Author Archives: Mangusti

Nykymusiikin esittäminen lankeaa usein spesialistien kontolle, mistä on ilmeisiä positiivisia seurauksia: nuotteja viliseville partituureille persojen Kriikkujen ja Karttusten ansiosta monet säveltäjät ovat päässeet kehittämään instrumentaalista ymmärrystään pitkäjänteisesti. Erityisosaaminen puolin ja toisin kasvattaa fraaseerauksen ja sävyjen diversiteettiä, aivan kuten vanhoihin soittimiin perehtyminen rikastuttaa Mozartin esittämistä. Mutta: musiikki on yhteisöllistä toimintaa, eikä aitojen pystyttäminen uuden ja perinteisen repertuaarin leirien ympärille voi olla hyväksi. Nykypäivän säveltäjän ja soittajan välille tulee muodostua luottamuksellinen side, jotta soittaja pääsee näkemään nuottien taakse ja säveltäjä ymmärtää instrumentalistin arkea.

Perinteiseen repertuaariin satsaavan Helsingin kaupunginorkesterin kannatti ottaa riski ja juksata suuri joukko klassikkosarjan kausikortin haltijoita tähän konserttiin; Elliott Carterin satavuotispäivänä soitettu triptyykki Symphonia svengasi mainiosti! Teos on kiitollista kuultavaa, sillä pitkästä kestosta huolimatta se on modernistista Carteria yleisöystävällisimmillään. Teos pursuu (atonaalisia) melodioita, ja orkestraatio on kauttaaltaan ilmavaa ja viehättävän kamarimusiikillista. Monimutkaista polyfoniaa rytmittävät yllättävät tauot ja eri soitinryhmien pienet duot ja triot. Erityisesti ihastelin HKO:n puhaltajien lukuisia sooloja, jotka olivat kautta linjan virtuoosisia ja puhuttelevia. Muun muassa klarinetit ja englannintorvi olivat mehukkaasti esillä, ja teos päättyi ilkikurisesti pikkolon jäädessä soittelemaan yksikseen.

Konsertin viisikymppisten suomalaisten teokset eivät yllättäen onnistuneetkaan yhtä hyvin, kotikenttäedusta huolimatta. Magnus Lindbergin Marea kärsi tasapaksuudesta ja satsin erittelemättömyydestä. Teoksen merellisyys olisi kaivannut lisää tyventä ja pienempiä pärskeitä. Käsiohjelmassa puhuttiin soitinnuksesta Beethovenin ajan orkesterille, mutta tähän nähden jousia oli aivan liikaa, eikä pieni puhallinsektio tahtonut päästä esiin.

Esa-Pekka Salosen Maniassa jouset sen sijaan soittivat turhan varovaisesti. Orkesterin soolosellisti Tuomas Ylisen esiintyminen solistina oli hyväntuulisen rehvakasta ja teknisesti moitteetonta vikkelimpiä kuvioita myöten. Pitkän miehen käsittelyssä sello vaikuttaa pieneltä, ja välillä tuntuikin siltä, että voimaa olisi voinut käyttää vähemmän. Ääni oli hieman kapea ja nahkea. Tavoitettu karaktääri jäi yksiulotteiseksi, ja teoksen maaninen luonne korostui mielestäni liikaa spontaanisuuden ja leikkisyyden kustannuksella. Muutamia intohimoisia sooloja kuultiin orkesteristakin: erityisesti fagotisti Markus Tuukkanen ja kontrabasisti Jiri Parviainen kunnostautuivat.

