Amfion pro musica classica

Author Archives: Juho Laitinen

Arvio: Epätoivoinen puhelu

Laura Pyrrö. Kuva: Maria Ruostepuro

Säveltäjän varakas porvaristausta on kenties ohjannut Francis Poulencin (1899–1963) musiikin reseptiota. Kieltämättä tuotannosta nousee ensiksi mieleen helposti kuunneltavat, veikeät sonaatit ja tämän genren kiistaton mestariteos, säkenöivä sekstetto pianolle ja puhaltimille. Poulencin musiikki ei perustu innovaatioon: rytmisesti, melodisesti ja teksturaalisesti se on varsin kesyä mutta vakuuttaa taidokkuudellaan ja vilpittömällä tunteellisuudellaan. Usein teoksissa lyövät kättä henkistynyt ja juureva, uskonnollinen ja ilottelevan maanläheinen, kirkko ja kabaree.

Myös Poulencin vokaalimusiikki pulppuaa vapautunutta melodiikkaa ja nostalgista kaihomieltä, mutta kahdessa kolmesta oopperastaan säveltäjä on työstänyt myös synkempiä tuntemuksia: Karmeliittojen keskusteluissa joukko nunnia päätyy Ranskan vallankumouksen aikana marttyyrivalansa vuoksi giljotiinille. Ihmisen äänessä nainen puhuu todennäköisesti viimeisen kerran rakastettunsa kanssa, kun tämä puhelimitse ilmoittaa jättävänsä hänet.

Ihmisen ääni vuodelta 1958 on Jean Cocteaun 30-luvun näytelmään perustuva monologiooppera, jonka aikana yleisö pääsee (tai oikeastaan joutuu) seuraamaan nelikymmenminuuttisen puhelinkeskustelun toista osapuolta. Langan toisessa päässä oleva mies ilmoittaa viiden vuoden suhteen olevan lopullisesti ohi. Näytelmätekstistä käy ilmi, että mies aikoo seuraavana päivänä mennä naimisiin uuden naisystävänsä kanssa, mutta oopperasta tämä tieto harmillisesti puuttuu.

Draama on potentiaalisesti hyvin koskettava: kukapa ei olisi joskus nöyryyttänyt itseään juuri tämänkaltaisella puhelulla. Monille esittäjilleen teos on ollut melkoinen tour de force: tuskallisia kokemuksia itsekin läpikäynyt säveltäjä muisteli myöhemmin, kuinka hän kantaesittäjä Denise Duvalin kanssa itki ”sivu sivulta, tahti tahdilta” tätä ”musiikillista tunnustusta” harjoitellessaan. Felicity Lott on puhunut sen esittämisestä maratonina, joka aina jättää hänet kyyneliin.

Läheiset ystävykset Francis Poulenc ja Jean Cocteau

On erinomaista, että sopraano Laura Pyrrö, pianisti Tiina Korhonen ja ohjaaja Maria Ruostepuro ovat tarttuneet oopperaan, joka käsiohjelman väitteestä huolimatta ei suinkaan kuulu säveltäjän esitetyimpiin teoksiin, ainakaan Suomessa. Juuri tällaista itsenäistä ja kunnianhimoista työskentelyä soisi pääkaupunkiseudulla tehtävän enemmänkin: apurahoja myöntäviä tahojahan piisaa. Pienilläkin voimavaroilla voi saada aikaan täysipainoista taidetta, ja esimerkiksi tämän produktion pelkistetyn lavastuksen syksyinen kuva ruskan lehtineen oli kaunis.

Pyrrön kevyttä sopraanoääntä kuunteli ilokseen: diktio oli koko ajan selkeää, ja teksti säilytti laulettunakin uskottavuutensa. Suomennos tosin vaikuttaa hidastavan ilmaisun rytmiä, johon alkukielellä tullee automaattisesti enemmän kiihkoa.

Poulenc on kirjoittanut vokaaliosuuteen korkeita ääniä hyvin säästeliäästi (harvinaista kyllä, oopperan maailmassa kun ollaan), mutta ne esiintyvät draaman kannalta tärkeissä kohdissa. Olisin kaivannut niihin rehevämpää otetta, jolloin myös esittäjän emotionaalinen skaala olisi laventunut. Väritystä samensi myös Kokoteatterin surkea, epävireinen pystypiano, vaikka Tiina Korhonen urheasti soitinta vastaan taistelikin. Instrumentti ei varmastikaan houkutellut erityisen ekspressiiviseen soittoon, mutta melodisia vastaääniä ja kipeitä harmonioita olisi mielestäni voinut säveltäjän omasta pianosatsista kaivaa esiin enemmän.

