Author Archives: Mangusti

Robert Schumannin Adagio ja Allegro avasi torstai-illan Spring Light -festivaalin konsertin. Viimevuotisen yleisömenestyksen siivittämänä pianisti Anastasia Injushinan suunnittelema tapahtuma järjestetään toista kertaa, ja käsiohjelmassa luvataan jo nyt jatkoa. Laadukkaasti esitettyä perinteistä kamarimusiikkiohjelmistoa ei siis enää tarvitse metsästää pääkaupungin ulkopuolelta.

Schumannin kompaktia kappaletta soitetaan myös ainakin oboella ja sellolla. Nyt se kuultiin alkuperäisellä käyrätorvi ja piano -kokoonpanolla. Lontoon Philharmonia-orkesterin entinen soolokornisti Richard Watkins ja Ralf Gothoni muotoilivat kaihoisaa, välillä intohimoonkin päin kallellaan olevaa musiikkia puhuttelevasti. Kaikuisasta, vaskisoitinta korostavasta akustiikasta huolimatta balanssi oli nyt kohdallaan.

Gothonin intuitiivinen kamarimusisoinnin ymmärrys tuli selväksi myös Dmitri Sostakovitsin laajassa g-mollipianokvintetossa, jonka huippuhetkiä olivat vuoden 2005 Sibelius-viulukilpaiun voittajan Alina Pogostkinan huokauksenomaisesti aloittama toinen osa, fuuga adagio-tempomerkinnällä. Sympaattisen vaikutelman teki sellisti Alexander Baillie, joka soitti myös alun tuskaisen soolon hyvin jalosti ja repimättä.

Väliajan jälkeen kuultiin Franz Schubertin lempeästi keinahteleva oktetto jousille ja puhaltimille. Monien kertauksiensa vuoksi hieman pitkänoloinen teos sai myhäilevän tulkinnan Ysaÿe-kvartetin, Watkinsin ja mainioiden Niina Selinin, Jussi Särkän ja Jarkko Uimosen toimesta.

Aloitetaan kehuilla: Mirka Viitala on elastinen, sävykäs soittaja, jonka pianistinen ote on miellyttävän konstailematon. Sekä Viitalan habituksessa että soittotavassa on suloisuutta, mikä olikin hänen lähtökohtanaan niin J.S. Bachin Goldberg-muunnelmien teemaan kuin niitä seuranneihin kahteentoista kommenttisävellykseenkin.

Gilmore-säätiö jakaa joka neljäs vuosi 300 000 dollarin palkinnon ”erinomaiselle pianistille ja syvälliselle muusikolle”, jolla voi olla ”todellista vaikutusta musiikkiin”. Vuonna 1994 sen sai Ralf Gothóni. Säätiö halunnee itsekin tehdä vaikutuksen myös tilaamalla uusia pianoteoksia, ja nyt kuultu kokonaisuus on perua vuoden 2004 pianofestivaalilta. Kolmen vartin paketti on kompakti: tunnustusta Viitalalle myös tällaiseen epätavalliseen konserttiformaattiin tarttumisesta.

Musiikin suuntaa pohtiessa on silti ikävää, että Gilmoren kattaus on etupäässä nykymusiikin yllätyksettömimmästä ja mukavuudenhaluisimmasta päästä; neoklassismissa (Jennifer Higdon) ja salonkimusiikissa (C. Curtis-Smith) ei sinänsä ole vikaa, mutta kun muut ovat jo tehneet asian paremmin, ei tällainen katse ole muuta kuin ohimenevä vilkaisu Bachin aariaan.

Yllättävän moni näistä sävellyksistä toi mieleen lastenmusiikin – rehellisestä naiiviudesta voikin kehua  myös Suomessa vieraillutta David Del Trediciä. Parhaita kappaleita olivat mielestäni Fred Lehrdahlin vikkelä käsien jahti ja Mischa Sarché Zupkon Ghost Variation. Myös Lukas Fossin lyriikasta pidin, joskin siitä Viitala olisi voinut lypsää enemmän tunnetta esiin. Jazzpianisti Fred Herschin Melancholy Minuet olisi oikeastaan kaivannut improvisointia simppelin tanssin jatkoksi. Konserttimusiikin kannalta vetisintä antia oli Derek Bermelin typerän jatsahtavassa Kontraphunktuksessa ja William Bolcomin vasemman käden sormiharjoituksessa.

Entä sitten Bach? Minusta aaria kuulostaa paljon paremmalta cembalolla, jolla toki sulokkaaseen musiikkiin tulee rouheutta ja särmää kuin itsestään. Pedaaliuiskentelu ja tylsä tasavireisyys ei tee tälle musiikille oikeutta.

