Sunnuntaina 14.10. kuusikymmentä vuotta täyttänyttä Kaija Saariahoa juhlittiin Sibelius-Akatemian järjestämällä festivaalilla, jonka ohjelmaan kuului perjantaina esitetty, Rax Rinnekankaan ohjaama Sielun linna -elokuva (Château de l’âme, 2004), lauantain tutkimussymposium ja sunnuntain Voices, Spaces, Senses -konserttisarja. Tämä artikkeli kertoo lauantain tunnelmista. Read More →
Saariaho-symposium: syntymäpäiväsankarin tuotanto suurennuslasin alla
Levyarvio: Tuoreita sinfonioita ilman erikoisuuden tavoittelua
Seppo Pohjola: 1. ja 2. sinfonia
Radion sinfoniaorkesteri
Sakari Oramo
Alba 2012
Seppo Pohjola (s. 1965) on merkittävän musiikkisukunsa ainoa varsinainen taidemusiikin säveltäjä, vaikka serkkunsa Pekka ennättikin ensin sinfonioiden uljaalle areenalle. 1990-luvulla modernistisella kamarimusiikilla säveltäjäuransa aloittanut Seppo Pohjola rohkeni ensin useita tyylejä kokeilleena sinfonikoksi puolestaan vuonna 2002. Toinen sinfonia valmistui neljä vuotta myöhemmin ja kolmas viime vuonna.
Nyt ensilevytyksensä saaneet kaksi ensimmäistä sinfoniaa ovat mittasuhteiltaan huomattavan samanlaisia, neliosaisia ja noin puolituntia kestoltaan. Kaksi ensimmäistä osaa kestävät kymmenisen minuuttia, jälkimmäiset kaksi kolmesta kuuteen. Arkkitehtonisesti perinteiset sinfoniat eivät sorru aiheettomaan erikoisuuden tavoitteluun missään muussakaan mielessä. Sinfoniat keskittyvät tekniikan sijaan musiikilliseen ilmaisuun ? ja ilmaisevat asiansa selkeästi. Eikä edellisen virkkeen subjekti ole vain kielikuva: taitava säveltäjä kuuntelee musiikin omaa tahtoa alistamatta sitä täysin sille vieraaseen muottiin. Pohjola ei pakota materiaalia äkkinäisiin käänteisiin vaan antaa sen lipua omalla, milloin verkkaisella, milloin ripeällä vauhdillaan. Hän ymmärtää, että toisto on musiikin tehokkain tapa luoda merkityksiä etteikä aina ei tarvitse kehitellä. Tyypillistä on myös tekstuurien äärimmäinen selväpiirteisyys: kullakin kerroksella on oma värinsä ja/tai rytminen karaktäärinsä.
Pohjolan sinfonioita ei siis kuunnella helppo vai vaikea -akselilla, ei liioin innovatiivisuutta mitaten. Kuulija voi keskittyä olennaiseen eli siihen, miltä musiikki itse asiassa kuulostaa, mitä tunnelmia se tarjoaa, minkälaisia kuvioita ja kaarroksia se muodostaa. Esimerkiksi ensimmäisen sinfonian alun pahaenteinen laahustus johtaa vähitellen kohti valoa, leikkiä ja kiivasta taistelupoljentoa. Toinen osa vuorostaan on kuin meditaatiomusiikkia, eteeristen harmonioiden liikettä vailla suuntaa. Leijuvan jousiharmonian päällä liitelevät puhallinsoolot on soitettu taianomaisen herkästi. Kaksi viimeistä osaa ovat enimmäkseen orkesterirymistelyä, jossa Pohjola ei ole vahvimmillaan. Näissä jaksoissa musiikki menettää jatkuvuutensa ja pakettia pitää kasassa pelkkä tasainen pulssi. Harmoniassa ei ole jännitteitä eikä purkauksia, se vain velloo paikallaan. Varsinaisia melodioita ei ole, ainoastaan peräkkäisiä ja päällekkäisiä melodisia fragmentteja. Kliimaksikin on lähinnä retorinen paukautusele.