Pianon vaatimattoman soinnin ja kuivahkon teatteritilan yhteisvaikutuksella oli ehkä tekemistä sen kanssa, etteivät laulu ja piano aivan sulautuneet yhteen. Esitys soljui kaiken kaikkiaan eteenpäin vaivattomasti, mutta jokin kouraisevuus siitä vielä ensi-illassa uupui.

Menkää siis, hyvät ihmiset, muodostamaan oma mielipiteenne! Ties milloin tulee seuraava tilaisuus. Ihmisen äänen loput esitykset ovat 4.10. klo 18; 6.–8.10. klo 19; 11.10. klo 18 ja 13.10. klo 19.

”Idealismin voi ammattiorkesterissa unohtaa”

Lappeenrannan kaupunginorkesteri.

Muusikko-lehti on numerossaan 9/2009 aloittanut artikkelisarjan orkesterisoittajien arjesta. Ääneen pääsevät kaikkien suomalaisten ammattiorkestereiden ja kaikkien soitinryhmien edustajat. Ensimmäisessä jutussa on haastateltu Turun ja Lappeenrannan kaupunginorkestereiden ensiviulisteja.

Juttusarja antanee jatkossakin ajattelemisen aihetta siitä, minkälaisissa olosuhteissa ja millä ehdoilla taidetta voi tehdä kuukausipalkkaisessa ympäristössä; lainalaisuudet pienissä ja suurissa orkestereissa voivat olla tyystin toisenlaiset.

Tapiola Sinfoniettassa aiemmin työskennellyt, nykyisin Lappeenrannassa ensimmäisen konserttimestarin virassa oleva Tero Latvala kertoo idealismista orkesterityössä: ”Minulla oli sellainen ajatus, kun olin Tapiola Sinfoniettassa, että mikseivät ensimmäinen ja toinen viulu voisi joskus vaihtaa paikkaa. Että jonkin pienen periodin ykkösviulu soittaisi kakkosviulun stemmaa ja päinvastoin. Mutta eihän se tietenkään läpi mennyt.” Hän jatkaa: ”Monta kertaa huomaa, että ammattiorkesterissa idealistiset ajatukset saa unohtaa. Ne kaatuvat johonkin pikku pykälään, tai sitten vain sanotaan, että ketään ei voi pakottaa.”

Turun filharmonisen orkesterin toinen konserttimestari Maija Kontunen esittää vielä radikaalimman ajatuksen, jonka mukaan erilliset ykkös- ja kakkosviulusektiot pitäisi lopettaa: ideaali olisi yksi, yhtenäinen viulusektio, jonka jäsenet vaihtaisivat tehtäväänsä säännöllisesti, välillä korkealla solistisesti loistaen, välillä rytmiä ja sointiväriä luoden. Radion sinfoniaorkesterissa tällainen kokeilu kaatui Kontusen mukaan siihen, että toisille soittajille tietty vakanssi (ja ilmeisesti myös tietty palkka, ykkösviulussa siis korkeampi) oli tärkeämpi kuin mahdollinen taiteellinen uudistuminen.

Nyt kun Musiikkitalo on parin vuoden päässä valmistumisesta ja Sibelius-Akatemiassakin tapetilla on yliopiston missio ja strategia, on erinomaisen tervetullutta arvioida totuttuja musiikin tekemisen tapoja. Itsestään selvää on, ettei kaikki vanha välttämättä ole hyvää – mutta moitteettomasti toimivaa ja tuttua on tietysti turha muuttaa.

Arvio: Draaman konflikti, musiikin sopusointu

Kuvat: Heikki Tuuli

”Draama syntyy konfliktista”, kirjoittaa Samuli Tiikkaja Aleksis Kiven käsiohjelmaan painetussa artikkelissaan Einojuhani Rautavaaran (s. 1928) oopperoista. Säveltäjän itsensä laatima libretto onkin pullollaan törmäyskurssilla olevia henkilöitä ja aatteita: professori August Ahlqvistin edustama ylevyyden palvonta törmää nuorsuomalaisten juurevuuteen ja uusiin virtauksiin, hyväntekijä Charlotta Lönnqvistin ja Hilda-tytön (jonka esikuva lienee muuan Aurora Hemmilä Mäntsälästä) rakkauden- tai toveruuden tavoittelu kilpistyy Kiven sisäisiin ristiriitoihin ja vapaudenkaipuuseen.