Vielä käsiohjelmasta: parin rivin säveltäjäesittelyistä opimme, että tekijöiden kappaleita ovat tilanneet ja esittäneet Philadelphia Orchestra, St. Paul Chamber Orchestra, Minnesota Orchestra, Pacific Symphony Orchestra, New York Yourh Orchestra, New York Philharmonic Orchestra, Tokyo Philharmonic Orchestra, Cleveland Orchestra, Chicago Symphony Orchestra, Los Angeles Philharmonic Orchestra, Pittsburgh Symphony Orchestra, MET Orchestra, Vienna Philharmonic Orchestra, ja lisäksi lukuisat kamarimusiikkiryhmät… Hei – ihan oikeasti, ketä kiinnostaa?

Ja lopuksi: kaanoniin kuuluvan sävellyksen kommentointi on ideana mielestäni hyvä, ja esitänkin tässä ensimmäiset kuusi omista ehdotuksistani seuraavan sarjan tilaajille: Magnus Lindbergiltä ja Elliott Carterilta saadaan rytmisen manipulaation näkökulmaa, Salvatore Sciarrinolta virtuositeettia, värejä ja kontrapunktia amerikkalaisen populäärimusiikin kanssa. Pakollisen jazzteoksen voisi tilata Keith Jarrettilta, joka on itsekin kunnostautunut Goldberg-tulkkina. Persoonallisella tavalla konsonoivan välikkeen saisi John Adamsilta, ja ajatuksia herättävän, kunnollisen dekonstruktion Michael Finnissyltä.

Vielä pari vuotta ja Helsingissä päästään kuulemaan orkesterimusiikkia kunnon olosuhteissa! Musiikkitaloa odotellessa on sitä mukavampaa, mitä useammin Radion sinfoniaorkesteri ja vierailijat valitsevat Temppeliaukion tai Johanneksen kirkon Finlandia-talon sijaan.

Johanneksen kirkon epämukavat penkit kestää, kun vastapainoksi saa kuulla jalostunutta orkesterisatsia. Kuuntelupaikasta riippuen voi bassosektio dominoida sointia turhan paljon, mutta ylemmät jouset laulavat laveasti yksityiskohtienkin erottuessa. Puhaltajien soinnut ovat pyöreitä ja tasapainoisia.

Teräksisessä kunnossa oleva 82-vuotias Herbert Blomstedt on Rso:n vakivierailijoita, ja syystä. Ulkoa johtamalla hän on jatkuvassa katsekontaktissa orkesteriin, ja kun myhäilevä habitus hetkittäin muuttuu hurjistuneeksi, on seurauksena sitäkin dramaattisempaa soittoa. Tällaisen kapellimestarin johdolla muusikot löytävät tunnistamattomia voimavaroja sisältään.

Jean Sibeliuksen seitsemäs sinfonia on yhteen orgaanisesti etenevään osaan puristettu fuusio sibeliaanisia motiiveja. Teos on kiintoisa myös sävellysajankohdan kontekstiin asetettuna: suunnilleen samalta vuodelta ovat esimerkiksi Puccinin bitonaalinen Turandot ja Varèsen hälyä järjestänyt Intégrales. Sibeliuksen tonaalinen sävelkieli kuulostaa silti modernilta! Eilinen tulkinta tuntui käynnistyvän hiukan verkkaisesti, mutta nopeisiin osiin ehdittyä huomio kiinnittyi iskevästi ja lennokkaasti soittaneisiin jousiin.

Kuten aiempien näyttöjen perusteella saattoi arvata, oli Blomstedt täysin elementissään kolmiosaiseksi jääneen Anton Brucknerin yhdeksännen sinfonian parissa. Siinä ollaan suurten kysymysten äärellä, ja sinfoniassa on samanlaista transsendenttiin kurottavaa kuin Olivier Messiaenin teoksissa. Tällaisen musiikin kuuleminen lujittaa uskoa siihen, että taide on relevanttia, että musiikilla on paikkansa inhimillisen kasvun osana.

Radion sinfoniaorkesterin ja Blomstedtin tulkinta hitaasta päätösosasta oli pysäyttävä.

Hannu Lintu johti Tapiola Sinfoniettan upeaan musisointiin Einojuhani Rautavaaran toisessa sinfoniassa (1957/1984), josta kuulisi mielellään myös isompien orkesterien esityksiä. Teos yhdistää soinnikkaaseen ja konsonoivaan tekstuuriin erittäin onnistuneesti glissandoja, puhaltajien kulmikkaita väliintuloja, hienovaraista lyömäsoitinsatsia sekä muita ”modernistisia”, perinteisen ilmaisun ulkopuolelle kurkottavia elementtejä. Tuloksena on persoonalliselta kuulostavaa musiikkia.

Tapiola Sinfonietta todisti jälleen kerran, miten pienessä koossa on voimaa, kun fraseerauksen yhtenäisyydestä ja sävymuutoksista on kyse. Muistini mukaan Hannu Lintu on haastattelussa todennut hakevansa aina sointia, joka ”palaa jonkin värisellä liekillä”. Välkähtelevä visio tuntui Rautavaarankin esityksessä välittyneen kapellimestarilta soittajille esteittä. Jousisto kuulosti kokoaan suuremmalta, kun saundia kaivettiin myös tallan läheltä, vapaita kieliä pelkäämättä. Kiitosta ansaitsevat kaikki puhaltajat, mutta erityisesti minua ilahdutti Anna-Kaisa Pippurin oboe ja Heljä Rädyn pikkolo.

