Susanna Mälkki. Kuva © Simon Fowler
Vuoden 2017 Pohjoismaiden neuvoston musiikkipalkinto on myönnetty kapellimestari Susanna Mälkille. Arvostettu 47 000 euron arvoinen palkinto tuli Suomeen jo 10. kerran. Palkintoa tavoitteli kaikkiaan 13 artistia tai yhtyettä.
Vuonna 2016 Mälkki sai Suomen Säveltäjät ry:n jakaman Madetoja-palkinnon. Palkinto annetaan ansioituneille suomalaisen nykymusiikin esittäjille.
PianoEspoo-festivaalin avajaiskonsertti ”Suomalainen pianokonsertto” nostaa jalustalle suomalaiset pianokonsertot. Espoon kulttuurikeskuksessa 3.11. pidettävän konsertin ohjelmassa on kolme jännittävää pianokonserttoa: Lauri Kilpiön kantaesitettävä ”Shades of Light,Jaakko Kuusiston pianokonsertto op. 33, jonka hän itse johtaa, sekä Aarre Merikannon harvoin esitetty kolmas pianokonsertto. Näitä tulkitsevat Tapiola Sinfoniettan kanssa upeat nuoret solistit Joonas Ahonen, Aura Go ja Sonja Fräki.
Festivaalin taiteellinen johtaja Paavali Jumppanen kertoo: ”On upeaa saada avata Suomen itsenäisyyden juhlavuoden PianoEspoo-festivaali konsertilla, jonka kaikki teokset ovat kotimaisia, mutta samalla konserttiyleisölle todennäköisesti uusia tuttavuuksia. Merikannon kolmonen vuodelta 1955 on ani harvoin kuultu kotimaisten konserttojen helmi. Kilpiön ja Kuusiston uudet teokset ovat erilaisuudessaan erinomaista mainosta uudelle musiikille. Kaikki kolme konserttoa ovat mitä suurimmassa määrin ensemblekonserttoja, joissa pianon ja orkesterin suhde on hyvässä tasapainossa. Kaiken kruunaa solistikatras, joka on nuoren polven pianistiemme aatelia.”
Pe 3.11.2017 klo 19, Espoon kulttuurikeskus
SUOMALAINEN PIANOKONSERTTO
Tapiola Sinfonietta
Jaakko Kuusisto, kapellimestari
Aura Go, piano
Joonas Ahonen, piano
Sonja Fräki, piano
Aarre Merikanto: Pianokonsertto nro 3
Lauri Kilpiö: Pianokonsertto ”Shades of Light”, kantaesitys
Jaakko Kuusisto: Pianokonsertto op. 33
Soile Isokoski
Radion sinfoniaorkesteri esittää konserteissaan 1.–2.11. barokkimusiikin mestarien, Bachin ja Händelin urku-, laulu-, ja orkesteriteoksia. Ohjelmassa on kaksi Händelin urkukonserttoa, joiden solistina soittaa Helsingin Barokkiorkesterin taiteellinen johtaja Aapo Häkkinen. Bachilta kuullaan Brandenburgilainen konsertto nro 1 sekä kantaatti nro 82, jonka lauluosuuden tulkitsee Soile Isokoski. Konsertin johtaa monessa merkittävässä wieniläisorkesterissa toiminut viulisti, kapellimestari ja opettaja Erich Höbarth.
Konsertti 1.11. lähetetään suorana lähetyksenä Yle Radio 1:ssä ja verkossa yle.fi/areena. Konsertin alkupuoli nähdään Yle Teeman RSO Musiikkitalossa -ohjelmassa 5.11. ja uusintana Yle TV1:ssä 11.11. Jälkipuoli esitettään Yle Teemalla 12.11. ja uusintana Yle TV1:ssä 18.11.
Johann Sebastian Bach ja Georg Friedrich Händel olivat ikätovereita ja maanmiehiä. Bach loi uransa Pohjois-Saksassa, mutta Händelistä kehittyi aito kosmopoliitti, joka keräsi kokemuksia Italiassa ja teki 1710-luvulta lähtien elämäntyönsä Englannissa. Bach kokeili oopperaa lukuun ottamatta lähes kaikkia ajan suosimia teoslajeja ja loi mestariteoksia melkein kaikessa. Händelin painopiste on selvemmin suurissa vokaaliteoksissa – oopperoissa ja oratorioissa.