Osmo Tapio Räihälän (1964– ) uusi orkesteriteos Rautasade alkoi lupaavissa, lyyrisissä tunnelmissa. Räihälä orkestroi ilmavasti ja antaa soitinryhmille kiitollista soitettavaa. Sekä melodiat että harmoniat miellyttävät korvaa. Teoksen solistisista esiintuloista jäi mieleen erityisesti Anders Hauginin hienosti muotoiltu tuubasoolo. Lopussa osa soittajista lauloi mukana – vieläpä puhtaasti. Pidemmän päälle musiikki tekee kuitenkin rytmisesti melko junnaavan vaikutelman ja on ylipäänsä mielestäni hiukan sievää. Säveltäjä kertoo käsiohjelman esittelytekstissä musiikkinsa yhteydestä kuviin ja nimeää inspiraation lähteeksi Vassily Kandinskyn. On helppo ajatella, että Räihälän soinneilla on vastineensa kuvien maailmassa, ja että ne voivat hahmottua linjoina, pisteinä ja muotoina. Olisiko vertaus johonkuhun toiseen taiteilijaan kuitenkin osuvampi? Ainakin Kandinskyn tunnetuimmille abstrakteille teoksille on ominaista suurempi räiskähteleväisyys ja rytminen variaatio. Rautasateesta tuli mieleen pikemminkin joku naivistisen tai vähintäänkin figuratiivisen tyylisuunnan edustaja.György Ligetin (1923–2006) musiikki jaksaa riemastuttaa! Ensin folkloristiikasta, sitten mikropolyfoniasta ja avantgardesta poispäin hakeutuneen säveltäjän tuotantoa alkoi seitsenkymmenluvulla karakterisoida dynaaminen ja värikäs rytmiikka, johon Ligeti haki innoitusta esimerkiksi afrikkalaisesta ja latinalaisamerikkalaisesta lyömäsoitinmusiikista. Myös Conlon Nancarrow’n ja Bill Evansin pianonkäsittely vaikutti: edellinen ultrakompleksisilla, automaattipianolle sävelletyillä rytmeillään, jälkimmäinen tiheillä sointuasetteluillaan. Hiljaisen kauden jälkeiseltä tuotteliaalta kahdeksankymmenluvulta peräisin olevassa pianokonsertossa on hyvin esillä se tinkimätön energia, joka tekee Ligetin musiikin niin tunnistettavaksi. Säveltäjän virtuoosiset taidot orkestroinnissa tuovat mieleen Gustav Mahlerin sinfoniset teokset, joihin voisi päteä unkarilaisen sanat Robert Schumannista:  tämän musiikissa kun ”risteytyy sisäisesti rehevä ja koristeellinen tyyli ja hulluus”. Mahlerin tavoin Ligetikin ottaa mukaan poikkeuksellisia instrumentteja (kuten okariinan ja liukupillin), jotka tuovat tekstuuriin muusta virityksestä poikkeavia ääniä. Harmonista rikkautta lisäävät myös luonnonvirityksellä(kin) soittavat käyrätorvet. Vekkuli Joonas Ahonen hoiti suureksi osaksi orkesterin kudoksiin uivan solistiosuuden mainiosti: nyrjähtäneet rytmit svengasivat vaivattomasti ja yhtäkkiset rubatomaiset, sulosointiset äänenkuljetukset onnistuivat Ahoselta myös hienosti. Orkesteri teki Dmitri Slobodenioukin johdolla kelpo työtä, mutta näin kompleksiseen musiikkiin ei parin päivän harjoittelurupeama yksinkertaisesti riitä. Tärkeät väliäänet eivät aina erottuneet tekstuurista, ja epäsymmetristen rytmien pitäisi tulla selkärangasta vähemmällä hosumisella.

Parhaiten sinfonioistaan tunnetun Carl Nielsenin (1865–1931) neljännessä, Sammumattomassa (1914-16), on jotain samaa kosiskelemattomuutta ja ehdottomuutta kuin 50-luvun jälkeisillä avantgardisteillakin. Musiikki on toki juurtunut aikansa perinteeseen varsinkin harmoniakielen osalta, mutta esimerkiksi yhtäjaksoinen neliosainen muoto ja toisteisten motiivien näennäinen yksinkertaisuus tekee nykypäivänäkin rohkean vaikutelman. Vivahteikkaassa orkestraatiossa esiintyy useita sektioiden ja yksittäisten soittajien sooloja ja ilmavia kamarimusiikkijaksoja. Kuuluisassa päätösosan kahden patarumpalin taistelussa on rajuutta, joka ennakoi seuraavan vuosikymmenen futuristeja sekä myöhempää, esimerkiksi Edgard Varèsen lyömäsoitinmusiikkia. Tässä yhteydessä kiihkeämmistä jaksoista käydään kuitenkin vain hakemassa dramaattista liikevoimaa, josta voi turvallisesti palata kaunosoittoon. Kapellimestari Slobodeniouk luotsasi kappaletta eteenpäin selkeällä ja ekonomisella lyönnillään, joskin pidemmät ja laveammat linjat olivat voineet sopia joihinkin kohtiin paremmin. Kuten Pjotr Tsaikovskin sinfonioissa – kuudetta lukuun ottamatta – Nielseninkin draamassa ihminen voittaa lopulta vaikeutensa ja nousee kohtalonsa valtiaaksi. Tämä vastakkainasettelu tuntuu minusta vanhahtavalta ja sinfonia nostalgiselta, kun taas pluralistinen ja vähemmän narratiivinen Ligetin musiikki vaikuttaa minusta ajankohtaisemmalta. Äänet ääninä! Kertomukset sanoin, kuvat kuvin.

