Author Archives: Markus Kuikka

Esa-Pekka Salonen: Deux chansons du Calendrier rouge sekakuorolle (2000)
Konsertto saksofonille ja orkesterille (Auf ersten Blick, und ohne zu wissen…) (1980-81, tark. -83)
Anders Hillborg: Endless Sky sekakuorolle (2004)
Salonen: Konsertto pianolle ja orkesterille (2007)

Solistit Bertrand Chamayou piano ja Claude Delangle saksofoni.
Les Siècles -orkesteri johtajana François-Xavier Roth,
Sequenza 9.3 -kuoro johtajana Catherinne Simonpietri.

Pariisin muhkeassa konserttitarjonnassa festivaali ei ehkä näy kovin suurena, mutta yleisö on sen hyvin löytänyt. Esa-Pekka Salosen suunnitteleman ohjelman erityiseksi ansioksi on luettava, että siinä on hänen omien teostensa lisäksi paljon muita, hänelle läheisiä kappaleita säveltäjiltä kuten Ligeti, Saariaho, Lutoslawski, Ravel ym. Ohjelmassa näkyy Salosen läsnäolo näin poikkeuksellisen monipuolisella ja antoisalla tavalla.

Kuulemassani konsertissa oli kolme Salosen omaa kappaletta ja yksi teos Anders Hillborgilta. Konsertin aloitti Salosen säveltämä kuoroteos Deux chansons du Calendrier rouge, joka perustuu Ann Jäderlundin Kalender Röd -kokoelmaan. Laulut esittänyt Sequenza 9.3 -kuoro osoittautui korkealaatuiseksi laulajistoksi, jonka sävelpuhtaus ja soinnin kvaliteetti eivät juuri horjuneet konsertin vaativissa tehtävissä. Kuoron johtaja Catherinne Simonpietri teki samoin huolellista työtä. Teoksen tarkat harmoniat vaihtuvat herkästi ja läpikuultavasti. Teoksessa oli jollakin tapaa läsnä pohjoismainen kuorokulttuuri. Johtuiko se missä määrin ruotsinkielisestä tekstistä, säveltäjästä vai kuulijasta, on vaikea sanoa – siellä se kuitenkin oli.

Salosen saksofonikonsertto oli ohjelman vanhin teos, jo kolmenkymmenen vuoden takaa. Olikin mielenkiinoista kuulla säveltäjän teoksia näin lavealta ajalta. Mieleen jäi varsinkin konserton alku, missä saksofonisolisti ja lyömäsoittimet loivat klubihöyryistä tunnelmaa. Claude Delangle ja François-Xavier Roth loivat konserttoon energisen hengen. Les Siècles -orkesteri vaikutti nuorelta ja osaavalta kokoonpanolta. Orkesteri muuten soittaa tavanomaisten soittimien lisäksi myös periodisoittimilla. Tämähän on käytännössä tuttua myös monelle suomalaiselle orkesterimuusikolle.

Tauon jälkeen esiintyi jälleen Sequenza 9.3 -kuoro, nyt Anders Hillborgin teoksella Endless Sky. Teoksen teksti oli Dantelta sekä Dylan Thomasilta ja lopussa säveltäjä lainaa vielä katkelman Orlando Gibbonsin teoksesta ”Lux Aeterna”. Teos alkoi voimakkailla sointimassoilla, jotka sitten alkoivat hitaasti hajota palasiksi. Palojen väleistä alkoi hitaasti nousta mainittu Gibbons-sitaatti, joka sekin sirpaloitui kappaleen lopussa. Hillborgin kappale oli vaikuttava ja toimi hienosti, eikä vähiten erinomaisen esityksen ansiosta. Kuoro saikin johtajansa kera pitkät suosionosoitukset.

Viimeisenä teoksena oli Salosen pianokonsertto, minkä hän oli säveltänyt vuonna 2007 Yefim Bronfmanille New Yorkin filharmoonikoiden ja kolme eri eurooppalaisen radioyhtiön tilauksesta.

Teos on laaja, sen kesto on yli puoli tuntia, mutta sen iloisesti helmeilevää pulputusta kuunnellessa ei tullut aika pitkäksi – välillä oli myös koko jousiston laulamaa vahvaa melodiaa, mikä purkautui tärisyttävän energiseksi lopuksi. Bertrand Chamayou soitti konserton loistokkaasti, vaikka pikkuisen lisää kaikua ei olisi ollut flyygelin soinnille haitaksi. Chamayoun osuus kyllä osui kohdalleen. Orkesterikin innostui hehkuttamaan konserttoa ja teatterintäysi yleisö oli tyytyväistä. Salonen seurueineen seurasi konserttia parvelta ja vastaanotti iloisesti käsiään heilutellen esittäjien ja yleisön kiitokset.

Handel: Giulio Cesare  10. 2. 2011 klo 19
Tuotanto: Opera National de Paris
Musiikin johto Emmanuelle Haïm
Ohjaus Laurent Pelly
Lavastus Chantal Thomas
Dramaturgi Agathe Mélinard
Valaistus Joël Adam
Kuoron valmennus Alessandro di Stefano

Giulio Cesare Lawrence Zazzo
Cleopatra Jane Archibald
Tolomeo Christophe Dumaux
Cornelia Varduhi Abrahamyan
Sesto Isabel Leonard
Achilla Nathan Berg
Nireno Dominique Visse
Curio Aimery Lefèvre
Orkesteri Concert d’Astrée
Ranskan kansallisoopperan kuoro

Händelin ooppera Giulio Cesare (1724) perustuu Julius Caesarin vierailuun Egyptissä v. 48 eKr. Libretto sekoittelee Caesarin ja Kleopatran romanssia, Ptolemaioksen ja Kleopatran taistelua vallasta Egyptissä, Pompeiuksen lesken Cornelian surua ja tämän pojan kostonhalua isänsä surmaajalle sekä Akilleuksen ja Ptolemaioksen kilpailua Cornelian viettelemisessä. Oopperaa pidetään yhtenä opera seria -lajin merkittävimpänä edustajana ja sitä esitettiin jo 1700-luvulla runsaasti eri puolilla Eurooppaa.