Aleksis Kiven musiikki on kuitenkin lähestulkoon ristiriidatonta. Rautavaara kertoo pyrkineensä synteesiin puoli vuosisataa käsittäneen säveltäjänuransa tyylivaiheista ja tekniikoista, mutta varsin valikoiden: mukaan on mahtunut aivan tonaalisessa kontekstissa esiintyvää dodekafoniaa ja sitaatteja uusklassisista Pelimanneista opus 1, ei niinkään esimerkiksi sarjallisuutta (kuten neljännessä sinfoniassa Arabescata) tai elektroakustista musiikkia (jota edustaa esimerkiksi Music for amplified cello and upright piano).

Tobias Zilliacus ja Timo Torikka

”[Tyypillisessä Kalevala-aiheisessa musiikissahan] on ollut laulavia jousia ja helähtelevä kantele, usein hiljaista ja vähän ummehtunutta pirttitunnelmaa”, kommentoi Rautavaara 1970-luvulla Runo 42:a säveltäessään. Yli 20 vuotta myöhemmin säveltäjä on päätynyt kansallisen aiheen tulkinnassa melko toisteiseen, jopa minimalistiseen kaunosointisuuteen. Partituurin duurimollitäyteinen harmonia on tuttua Rautavaaran muista viimeaikaisista teoksista, ja alussa lupaavasti särisevää syntetisaattoria on – mielestäni harmillisesti – käytetty vain vieraannuttavassa tarkoituksessa. Sama vaikutelma syntyy kansanomaisesti naukuvasta klarinetistakin. Tuulia Ylönen ahkeroi silti glissandoineen vakuuttavasti, ja muukin orkesteri Mikko Franckin johdolla sai keskiviikkona pienen alkulämmittelyn jälkeen tekstuurin soimaan täyteläisesti.

Näyttämöllä on saatu vähällä rekvisiitalla ja yksinkertaisilla siirtymisillä aikaan paljon kerronnan pysyessä liikkeessä vaivattomasti. Ohjaaja Pekka Milonoffin ja työryhmän näyttämöllepanossa on tavattoman kauniita kuvia, kuten ensimmäisen näytöksen loppu, jossa Charlotta taipuu nukkuvaa nuorta Aleksista vasten. Lopussa sama kuva toistuu, mutta roolit ovat vaihtuneet.

Lavastuksen kiinnostavin elementti on suuri, ovaalin muotoinen kivi, jolle on heijastettu kirjailijan omakätistä kirjoitusta. Toisessa näytöksessä teksti osoittaa hauskasti kiveen kirjoitetun, aikaa kestävän luonteensa muuttumalla graffitiksi samalla, kun ylioppilaskuorolaiset kääntävät lakkinsa ympäri ja alkavat räpäten syytää näitä vanhoja kunnon solvauksia. Runebergkin, joka muuten teoksessa esitetään toivottoman vanhanaikaiseksi, osallistuu. Seitsenhenkinen kuoro on miehitetty onnistuneesti raikkailla, osin jopa poikamaisilla äänillä.
Jorma Hynninen ja Timo Saari

Tässä ja muissakin kohtauksissa ”kahdeksas veli”, tanssija Timo Saari, tekee veikeän hahmon, eikä Ari Nummisen koreografiassa Salli-tuoleineen ole muutenkaan vikaa. Silti – monista hyvistä elementeistä huolimatta jää kokonaisuus minulle etäiseksi. Libretto on vahva, ja Timo Torikka on August Ahlqvistin puheroolissa valloittava, mutta hahmo on kirjoitettu niin karrikoiden, että samaistuminen on vaikeaa. En myöskään päässyt Jorma Hynnisen vanhan Kiven kyytiin, epilogia lukuun ottamatta: Charlotan sylissä laulettu Sydämeni laulu on koskettava minidraama, timanttisesti tulkittuna. 68-vuotiaan Hynnisen ääni kalskahtaa edelleen, ja mikä legato, mikä sitko! Muutkin laulajat tekevät roolinsa pätevästi, joskin joutuvat Alminsalin akustiikassa hieman prässäämään ääntään.

Oopperassa jokainen esitys on omanlaisensa, ja kukin tehköön omat johtopäätöksensä. Tällä haavaa Aleksis Kiven esitykset ovat päättyneet, mutta jo muutaman viikon kuluttua on tarjolla lisää Rautavaaran oopperaa, kun Sibelius-Akatemian oopperaluokka esittää 14. ja 15.10. Auringon talon (1989–1990) Järvenpää-talossa.

