Nuori Markku Pöyhönen laitimmaisena oikealla.
Helsingin yliopiston musiikkiseuran pianopiirin kevään aloitti FT, pianotaiteilija Markku Pöyhösen luentokonsertti keskiviikkona 4.4. aiheena väitöskirjansa (2011) ”Muusikon tietämisen tavat. Moniälykkyys, hiljainen tieto ja musiikin esittämisen taito korkeakoulun instrumenttituntien näkökulmasta”. Mutta tilaisuuden avasi hänen soittonsa ja mikä sen parempaa, että tutkija hallitsee alaansa myös käytännössä. Pöyhönen soitti hienostuneella kosketuksella ja pianistisella valmiudella sikermän Brahmsin balladeja, joita oikeastaan kuulee suhteellisen harvoin. Ne ovat tyyliltään ja tekstuuriltaan siinä määrin arvoituksellisia, että luulisi niitä vanhan Brahmsin tuotteiksi. Mutta ei: ne on sävelletty aivan nuorella iällä.
Pöyhönen hallitsee pianon soinnin eri ulottuvuudet vakuuttavasti ja hän onnistui luomaan yllättävän moderneilta kuulostavia sointikenttiä eli ’klangia’. Soitosta oli luontevaa siirtyä puheeseen. Pöyhösen ansiokkaan väitöskirjan taustana on se, että hän on joutunut virassaan Jyväskylässä, Keski-Suomen konservatorossa mm. lehtorina ja rehtorina vv. 1996-1998 ja sittemmin ammattikorkeakoulun johtoportaassa laatimaan opetussuunnitelmia ja paneutumaan instrumenttien opetuksen pedagogiaan. Mutta varsinainen tausta on tietenkin pianistin.
Jotkut muistanevat, kuinka hän herätti huomiota jo varhain voitettuaan Ilmari Hannikainen pianokilpailun ja pian sen jälkeen Sibelius-Akatemian sisäisen Helmi Vesa -kilpailun. Mm. Erik Tawaststjerna ja Seppo Heikinheimo olivat hänestä sangen innoissaan. Pöyhösen pianismin perustana olivat tunnit legendaarisella Lea Isotalolla, joka oli aikanaan Suomen johtavia pianopedagogeja, vaikka asuikin Jyväskylässä kaukana Helsingin keskuksesta. Sittemmin Pöyhönen osallistui lukuisille pianokursseille, mm. Jan Hoffmanilla ja erityisesti tshekkiläisellä Stanislav Knorilla. Häntä Pöyhönen pitää tärkeimpänä uransa vaikuttajahahmona; hän mm. kantaesitti tämän pianokonserton Suomessa Onni Kelon johdolla Mikkelissä ja Tshekinmaassa. Pianodiplomin Pöyhönen suoritti Matti Raekalliolla, mutta oli myös ollut vuoden Timo Mikkilällä. Musiikkitiedettä hän opiskeli Helsingin yliopistossa, mutta koki olevansa identiteetiltän niin keskisuomalainen, että palasi kotikaupunkiinsa Jyväskylään. Ei se mitään, sehän on sangen eurooppalaista regionalismia.
Pöyhösen väitöskirja perustuu myös musiikkikasvatuksen filosofiaan ja tiedon käsitteeseen. Tieto on hänelle ihmisen tapa jäsentää maalmaa. Oppitunnit ovat tiedon hankinnan välineitä, eivät päämäärä sinänsä. Taito vaatii keskittymistä. Motorisen automatiikan opettelu sinänsä instrumenttiopetuksessa on kyseenalaista. Muistan kuitenkin miten pariisilainen opettajani Jacques Février neuvoi toistamaan samaa kuviota sata kertaa ja vaikka lukemaan samalla sanomalehteä.
Mutta seuraavaksi onkin sitten kysyttävä, mitä on itse musiikki? Musiikki etenee ajassa. Musiikkia pitää soitossa ennakoida, ei ole varaa pysähtyä, musiikissa tapahtuu useita prosesseja samanaikaisesti. Kun kysyin, mitä mieltä Pöyhänen oli metronomista, hän kertoi käyttäneensä sitä yhdessä Ligetin etydissä, jossa vasen ja oikea käsi soittavat eri tempoissa. Yleensä se tulkitaan polyrytmiikkana, mutta Pöyhönen sanoi käyttäneensä kahta metrnomia yhtaikaa ja siirtyneensä sitten niiden välillä salamannopeasti.
