa tapaamme vihdoin Margueriten. Faust kohtaa unen kuvajaisensa ja parin rakkaus saa muotonsa. Kuitenkin siinä missä Marguerite tuntee aitoa rakkautta, Faust on ehkä ennemmin viehtynyt omaan rakkauden kokemukseensa. Lopulta Marguerite jääkin yksin odottamaan vastakaikua rakkaudelleen.

Viimeisessä osassa Faust on palannut yksinäisyyteensä, mutta nyt rauhan saaneena. Hänen meditaationsa, Nature immense, on yksi La damnation de Faustin hienoimpia numeroita.

Pitkään ei Faust kuitenkaan ehdi nauttia mielenrauhastaan, sillä Méphistophélés saapuu kertomaan Margueriten joutuneen tyrmään ja olevan kuolemanvaarassa. Margueriten äidilleen juottama unilääke, joka oli mahdollistanut rakastavaisten salaiset tapaamiset, on toiminut liiankin hyvin tuudittaen äidin ikuiseen uneen.

Méphistophélés tarjoaa järkyttyneelle Faustille mahdollisuuden vapauttaa Marguerite kuolemansellistään. Vastapalvelukseksi hän saa aavemaisen konginkumahduksen säestämänä Faustin allekirjoituksen vanhaan pergamenttin. Tietämättömän Faustin sielunkaupat on näin tehty.

Alkaa hurja ratsastus yhä luonnottomammiksi käyvissä maisemissa. Matka ei vie Marqueriten luo vaan Helvetin porteille. Orkesterissa ja kuorossa puhkeavaa täysi myrsky, Pandaemonium, jonka riettaalle kauhulle vetää vertoja kenties ainoastaan Ligetin Requiem.

Faustin joutuessa ikuiseen kadotukseen Margueriten sielu vastaanotetaan taivaaseen helkähtelevien harppujen ja kuorojen autuudessa. Hellästi häikäisevä kirkastus ympäröi kuulijan päättäen teoksen.

Sir Simon Rattle on lyömätön kapellimestari ranskalaisen musiikin parissa. Berliozinsa hän tuntee tietenkin viimeistä yksityiskohtaa myöden. Sunnuntai-illan huumaavan hieno La damnation de Faust oli mitä vaikuttavin näyte tästä syvällisestä ymmärryksestä. Tämä huikea matka Berliozin ainutlaatuiseen maailmaan piirtyi muistoihin pysyvästi.

Bryan Hymel (Faust) ja Karen Cargill (Marquerit). Kuva Jari Kallio.

Bryan Hymel (Faust) ja Karen Cargill (Marquerit). Kuva Jari Kallio.

Harvoin saa kuulla yhtä vaikuttavaa tulkintaa Faustista kuin Bryan Hymelin sunnuntai-illalla tarjoama ilahduttavan kokonaisvaltainen ja läpikotaisen musikaalinen näkemys. Karen Cargill puolestaan teki ensimmäisen Margueritensa juuri sillä perinpohjaisella ymmärryksellä ja ammattitaidolla, jonka hän onnistuu aina tuomaan projektiin kuin projektiin.

Sairastuneen Gerald Finleyn tilalle Méphistophélésin rooliin erittäin lyhyellä varoitusajalla hypännyt Christopher Purves teki niin ikään hyvän roolityön sekä vokaalisesti että dramaturgisesti juuri sopivan hienovireistä ironiaa ja pahaenteisyyttä huolellisin elein viljellen.

Gábor Bretz (Brander) ja Cheistopher Purves (Méphistophélés). Kuva Jari Kallio.

Gábor Bretz (Brander) ja Cheistopher Purves (Méphistophélés). Kuva Jari Kallio.

Gábor Bretz oli oivallinen Brander, jonka mainion kapakkalaulun haasteet, ripeätempoiset synkopoidut rytmit, hän selvitti kerrassaan hienosti.

Simon Halseyn läpikotaisella ammattitaidolla valmentama Lontoon sinfoniakuoro lauloi mitä upeimmin kautta illan. Sen verrattomat laulajat taipuivat vaivatta monilukuisiin vaativiin rooleihinsa niin ilakoivasta maaseudun väestä juoppokuoroksi kuin kauhua kylvävistä demoneista koskettavankauniiksi taivaallisiksi kuoroiksikin.

La damnation de Faustin päättävässä Margueriten kirkastuksessa James Dayn valmentamat lapsikuorot lauloivat niin sydäntäliikuttavan koskettavasti, että silmiään saivat pyyhkiä niin yleisö kuin muusikotkin.

LSO on tietenkin mitä oivallisin Berlioz-orkesteri, jonka osaamisen pitkää traditiota on jalostanut vuosikymmenten varrella erityisesti Sir Colin Davis, joka esitti pitkän yhteistyönsä varrella orkesterin kanssa säveltäjän lähestulkoon koko tuotannon.

Niinpä orkesterin työskentelyä Berliozin moni-ilmeisen partituurin parissa saattoikin seurata mitä syvimmällä nautinnolla. Orkesterin innostus ja osaaminen olivat läsnä joka tahdissa vaikuttavista soolo-osuuksista täydelliseen ensembletyöskentelyyn.

Tämä ilta oli yksi parhaista.

— Jari Kallio

Hector Berlioz: La damnation de Faust, op. 24, Hol. 111

Lontoon sinfoniaorkesteri
Sir Simon Rattle, kapellimestari

Bryan Hymel (Faust)
Karen Cargill (Marguerite)
Christopher Purves (Méphistophélés)
Gábor Bretz (Brander)

Lontoon sinfoniakuoro
Simon Halsey, kuoron valmennus

Tiffin Boys Choir
Tiffin Girls’ Choir
Tiffin Children’s Choir
James Day, kuorojen valmennus

Barbican Centre, Lontoo
Su 17.09.2017, klo 18.00

Kategoria: Arviot