Soile Isokoski on yksi kansainvälisesti arvostetuimmista sopraanoista. Mittavalla urallaan hän on tehnyt yhteistyötä monien huippuorkestereiden kanssa ja saavuttanut laajaa suosiota ooppera- ja konserttilavoilla. Isokoski esiintyy säännöllisesti mm. Wienin ja Berliinin valtionoopperoissa, La Scalassa, Covent Gardenissa ja Metropolitanissa. Vuonna 2008 Soile Isokoskelle myönnettiin Wienissä kamarilaulajattaren arvonimi.
Aapo Häkkisen muusikon ura alkoi kuorolaulajana, ja kolmetoistavuotiaana hän ryhtyi opiskelemaan myös cembalon soittoa. Opintojen jälkeen Häkkinen menestyi monissa kilpailuissa – Norddeutscher Rundfunk -kilpailussa 1997 ja Bruggen kansainvälisissä cembalokilpailuissa 1998. Häkkinen on esiintynyt mm. Berliinin Konzerthausissa, Tokion Suntory Hall’ssa ja Dresdenin musiikkijuhlilla.
Wienissä syntynyt Erich Höbarth on soittanut legendaarisessa Végh-kvartetissa ja Mosaiques-kvartetissa. Konserttimestarina hän on toiminut Wienin sinfonikoissa, Nikolaus Harnoncourtin Concentus Musicus -orkesterissa ja András Schiffin Capella Andrea Barcassa. Höbarthin ja Mosaiques-kvartetin Haydn-levy palkittiin arvostetulla Gramophone-palkinnolla.
Kauniaisten musiikkijuhlat järjestetään 28.10.–5.11. nyt kahdeksannen kerran teemanaan Todellisuuksia. Pääpaino on kamarimusiikissa, erityisesti jousikvarteteissa, mutta myös tieteellä on suuri rooli. Tänä vuonna musiikkijuhlilla on uusi taiteellinen johtaja, viulisti ja kapellimestari Jan Söderblom.
Seppo Kimanen, joka oli perustamassa musiikkijuhlia ja johti sitä ensimmäiset seitsemän vuotta, on vetäytynyt taustalle lähes 50 vuoden festivaalijohtajuuden jälkeen. Vanhana festivaalikettuna hän ymmärsi etsiä ajoissa seuraajansa.
– Seppo ilmoitti ajoissa päätöksestään ja ehdotti seuraajakseen Jan Söderblomia. Hallitus piti ajatuksesta ja valitsi Janin, sanoo Kauniaisten musiikkijuhlat -yhdistyksen puheenjohtaja Staffan Kurtén. Janissa olemme saaneet Sepolle arvoisensa seuraajan ja samalla sukupolven vaihdoksen.
Jan Söderblom ei ole mikään aloittelija festivaalikentällä. Hän on ollut perustamassa Musica Fiskarsia, ollut Joroisten musiikkipäivien taiteellinen johtaja ja toimii Rauma Festivon taiteellisena johtajana joka toinen vuosi.
– Haluan kehittää musiikkijuhlia värikkääksi ja kiehtovaksi, kaikille avoimeksi festivaaliksi. KMJ on kiinnostava monella tavalla, mutta aivan uniikki kamarimusiikillis-tieteellisenä yhdistelmänä. Toivon osaavani houkutella sekä sitä yleisöä joka tulee kamarimusiikin takia, että sitä, joka tulee tieteentekijöiden takia, ja luoda uusia, odottamattomia kohtaamisia ja elämyksiä. Ihmiset, jotka kohtaavat toisensa ja kaiken uuden, saavat toivottavasti osallistua sisältöön jonka pariin he eivät ehkä muuten hakeutuisi.
Söderblom kasvoi Munkkiniemessä, musiikin ja erityisesti oopperan ollessa voimakkaasti läsnä. Hänen isänsä Ulf Söderblom oli Kansallisoopperan ylikapellimestari. Nykyään Jan asuu perheineen Fiskarsissa.
– Olen taidemusiikin monitoimimies. Eetokseni on loputon uteliaisuus ja renessanssi-ihmisen ihanne ”mikään inhimillinen ei ole minulle vierasta”, sanoo Jan Söderblom.
Janin näkemyksen mukaan hyvän festivaalin tulee olla ajankohtainen ja paikallinen, ihmisille jotka on lähellä. Siten festivaali, joka aina syntyy ajassa ja paikassa, voi saada universaalia merkitystä.