Olennaista on kuitenkin mielikuva, miltä musiikin pitää kuulostaa. Korvakuulolta soitto on tietysti mahdollista ts. on kuullut jonkun toisen soittavan. Mutta soivaan todellisuuteen vaikuttaa koko aiempi musiikillinen miljöö, jossa on elänyt, se on varastoitunut muitiin. Lisäksi soittaminen on kehollista ja ja perustuu kehon hallintaan. Edelleen musiikki tapattuu tilassa, sillä on suunta, se on spatiaalista. Joillekin on tärkeää visuaalinen hahmo esim. koskettimilla. Jotkut taas soittavat katsomatta käsiään. Musiikki on lähellä kieltä ja puheen artikulaatiota. Fraseeraus ja tyylitaju ja muuttuvien karaktäärien esiintuominen on olenaista ja se vaatii mielikuvitusta.
Pöyhönen nojautui Howard Gardnerin ns. moniälykkyys-teoriaan, jossa erotetaan lukuisia ihmisen älykkyyden osa-alueita, jotka aktivoituvat musiikissa.Tällaisia ovat kehollis-esteettinen, kielellinen, loogismatemaattinen, spatiaalinen, inter- ja intrapersonaalinen, naturalistinen, ja eksistentiaalinen älykkyys. Gardnerin teoria lähestyy kuitenkin älykkyyttä niin, että musiikin avulla selvitetään sen toimintaa, eikä niinkään että päämääränä on itse musiikki – mutta näinhän on ensimmäkseen ns. kognitiivisessa tutkimuksessa. Musiikki palvelee suurenmoisesti aivotutkimusta, mutta mutta mitä se antaa itse musiikin mysteerin selvittämiselle on toinen asia. Muuan aspekti, joka Gardnerilta puuttuu tai jää vaille painotusta, on se että musiikki on kommunikaatiota. Pöyhönen viittaa kyllä semotiikkaankin, mutta lähinnä Peircen teoriaa. Aivan triviaali käytäntö osoittaa, että jos soittaja harjoittelee jotain yksinään hän lopulta oppii vaikeitakin teoksia hienosti.Mutta kun paikalle tulee yksikin kuulija, ts. musiikki muuttuu kommunikaatioksi, tilanne vaihtuu ja kaikki saattaa mennä vikaan. Murray Perrahia sanoi, että silloin alkaa käyttää jopa aivan eri lihaksia kuin yksin soittaessa. Tunnettu on kirjailija Marcel Proustin teoria siitä, miten soittaja lavalle siirtyessään astuu kun toiseen kehoon, joka on intentionaalinen eikä se ole enää sama kuin fyysinen keho. Charles Rosen sanoi, ettei soittaja yleensä koskaan yski tai aivasta lavalla, ja se johtuu ilmiöstä nimeltä stage fright eli ramppikuume… mutta lievemmäässä tapauksessa myös em. proustilaisesta intentionaalisesta kehosta. Lisäksi Gardnerin malli jättää sivuun sen, että soittaminen on prosessi, jossa kaikki moniälykkyyden dimensiot ovat yhtaikaa toiminnassa ja siksi sitä on niin vaikeaa mallintaa.
Lopulta Pöyhönen käsitteli muusikin ns. hiljaista tieota eli tacit knowledgea. Tiedämme ja teemme asioita ilman, että kykenemme selittämään niitä. Hiljainen tieto voi olla julkista, se voi olla sokeaa, salattua, kätkettyä ts. kukaan ei sitä huomaa. Sokeassa tiedossa opettaja ei oivalla, mitä oppilas omaksuu häneltä ja oppi häneltä matkimisen kautta. Siksi opettaja usein hämmästyy, kun oppilas tekee jotain aivan eri tavalla kuin opetettiin ja kuin hän tarkoitti. Oppilaalla on siis tuo kuuluisa Humboldtin propagoima Lernfreiheit, oppimisen vapaus, kaiken uhallakin.
— Eero Tarasti
Helsingin yliopiston musiikkiseuran eli HYMSin pianopiiri jatkuu keskiviikkoisin. Seuraava konsertti on 11.4. klo 18 Topelian (Unioninkatu 38) salissa C120; vuorossa on pianotaiteilija Rauno Jussila. Tilaisuus on kaikille avoin. Tarkempi ohjelma HYMSin kotisivulla: https://blogs.helsinki.fi/musiikkiseura/category/toiminta/
18.4. pianotaiteilija Marko Mustonen Kajaanista esiintyy aiheenaan Musiikkia Pariisin salongeista romantiikan kaudelta.
.