Sibelius-Akatemia on eurooppalaisittain huomattava musiikkiyliopisto, jossa opiskelee monia erinomaisen lahjakkaita nuoria. Sen orkesteri esiintyy useita kertoja vuodessa lähes joka kerta eri kokoonpanolla. Tämä onkin opiskelijaorkesterin luonne, kun tarkoitus on kierrättää suurta määrää soittajia erilaisissa tehtävissä ja koulia heitä tulevaisuuden työtehtäviin. On melko sattumanvaraista, minkälaiset muusikkopersoonat kulloinkin kohtaavat, ja kun työkokemusta on entuudestaan useimmilla vain vähän, ei yhteissoitto aina ehdi hioutua harjoitusperiodin aikana.

Lauantaisen konsertin ohjelma oli rakennettu kahden Ludwig van Beethovenin järkäleen varaan, ja hiukan epäselväksi jäi, miksi avausnumeroksi oli otettu Magnus Lindbergin viisiminuuttinen Away klarinetille, pianolle, lyömäsoittimille ja jousille. Tämä Witold Lutoslawskin muistolle sävelletty viehättävä ja tiivis sävellys teki näillä esittäjävoimilla suttuisen vaikutelman. Kudokset, joiden tulisi olla kuulaita ja välkehtiä toistensa lävitse, jäivät sameiksi. Rytmeistä puuttui jäntevyyttä ja sektioiden lähdöt olivat epävarmoja. Klarinetisti Markus Kaarto hoiti kuitenkin pienen soolo-osuutensa ansiokkaasti.

Beethovenin kolmoiskonserton solistitehtävät ovat jakaantuneet epätasaisesti. Yllättäen sello saa suurimman roolin ja herkullisimmat melodiat, kenties Esterházyn ja Lobkowiczin hovien orkestereissa työskennellyn Anton Kraftin poikkeuksellisista taidoista johtuen. Kraftillehan oli sävelletty myös Joseph Haydnin d-duuri-konserton soolo-osuus. Nyt viikonloppuna Tuomas Lehto esiintyi vakuuttavasti. Hänen sellonsoitossaan on myhäilevää, maailmallista rentoutta ja suurta sointia. Välillä vieroksuin turboahdettua suureellisuutta pienempien, viattomampien sävyjen kustannuksella, joita Beethoveninkin musiikissa mielestäni on. Myös vibraton käyttö oli hiukan yksioikoista. Pianisti Väinö Jalkanen ja viulisti Kreeta-Julia Heikkilä tekivät kelpo työtä, mutta jäivät väistämättä sellosolistin varjoon. Ehkä jälkimmäisten työskentelyä leimasi ajoittain varovaisuus, joka varmaankin häviää kokemuksen karttuessa.

Beethovenin kolmannessa sinfoniassa orkesterin puutteet olivat ilmeisimmillään. Oppilasmaisuus kävi ilmi etenkin puhaltajien työskentelyssä, joiden soitto oli paikka paikoin epäpuhdasta ja -tarkkaa. John Storgårds yritti parhaansa mukaan lietsoa meininkiä soittajiin, mikä kuitenkin tuntui johtavan toisten kuuntelun ja dynaamisen vaihtelun vähäisyyteen. Liian usein soitettiin liian kovaa. Sointi oli paikoin karkeaa ja fraseeraus kulmikasta, ja esimerkiksi konserton säestys junnasi välillä paikallaan ilman sitä fraasien eteenpäin suuntaamista, joka tekee klassisen kauden musiikin esityksistä niin eläviä. Sinfonian tempot seilasivat liikaa minun makuuni, enkä päässyt selville, oliko tämä Storgårdsin tarkoitus vai ei.

Minulle on jäänyt mieleen useita Sibelius-Akatemian orkesterin inspiroituneita ja soinniltaan rikkaita konsertteja, ja näitä jään odottamaan myös jatkossa.