– Toivon että voimme luoda imun, joka saa yleisön ahmimaan ohjelman kokonaisuudessaan. Festivaalin suunnitteleminen on kuin mikrokosmoksen luomista. Jos todella onnistutaan, niin viikon konsertit muodostavat yhdessä fantastisen ja ainutlaatuisen matkan – joka voi muuttaa elämäsi, sanoo Jan Söderblom.
– Kaikki tehtävät jotka saan tuntuvat suurilta haasteilta. Ehdottomasti tärkein tehtäväni on kuitenkin olla isä kolmelle lapselleni.
Sebastian Fagerlundin Syyssonaatti on saanut loistavat arvostelut niin ulkomailla kuin täällä kotona. Liput on myyty loppuun. Lokakuussa voit kuulla Fagerlundia Kauniaisten musiikkijuhlilla, kun hänen uusi teoksensa String Quartet no.1 ”From the ground” saa suomalaisen kantaesityksensä.
Fagerlund on yksi tämän hetken suosituimpia suomalaissäveltäjiä, jonka sävellystilausten kirjo kattaa sekä pieni- että laajamuotoisia taidemusiikin teoksia. Hänen toinen jousikvartettonsa From the ground on Amsterdamin Concertgebouwn, Kauniaisten musiikkijuhlien sekä Suomen Benelux-instituutin yhteistilausteos.
Fagerlund on elänyt jo pitkään teoksen musiikillisen materiaalin kanssa:
– Monet sen ideoista ja aiheista saivat alkunsa jo kymmenen vuotta sitten säveltäessäni ensimmäistä jousikvartettoani. Nyt vielä materiaalin kasvettua ja kehityttyä voi sanoa perustan (the ground) olevan läsnä tässä toisessa kvartetossa.
Tämän vuoden ohjelma rakentuu musiikkijuhlien vahvalle ja erityiselle traditiolle, kamarimusiikin ja tieteen yhdistelmälle. Uudella taiteellisella johtajalla Jan Söderblomilla on vahva visio.
– Haluan kehittää KMJ:stä värikylläisen ja kiehtovan festivaalin, joka on avoin kaikille. KMJ on kiinnostava monella tavalla, mutta aivan ainutlaatuinen kamarimusiikin ja tieteen yhdistelmänä. Toivon voivani houkutella sekä sitä yleisöä joka tulee kamarimusiikin takia että sitä, joka tulee tieteiden takia ja siten luoda uusia, odottamattomia kohtaamisia ja kokemuksia.
Uutta tänä vuonna on yhteistyö Tieteellisten Seurain Valtuuskunnan (TSV) kanssa. TSV:n kautta KMJ on saanut monta mielenkiintoista luennoitsijaa, muun muassa uskontotieteilijä Sami Pihlströmin ja professori, filosofi ja naistutkija Sara Heinämaan, jotka kummatkin puhuvat Wunderkammer-illoissa.
– Visioni on luoda festivaali, joka on ajankohtainen ja paikallinen, ihmisille jotka ovat lähietäisyydellä. Silloin voi festivaali, joka aina syntyy ajassa ja paikassa, kasvaa saamaan universaalia merkitystä, sanoo Jan Söderblom.
Christian Tetzlaff, RSO ja Hannu Lintu Musiikkitalossa torstaina. Kuva © Jari Kallio.
Syksyntäytteisen lokakuisen viikon konserteissaan Radion sinfoniaorkesteri ja ylikapellimestari Hannu Lintu matkasivat Béla Bartókin (1881-1945) ja Witold Lutosławskin (1913-1994) sointimaailmojen riemastuttavaan kirpeyteen.
Kuluvan viikon konserttiohjelmaan nivoutui myös orkesterin kaksi merkittävää uutta levytysprojektia. Ensimmäisessä illan solisti, Christian Tetzlaff ja RSO tallensivat viikon mittaan Bartókin molemmat viulukonsertot tulevaa julkaisua varten, ja toisessa käynnistyi Lutosławskin sinfonioiden kokonaislevytys orkesterin ja Linnun yhteistyönä.
Bartókin toinen viulukonsertto (1937–38) on yksi säveltäjänsä hienoimmista teoksista. Tämä Zoltán Székelylle kirjoitettu teos operoi ulkoisesti konserttoperinteen kolmiosaisen kaavan puitteissa luoden samalla kuitenkin sen sisään kokonaan omanlaisensa muotoratkaisun, kuten säveltäjä oli tehnyt myös 1. ja 2. pianokonserttonsa kohdalla.
