Susanna Mälkki. Kuva © HKO/Stefan Bremer.
Helsingin kaupunginorkesteri Susanna Mälkin johdolla Musiikkitalossa torstaina 1.6.2023; solisti mezzosopraano Victoria Karkacheva; Musiikkitalon kuoro, Cantores Minores, Helsingin kamarikuoro. Gustav Mahler: Sinfonia nr. 3 d-molli (1893-1896)
Olen jo aiemmin useasti kirjoittanut Susanna Mälkistä Filharmonian johtajana ja kaiken sanotun voisi ehkä kiteyttää siihen, mitä tuli sanottua konsertista 27.11.2017: ” Susanna Mälkin salaisuus on se, että hän saa kaiken johtamansa musiikin kuulostamaan paremmalta kuin se onkaan”.
Ja tämä koskee, anteeksi vaan, erityisesti Mahleria, jonka viidennen Mälkki johti aikoinaan. Oikeastaan sen mitä silloin kirjoitin voisi miltei suoraan siirtää koskemaan nyt kolmatta sinfoniaa: ”Mälkin tulkinta oli kaikkein korkeinta luokkaa, mitä ajatella saattaa. Samoin orkesterin soitto. Ei tosiaan kannata lähteä etsimään parempaa musiikkielämää muualta kuin Helsingistä. Miten Mälkki sai tästä ongelmallisesta teoksesta ja säveltäjästä jotain niin mykistävän hienoa kuin mitä liioittelematta kuultiin. Luulen, että salaisuus on Mälkin absoluuttisessa rytmitajussa. Hän sai jättiläissinfonian bisarrin oikukkaan rakenteen, kaikkine viittauksineen kansanmusiikkiin, folkloreen, topiikkoihin… hahmottumaan monumentaalisesti. Se ei salli hänen hetkeksikään poiketa pikkusievään tunnelmointiin, esimerkiksi jousien melodioissa – mihin toki voisi olla tietty lupakin wieniläisen melankolian ilmauksena. Orkesterin taso on huipussaan, kaikki onnistuu, niin soolot, joita Mahler niin anteliaasti kirjoittaa kaikille soittimille – ja valtavat yhteissoinnit fortissimoissa ja huipennuksissa” (lainaan teoksestani Elämys ja analyysi, s. 294).
Mitä voisi sanoa tästä puolitoistatuntisesta giganttisesta kolmannesta sinfoniasta sinänsä? Onko siinä ’normaalia’ musiikillista logiikkaa? Jos kesto on tuollainen ja esityskoneistoon kuuluu kolme kuoroa ja solisti, jotka esiintyvät vain lyhyen aikaa teoksen keskivaiheilla, taitaa siinä olla jo monta rajan rikkomista. Kyseessä on tekstillä varustettu sinfonia. Filosofinen, syvämietteinen Nietzsche-lainaus Also sprach Zarathustrasta keskeyttää melko maallisen musiikillisen menon, jossa sykkii koko Itävalta-Unkarin monikulttuurisuus ja -luokkaisuus. Mahler ei kaihda vulgäärejä efektejä yllättävissä asteikoissa ja rytmeissä. Hän tahtoo saada kuulijankin hymyilemään ja hymähtämään. Mutta kun Zarathustra julistaa jotain, on se tietenkin ehdottoman vakavaa.
Minun täytyy tässä kyllä kertoa, että tunnen herra Zarathustran. Ei, en ole seonnut musiikkiarvostelija, vaan olen tavannut zoroasterilaisten pääpapin Mirougazi Mehramin Teheranissa joku aika sitten, kun luennoin Iranian Arts Forumissa Sibeliuksesta. Hän oli soittanut suurlähettiläällemme ja kysynyt lupaa, saako hän tulla kuuntelemaan professori Tarastin puhetta. Tietenkin sai ja sen jälkeen kävimme kirjeenvaihtoa. Nimittäin zoroasterilaisten pääpapin virka on periytynyt tuhansia vuosia samassa suvussa alkaen itse Zarathustrasta, joka on siis historiallinen henkilö. Tässä tapauksessa Zarathustra oli muuttunut elegantiksi brittiläiseksi gentlemaniksi, joka oli asunut kahdeksan vuotta Oxfordissa. Zoroasterilasuus elää yhä yhtenä Persian vähemmistöuskontona ja olen nähnyt myös Bakussa heidän kulttipaikkojaan, joissa palvotaan tulta. Ja Henri Broms kertoi, että he levittäytyivät myös Intiaan. Joka tapauksessa siis: Zoroaster = Zarathustra = Sarastro eli jäljet johtavat Mozartiin saakka.
Seurasi äärimmäisen pohdiskeleva, Viktoria Karkachevan kauniisti ja ylväästi tulkitsema runo O Mensch! Gib Aht! Was spricht die Tiefe Mitternacht? ”Ich schlief ich schlief... jne. Mutta mahlerlaisittain hypätään heti vastakkaiseen tunnelmaan poikakuoron laulaessa ding-dong ja sitten muiden kuorojen liittyessä Des Knaben Wunderhornin folkloretekstiin. Miten tämä kaikki sopii sinfoniaan ja sen edellyttämään ankaraan rakenteelliseen ajatteluun? On olemassa innokkaat mahlerlaiset, oikeastaan miltei ’puolue’, joka palvoo maestroa kuten kollegani Constantin Floros Hampurista. Hänhän piti kerran esitelmän aiheesta Warum Mahlers Musik so geliebt ist? Miksi Mahlerin musiikki on niin rakastettua?
Orkesteri soitti tätä teosta Mälkin johdolla innoissaan, eikä ihme sillä mitään soitinryhmää ei unohdeta partituurissa. Olin juuri lukenut David Pickettin editoimaa valtavaa Beethovenin yhdeksännen partituuria, jonka Mahler oli ’korjannut’, toisin sanoen varustanut loputtomilla esitysohjeillaan. Tosin Mahler sanoi esipuheessa, ettei tarkoitus ollut suinkaan eine Verbesserung von Beethoven (Beethovenin parantaminen). Silti sanoisin, että kolmannen sinfonian viimeinen osa, kaikkiaan kuudesta, Langsam – Ruhevoll Empfunden, pelastaa tämän teoksen. Hyvin askeettisesta, mutta herkästi väreilevästä asteikkokudoksesta kasvaa vähitellen huumaava polyfoninen kudos. Huomasin, että soittajatkin haltioituivat siitä. Kaikki soolot olivat puhuttelevia, erityisesti jo aiemmissa osissa Jan Söderblomin viulusoolot.
Tällainen oli siis koko tämän sesongin päätös ja samalla Mälkin tämänkertaisen periodin lopetus. Mutta ei, älkää puhuko päättymisestä. Nich diese Töne! Tunnustan, että olen usein mennyt konserttiin lähinnä siksi, että hän johtaa. Silloin on saanut olla varma, että kaikki ’toimii’ ja onnistuu – ja säteilee musiikin ihmettä mieliin pitkäksi aikaa.
– Eero Tarasti