Myös toinen sinfonia alkaa staattisella jousimatolla. Tällä kertaa sen päälle pinotaan kuitenkin erilaisia polyfonisia pulputuksia, ei herkkiä sooloja. Tekstuurien kirjo laajenee, mutta selkeys säilyy. Soitinryhmillä on jopa korostetun itsenäiset roolit ? värejä ei juurikaan murreta keskenään. Ensimmäiselle sinfonialle tyypillinen koruton rytmiikka on edelleen hallitsevassa asemassa. Iskut ja niiden hierarkia eivät hämärry koskaan. Yhä useammin hakkaavia pohjakuvioita täydentää kuitenkin jokin leikkisämpi kuplinta tai polyrytminen kerrostus. Pohjola onnistuu sekä selkeydessä että monimuotoisuudessa.
Toinen sinfonia on parempi myös harmonian osalta. Soinnut eivät vello päämäärättömästi paikallaan vaan seuraavat toisiaan kohti suurempia jännitteitä ja ajoittaisia purkauksia. Tätä ei ole silti toteutettu perinteisin tonaalisin funktioin vaan esimerkiksi yksinkertaisesti nousevalla bassolla. Dramaturgia perustuu nyt muuhunkin kuin äänenvoimakkuuteen ja tekstuurin paksuuteen. Melodinen anti on ensimmäistä sinfoniaa niukempaa. Pitkiä linjoja ei paljolti löydy, enimmäkseen vain säestyksellisiä kuvioita, vinksahtanutta polyfoniaa tai irrallisia juoksutuksia. Yleissävy on ensimmäisen sinfonian jähmeään arvokkuuteen verrattuna salaperäisempi ja jopa orientaalinen. Kumpikaan ei joka tapauksessa kuulosta tippaakaan saksalaisromantiikalle. Sävy on molemmissa eksoottinen, ensimmäisessä enemmän pohjoinen, toisessa itäinen.
Sakari Oramo ja Radion sinfoniaorkesteri tuntuvat olevan omalla vahvuusalueellaan etenkin herkimmissä kohdissa ja laajoissa kaarroksissa. Pitkissä ja jumittavissa tutti-rymistelyissä ote olisi saanut olla hieman rohkeampi ja kokeilevampi, ettei kliimaksien energisyys kerkeisi vesittyä puuduttavaksi tasapaksuudeksi. Levytyksen äänenlaatu ja tilavaikutelma on huikea. Erityisesti kuulokkeilla kuunnellessa orkesteri levittäytyy ympäri aivolohkoja ja tavoittaa suoran yhteyden mielihyväkeskukseen.
Levyarvio: Vanhassa vara parempi
Jean Sibelius: 2. & 5. sinfonia
Minnesotan orkesteri & Osmo Vänskä
BIS, 2011
Minnesotan orkesterin pääkapellimestari Osmo Vänskä levyttää Sibeliuksen sinfoniat jo toistamiseen. Vänskän edellinen sykli Sinfonia Lahden kanssa nosti orkesterin pikkukaupungin ihmeeksi ja kapellimestarin arvostetuimpien Sibelius-tulkkien joukkoon. Read More →
Arvio: Yksi säveltäjä ja kolme virtuoosia
Olli Koskelin (s. 1955) ei ole yhtä tunnettu ja tuottelias säveltäjä kuin muutamat muut suomalaiset ikäpolvensa edustajat – ne radikaalit Korvat auki -modernistit – ja sikäli yksinomaan hänen teoksiinsa keskittyvä konsertti vaikutti jo etukäteen lupaavalta. Read More →
Levyarvio: Hallittua intohimoa
Beethoven: Coriolanus-alkusoitto
Sibelius: 1. sinfonia & Finlandia
Nordea Jean Sibelius Orkesteri & Jukka-Pekka Saraste
EMI Classics, 2011
Mikäli ei vielä ole kuullut Nordea Jean Sibelius Orkesterista (NJSO), suosittelen vilpittömästi ottamaan selvää. Read More →