Pirteän alun illalle sai Kansallisoopperan päälämpiössä, jossa sen hienoista kalseutta torjumassa oli esillä floristimestariopiskelijoiden päättötyönäyttely. Kaija Juvosen kaunis kukka-asetelma jäi mieleen.

Arvio: Säveltäjämestarin valoisa ja vakava puoli

Arnold Schönberg kotioloissa.

Radion sinfoniaorkesteri ja Sakari Oramo aloittivat pari vuotta sitten suurenmoisen, Arnold Schönbergin musiikkia esittelevän konserttisarjan. Säveltäjävalinta on oivallinen: monet tuntevat ”klassikotkin” kuten laulusarja Pierrot Lunairen vain levytyksistä, musiikkidraama Onnellisen käden kaltaisista harvinaisuuksista puhumattakaan. Sarjan aloitti jättimäinen Gurrelieder ja sen huipennuksena kuullaan – uudessa musiikkitalossa – keskeneräiseksi jäänyt ooppera Mooses ja Aaron.

Ennen syyskauden avajaiskonserttia pienehkö joukko entusiasteja oli kokoontunut kuulemaan Schönbergin tyttären (ja toisen 1900-luvun keskeisen säveltäjän, Luigi Nonon, lesken) Nuria Schönberg-Nonon muistoja isästään. Lämminhenkisessä tilaisuudessa kävi ilmi, miten tämä yksityishenkilönä oli huomattavasti hyväntuulisempi kuin mitä julkiset kirjoitukset, valokuvat ja ennen kaikkea musiikki antavat ymmärtää.

Tarinoinnin lomassa hieno pianisti Stefan Litwin valotti Schönbergin musiikin historiaa kunnioittavaa opetustapaa esittämällä Alban Bergin ja Anton von Webernin harjoitusteoksia. Mestarin omat, ensimmäiset todella atonaaliset pianokappaleet opus 11 hän soitti lavalle varta vasten tuodulla pystypianolla, jonka konstruktioon ns. moderaatio- eli hiljennyspedaali edelleen kuuluu. Modernista flyygelistä tämä toiminto nykyisin puuttuu, eikä sillä näin ollen enää täsmällisesti tavoita kappaleiden autenttista sävyä.

Varsinaisen konsertin toisella puoliskolla sai Suomen-ensiesityksensä Schönbergin oratorio Jaakobin tikapuut. Teoksen sävellystyö alkoi kehnoissa oloissa ensimmäisen maailmansodan vielä runnellessa Eurooppaa, kun ruoasta, lämmöstä ja rahasta oli pulaa. Tästä huolimatta säveltäjä sai kolmessa kuukaudessa orkestraatiota vaille valmiiksi oratorion ensimmäisen osan, mutta teos jäi lopulta kesken. Luonnosten perusteella sävellyksen täydensi 1960-luvulla Schönbergin oppilas Winfried Zillig.

Sävellysteknisesti oratorio on kiinnostava, sillä siinä säveltäjä viittaa ensi kerran dodekafoniaan: teos alkaa kuusiäänisellä toisteisella bassokuviolla, jonka päälle syttyvät soinnut täydentävät kromaattisen asteikon 12 säveltä. Vaikutelmani oli, että tekniikka, joka kymmenisen vuotta myöhemmin johti esimerkiksi suurenmoisiin Orkesterivariaatioihin, kaipasi jalostumista: varsinkin kappaleen alkupuoli on melkoista möykkää, josta oli vaikea poimia musiikillisia kiinnekohtia.

Solistit ja kolmeen osaan jaettu kuoro käyttävät runsaasti Pierrot Lunairesta tuttua puhelaulua, jossa rytmit ovat tarkkoja mutta äänen korkeudet suhteellisia. Modernin ihmisen uskonkamppailua käsittelevä teksti on täynnä kiinnostavia metaforia mutta vilahtaa niin nopeasti ohi, ettei tarttumapintaa ainakaan yhdellä kuulemalla synny. EMO Ensemblestä ja Tapiolan kamarikuorosta koottu laulajisto olisi myös voinut käsitellä rytmejä vielä tarkemmin.

Jane Manning. Kuva: Derek Tamea

Loppua kohden tekstuuri kirkastuu, mikä eittämättä kertoo myös Zilligin ammattitaidosta: erityisen koskettava oli Piia Komsin tulkitseman ”sielun” sanaton aaria, jolle jousisoittajien ponticellot antoivat kohottavaa tukeaan. Hanna-Leena Haapamäki vastasi kaikuna yhtä suloisesti vastakkaiselta parvekkeelta.