James MacMillanin suosittua lyömäsoitinkonserttoa Veni, Veni Emmanuel on esitetty maailmalla jo yli 300 kertaa. Viihdyttävintä oli 25-minuuttisen teoksen ulkoa soittaneen lyömäsoitinsolistin koreografisiakin piirteitä saanut työskentely. Colin Currie oli suvereeni liikkeissään mallet-soittimien, rumpujen ja peltien äärellä ja hiihtäessään ees taas niiden välillä. Orkesteri säesti pätevästi, muttei yltänyt aivan yhtä timanttiseen suoritukseen kuin edellisessä numerossa. Vaan ei musiikkikaan täysipainoista vaikutelmaa jättänyt, lukuun ottamatta hidasta Gaude-jaksoa, jossa Currien marimba uiskenteli jousimattojen ja puhaltajien repetitioiden kannattelemana. Lyömäsoitinmusiikkina konsertto ei mielestäni ole kovin kiinnostava – mieluummin kuuntelen hyvän jazzrumpalin, vaikkapa Mika Kallion tai Mikko Hassisen suppeampiin keinovaroihin ja rytmiikan loputtomiin muuntelumahdollisuuksiin perustuvaa musisointia.

Konsertin väliajan jälkeinen osuus oli tiiviin alkupuolen vastapainoksi ilahduttavan lyhyt, ja Joseph Haydnin 96. sinfonia D-duurissa tulkittiin energisesti ja humoristisesti. Tämä tyyli Tapiola Sinfoniettalla on hallussaan!

Vuonna 1946 perustettu Juilliard-kvartetti on soittanut nykyisessä kokoonpanossaankin reilut kymmenen vuotta. Yhtye tunnetaan ennen muuta perinteisen repertuaarin esittäjänä, mutta ohjelmistoon on valikoitunut myös esimerkiksi Henri Dutilleux’n ja Elliott Carterin teoksia.

Konsertin perusteella luonnehtisin kvartetin parhaiksi puoliksi yhtenäistä suurten linjojen fraseerausta ja spontaanisuuden vaikutelmaa. On selvää, että soittajat ja teokset ovat hyviä tuttuja keskenään. Maurice Ravelin F-duuri-kvarteton tulkinta olikin vapautuneisuudessaan hieno, ja ihailin sitä pakottomuutta, jolla yhtyeen jäsenet aika ajoin ottivat rikkaan äänen soittimistaan.

Felix Mendelssohnin kvartetossa oli vauhdikasta menoa, mutta esitys oli makuuni hiukan raskas. Siinä bassovoittoisen soinnin suhteen syntyi varauksiakin. Ensiviulisti Joel Smirnoffin korostetun intensiivinen soittotyyli vaati totuttelemista, ja ylipäätään koin kvartetin pyrkivän soittamaan jokaisen äänen suureellisesti ja hehkuttamalla, mistä hengittävyys ja sävykkyys kärsivät jonkin verran. Suurin kysymysmerkki minulle on yhtyeen intonaatio, jota luonnehtisin rohkeaksi. En uskalla väittää, että maailmankuulu kvartetti soittaisi lähes koko ajan hiukan falskisti – ehkä en vain ymmärrä periaatteita, joilla varsinkin ensiviulisti Smirnoffin äänet ovat usein viritetty yläkanttiin, joskus taas puolisävelaskelet tuntuvat korviini kovin matalilta. Äänen ytimestä on ajoittain hankala saada kiinni leveän vibraton takia, jota etenkin vuodesta 1969 kvartetissa soittanut alttoviulisti Samuel Rhodes viljelee.

Elliott Carterin haastavaa, rytmisesti ja kontrapunktisesti kompleksista musiikkia on luonnehdittu myös eläväiseksi ja leikkisäksi, mikä konsertin käsiohjelmassakin mainittiin. Charles Neidich, joka kantaesitti klarinettikvinteton Juilliard-kvartetin kanssa viime vuonna, soittikin osuutensa pilke silmäkulmassa. Pitkäaikaisesta yhteistyöstä säveltäjän kanssa (ja siis esityksen ”autenttisuudesta”) huolimatta rohkenen esittää, että nykymusiikkiin perehtyneempi yhtye saisi teoksesta enemmän irti, tuoden paremmin esiin kontrasteja ja välkähtelevyyttä.

Ylimääräisenä kuultiin hidas osa Mozartin klarinettikvintetosta, josta Neidich kertoi sen verran, ettei teosta tarvinne esitellä lainkaan. Mieleeni juolahti vasta tunteja myöhemmin, että täpötäyteen Ritarihuoneen saliin saattaa mahtua myös sellainen kuulija, joka ei tätä tai muuta klassikkoa vielä tunne…