Pellyn ohjaus sijoitti tapahtumat museon suureen varastoon, missä varastomiehet hääräävät  aarioiden aikana erilaisissa puuhissa. Häärinä tuntui aluksi viihdyttävältä ja elävöittävältä ratkaisulta, mutta kun huomasi kesken kauniin aarian tuijottavansa varaston järjestämistä tai mattojen rullausta, niin toivoi, että Händelin musiikin kantovoimaan olisi uskallettu luottaa enemmän. Laskujeni mukaan neljä aariaa toisen näytöksen puolestavälistä alkaen sai olla hyörinästä vapaita ja vasta niissä saattoi keskittyä erinomaisten laulajien seuraamiseen. Kun varastoporukan toiminta pariin otteeseen vielä tuki kertomusta, niin vaikutus oli edelleen tehokkaampi – mikä epäilemättä oli tarkoituskin, mutta kuten sanottu, toisinaan hienon musiikin kustannuksella. Toisaalta, perinteinen pönötystaktiikkakin lienee aikansa elänyttä. Ohjausta ei kuitenkaan tässä suhteessa voi pitää onnistuneena, vaikka kekseliäisyyttä siinä kyllä riitti runsaasti. Muutoin oopperan roolit reagoivat toisiinsa ja toimivat uskottavasti. Roolihenkilöt oli puettu 1800-luvun akateemisessa taiteessa historiaa kuvaavien teosten henkisesti. Ohjelmakirjassa oli myös esillä sekä joitain prerafaeliittien maalauksia että kuvia vanhoista Hollywood-spektaakkeleista.

Kuulemassani esityksessä oli ensi kertaa Cleopatran roolissa Jane Archibald, hän oli parhaimmillaan aarioissa ”Se pieta” ja ”Piangero la sorte mia”, joissa hänen äänensä toimi herkästi ja taipuisasti kaikkein korkeimmissakin sävelkuluissa. Lawrence Zazzon Caesarissa on sekä taistelijaa että rakastajaa sopivassa suhteessa. Hänen kontratenorinsa toimi erinomaisesti kaikissa tilanteissa. Ensimmäisessä näytöksessä musiikillisen latauksen loivat Cornelian ja Seston roolit. Cornelian osan lauloi altto Varduhi Abrahamyan, jonka aariat ”Priva son d’ogni” ja ”Son nata a lagrimar” olivat näytöksen parhaita. Niissä Händelin melodisuus ja orkesterista huokuneet tummat sävyt yhdistyivät nautittavalla tavalla. Seston laulanut Isabel Leonard teki samoin vaikuttavaa työtä aarioissaan ”Svegliatevi nel core” ja ”Cara speme”. Leonard on hieno laulaja, jota kuuntelisi mielellään uudestaan. Tolomeon roolin laulanut Christophe Dumaux teki osansa huolellisesti ja toi siinä esiin valtaansa ripustautuvan ja kaikki keinot sallivan yksinvaltiaan – jälleen oltiin ajan hermolla.

Dominique Visse oli Nirenon roolissa myös taitava miimikko. Hän imitoi hauskasti hieroglyfi-poseerausta ja kirvoitti pienillä eleillä naurua katsomossa. Nirenon ainoassa aariassa Vissen ääni tuntui hieman ohuelta, vaikka fraseeraus ja tarkkuus olivat kohdallaan. Nathan Bergin Achilla hyöri ja pyöri koko alkupuolen niin, että ei oikein saanut selvää hänen laulutaidoistaan. Vasta kolmannen näytöksessä alussa aariassa ”Dal fulgor di questa spada” hän pääsi esittämään baritoniaan, mikä olikin oikein hyvänlaatuinen. Kuoroa ei käytetty lavalla ohjauksen osana, vaan se lauloi näkymättömissä. Aivan esityksen alussa hyllyissä olleet patsaiden päät liikuttivat huuliaan kuoron laulun tahdissa, mikä hymyilytti salin täyteistä yleisöä.

Emmanuelle Haïm johti orkesteria cembalon äärestä. Hänen työskentelynsä oli elävää ja innoittunutta. Missä määrin hän soitti mukana eri vaiheissa, oli paikaltani vaikeaa todeta. Orkesterin sointi oli muhevaa, hieman yli 40-henkinen kokoonpano oli riittävän suuri hyvän soinnin saavuttamiseen. Continuo-ryhmä eli tarkasti värittäen kaikki resitatiivit. Yksittäisistä soittajista nousivat esiin virtoosien viulusoolon soittanut David Plantier ja luonnontorvi-obbligaton soittanut Teunis van der Zwart. Ylipäätään luonnontorviryhmä oli parhaita koskaan kuulemiani. Kontrabassot sykkivät pulssia orkesteriin vaikuttavasti ja yhdeksän hengen lavaorkesteri soitti tylliunelmissaan osuutensa valloittavasti.

Ranskassa on varsinkin oopperan tekemisessä vahva periodiorkesteri-perinne, mikä näkyy ja kuuluu. Aatoksiin hiipii väistämättä ajatus, minkälainen piristysruiske kotimaiselle periodisoitannalle olisi, jos omassa pyhätössämme Kansallisoopperassa tehtäisiin Suomalaisen Barokkiorkesterin kanssa sarja Händelin tai Rameaun loistavia oopperoita?