Illan kohokohta oli ilman muuta Jane Manningin Rso:n muusikoiden kanssa tulkitsema Pierrot Lunaire, avantgarden helmi vailla vertaa. Vuonna 1911 sävelletystä teoksesta kuulee joskus turhan kaunisteltuja esityksiä, mutta ei tällä kertaa: ironiaa ja kipeää kauneutta kabareemaisesti yhdistelemällä Manning vangitsi resitoimalla osuutensa ulkoa ja sai ensiluokkaista tukea Sakari Oramon ja kumppaneiden kamarimusiikista.

Konserttikauden aluksi kuultiin pätevä mutta hiukan tavanomainen tulkinta Johannes Brahmsin neljännestä sinfoniasta. Kyllä tässäkin musiikissa saisi hartsi välillä pöllytä! Ensimmäinen ja toinen osa kärsivät hienoisesta kiireestä, mutta oli erityinen ilo taas kerran kuulla Christoffer Sundqvistin pienimmällekin äänelle merkityksen löytävää klarinettitaidetta.

Arvio: Yllättävää intohimoa ja draamaa

Emmanuelle Ophèle. Kuva: Aymeric Warmé-Janville.

Etteikö Pierre Boulezin musiikki voisi olla kaunista? Epäilijöille voisi suositella tutustumista teokseen …explosante-fixe… kolmelle huilulle, elektroniikalle ja yhtyeelle: jotkin sävellyksen intohimoisista melodioista voisivat olla yhtä hyvin Poulencin tai Prokofievin kynästä.

Boulez suosii hienovaraisia ulkomusiikillisia keinoja tukemaan musiikin hahmottamista. Huilukonsertostakin käyvän teoksen osien välissä himmennettiin valaistusta elektronisten jaksojen ajaksi (ja kenties viemään huomiota partituurien vaihtamisesta), välillä taas yhtyeen kolme viulistia nousivat seisomaan tasavertaisuutta huilistien kanssa korostaakseen, ja kappaleen hyrisevän utuiseen harmoniakenttään päättäneessä Originel-jaksossa pääasiallisen huilusolistin hiljenneet ”varjot” istuutuivat. Ophèle, Cherrier ja Ralincourt vakuuttivat: huomiota herätti varmasti tarkoituksellisen yhtäläinen, perinteisen hierarkkista asetelmaa kaihtanut balanssi solistien ja yhtyeen välillä.

Pieni askel musiikkiteatteria kohden otettiin Boulezin Kaksoisvarjon dialogissa sooloklarinetille ja elektroniikalle, itselleni konsertin vaikuttavimmassa teoksessa. Pimennetyssä salissa spottivalo poimi puolikaaren muotoisen matkan tehneen solistin eri nuottitelineiden ääreltä, kun taas elektroniset välitaitteet vain kuunneltiin pimeydessä. Virtuoosi vailla vertaa, Jérôme Comte loihti (monine trilleineen) abstraktin, kiehtovan draaman vailla sanoja.

Yann Robin on teossarjassaan Art of Metal pohtinut, mitä kaikkea metallisuus musiikissa voi merkitä. Minulle tuli mieleen vastakkainasettelu eri materiaalien välillä, kun Alain Billardin metallinen kontrabassoklarinetti keskusteli puisten bassoklarinettien kanssa ja jousisoittajien Bartók-pizzicatot iskivät metalliset kielet puista otelautaa vasten. Lopulta soinneissa ei tuntunut olevan sellaista eroa, jota teoksen nimi antoi odottaa, eikä sävellyksen elokuvamusiikin mieleen tuonut vellonta jaksanut oikein kiinnostaa.

Luca Francesconin Etymo vei ajatukset taannoiseen laulukilpailuun: ehkä vokaalimusiikki kiinnostaa ihmisiä niin suuresti, koska kysymys on ikiaikaisesta ajanvietteestä, tarinankerronnasta? Olisi silti suurenmoista, jos useammat laulajat kuolon- ynnä muiden aarioiden lisäksi kiinnostuisivat soittimellisesta ilmaisusta, jonka sopraano Barbara Hannigan niin suvereenisti hallitsee. Fragmentoitu teksti yhdessä elektronisen manipuloinnin kanssa synnytti vangitsevan kokonaisuuden.

Ensemble Intercontemporainin muusikot soittivat mitä luultavimmin toissailtaisella tasollaan, mutta tämän konsertin sankareita olivat myös Ircamin tehokkaasti lavalla hääräilleet äänisuunnittelijat: Finlandia-talon akustiikassa monet soittajien finessit jäivät kuulematta, mutta elektroninen osuus soi hienosti.