Székelyn, Concertgebouw-orkesterin ja Willem Mengelbergin maaliskuussa 1939 Amsterdamissa kantaesittämä toinen viulukonsertto on Bartókin eurooppalaisen kauden vaikuttava synteesi, jossa voi samalla kuulla jo kaikuja siitä viimeisten vuosien tyylistä, jonka Yhdysvaltoihin emigroitunut säveltäjä huipensi Konsertossaan orkesterille (1942–43).
Ensimmäisessä osassa Bartók kietoo toisiinsa syvältä kansanmusiikin juurista kumpuavia melodisia ja harmonisia ratkaisuja schönbergiläiseen 12-säveltekniikkaan hämmentävällä kekseliäisyydellä ja musikaalisuudella. Säveltäjän syvällisestä orkesterin tuntemuksesta kertoo se pistämätön taito, jolla sooloviulun ja ison orkesterin kudoksen tasapaino on saavutettu.
Tämä balanssi ei kuitenkaan synny itsessään, vaan se vaatii esittäjiltään erittäin tarkkaa perehtymistä partituurin varsin yksityiskohtaisten esitysohjeiden käytännön toteutukseen. Tetzlaffin, RSO:n ja Linnun torstai-iltainen yhteistyö hakee kuulokuvissani vertaistaan aina Pierre Boulezin ja Gil Shahamin yhdeksänkymmentäluvun lopun levytyksestä saakka.
Siinä määrin ihanteellisia olivat Linnun johtaman RSO:n soinnin läpikuultavuus ja artikulaation kirkkaus, että monet Bartókin partituurin yksityiskohdat, jotka usein konserttitilanteessa jäävät enemmän tai vähemmän hämärän peittoon, tuntuivat nyt piirtyvän soivaan tilaan liki käsinkosketeltavan elävinä.
Christian Tetzlaff oli sisäistänyt ensimmäisen osan tekniset ja tulkinnalliset haasteet riemastuttavalla perinpohjaisuudella mahdollistaen mitä syvimmän musiikillisen elämyksen.
Konserton toinen osa on sarja mitä mielikuvituksellisimpia muunnelmia, jotka venyttävät hitaan osan käsitteen äärimmilleen. Osan luonteessa on Bartókille omaleimaisia yön tunnelmia, joiden moninaisessa kirjossa voi kuulla kaikuja Musiikista jousille, lyömäsoittimille ja celestalle (1936).
Finaali on niin ikään muunnelmatekniikkaa hyödyntävä mitä moninaisimpiin soiviin asuihin pukeutuva kaikkeutensa, jonka tanssien lomaan Bartók sommittelee jännittäviä sivupolkuja, jotka ovat kuitenkin kokonaisuuden kannalta aina tarkoin harkittuja. Taas kerran esittäjän on tarkoin pidettävä laaja muoto mielessään, jotta musiikin erinomainen johdonmukaisuus saa arvoisensa toteutuksen.
Läpi toisen osan ja finaalin kuulija saattoi nautinolla seurata Tetzlaffin huikeaa soolo-osuuden toteutusta. Radion sinfoniaorkesterin oivat muusikot tekivät Linnun johdolla kerrassaan upeaa työtä Bartókin haasteiden täyttämän, mutta niin antoisan partituurin parissa. Illan perusteella tulevaa levytystä on syytä pitää silmällä erityisellä mielenkiinnolla.
Väliajan jälkeen oli vuorossa Bartókin ensimmäinen viulukonsertto (1907–08). Tämän nuoruudenteoksen säveltäjä siivosi kuitenkin sittemmin teosluettelostaan pöytälaatikkoonsa kierrättäen ensimmäisen osan musiikillisen materiaalin ensimmäiseen Kahdesta muotokuvastaan (1910).
Kuten säveltäjien hyllyttämille teoksille usein käy, ensimmäisen viulukonsertonkin partituuri julkaistiin kuitenkin lopulta Bartókin kuoleman jälkeen vuonna 1956, jonka jälkeen sille on kehittynyt oma esitystraditionsa.
Vaikka kaksiosainen ensimmäinen konsertto onkin vielä tyylillisesti velkaa Richard Straussille erityisesti ensimmäisen osan huipennuksissaan ja vaikka sen toinen osa on auttamattoman rapsodinen, ei tämä Bartókin nuoruuden luomisen purkaus ole kuitenkaan vailla hyveitä. Päin vastoin, konsertto on itse asiassa varsin kiinnostava kurkistus säveltäjän persoonallisen ilmaisun orastukseen.
Ensimmäisen osan avaa sooloviulu, joka vähitellen saa seurakseen orkesterin ensimmäisten pulttien viulistit ja sittemmin soitinryhmittäin lopulta koko orkesterin. Musiikissa on jo sitä kansanmusiikista kumpuavaa harmonista kirpeyttä, josta sittemmin tuli Bartókin ilmaisun tunnusmerkkejä. Huipennuksissaan musiikki hakeutuu kuitenkin vielä tutunkuuloisiin myöhäisromanttisiin sointeihin.
Toinen osa on hajanaisuudestaan huolimatta musiikillisesti antoisampi. Se on kuin oikukas tanssi, joka etsiytyy mitä moninaisimpiin maisemiin ennakoiden Bartókin myöhäisemmän musiikin ainutlaatuisia tanssillisia elementtejä.
Tässäkin konsertossa Tetzlaff, Lintu ja RSO:n muusikot pelasivat ihastuttavasti yhteen rakentaen jännittävän matkan nuoren säveltäjän musiikilliseen etsintään.
Illan päätöksenä kuultiin Witold Lutosławskin vaikuttava myöhäisteos, neljäs sinfonia (1988-92). Tämä toisen maailmansodan jälkeisen sinfoniakirjallisuuden yksi huikeimmista teoksista sai kantaesityksensä Los Angelesin filharmonikoiden konsertissa helmikuussa 1993 säveltäjänsä johdolla.
Lutosławskin viimeinen sinfonia on tiivis synteesi niistä moninaisista ilmaisukeinoista, joiden kautta säveltäjän omintakeinen ilmaisu sodanjälkeisten vuosikymmenten mittaan kasvoi täyteen keksintäänsä.
Ensimmäinen sinfonia (1941–47) rakentuu vielä perinteisen neliosaisen sinfonisen struktuurin varaan, mutta toisesta sinfoniasta (1965-67) alkaen säveltäjä pyrki muotoratkaisussaan kokonaisvaltaisempaan päämäärään, joka tiivistyi kolmannen (1981–83) ja neljännen sinfonian yksiosaisiin kokonaisuuksiin.
Kuusikymmentäluvulla Lutosławski ryhtyi tutkimaan monien muiden säveltäjien tavoin aleatoriikkaa eli erilaisten improvisatoristen elementtien sulauttamista musiikillisen ilmaisun osaksi. Vaikka innoitteet tulivat John Cagelta, Lutosławski ei kuitenkaan nähnyt aleatoriikkaa ensisijaisena muihin keinovaroihin nähden, vaan hänelle se tarjosi lähinnä mahdollisuuden kirjoittaa teoksiinsa vapaita kenttiä tarkoin harkitun kokonaismuodon lomaan.
Vaikka Lutosławskin neljäs sinfonia on kestoltaan vain hieman yli parikymmentäminuuttinen, mahtuu tuohon aikaan ja tilaan kokonainen sinfoninen maailmankaikkeus. Musiikissa on uudenlaista kuulautta, kohdakkoin liki kansanomaista melodisuutta, joka kuitenkin hetkeä myöhemmin kasvaa rikkaaksi sävelkudokseksi, jossa tarkoin aukikirjoitetut ja aleatoriset jaksot vuorottelevat saumattomasti.
Siinä määrin vaikuttava oli Radion sinfoniaorkesterin ja Hannu Linnun matka Lutosławskin sinfoniseen synteesin ytimeen, että harvoin olen Musiikkitalon yleisössä saanut aistia vastaavaa rikkumatonta hiljaisuutta ja syvää keskittyneisyyttä.
Neljännen sinfonian kudos piirtyi kristallinkirkkaana ja kokonaisuuden tiivis logiikka välittyi ilahduttavalla johdonmukaisuudella. Tämä konsertti herättikin mitä suurimman mielenkiinnon myös Linnun ja RSO:n tulevia Lutosławski-seikkailuja kohtaan.
— Jari Kallio
Radion sinfoniaorkesteri
Hannu Lintu, kapellimestari
Christian Tetzlaff, viulu
Béla Bartók: Viulukonsertto No. 2, BB 117
Béla Bartók: Viulukonsertto No. 1, op. posth., BB 48a
Witold Lutosławski: Sinfonia nro 4
Musiikkitalo, Helsinki
To 19.10. klo 19