Author Archives: Juho Laitinen

Hannu Lintu piiskasi Tampere Filharmonian hurjaan vauhtiin Gustav Mahlerin kuudennen, ”traagisen” sinfonian finaalissa. Lähes puolentoista tunnin esitykseen mahtui pieniä epätarkkuuksia sinne tänne, mutta Linnun voimakas, kokoava visio kantoi niiden yli. Lopputulema oli reilusti plussan puolella, vaikkei ylipitkän konsertin alkupuoli erityisen hyvää luvannutkaan.

Sairastapauksista johtuen orkesterin miltei jokaisessa sektiossa on tällä hetkellä useita sijaisia, mikä ei voi olla vaikuttamatta soinnin yhtenäisyyteen, harmonioiden puhtauteen ja artikulaation tarkkuuteen. Balanssi ei ole aivan kohdallaan, sillä ensiviulut tuntuvat jäävän alakynteen muuhun jousistoon nähden. Pikaisesti konserttia edeltävänä päivänä paikkaamaan kutsuttu Taija Kilpiö hoiti kyllä konserttimestarin hommaa vakuuttavasti ja soitti soolonsa kauniisti.

Alttoviulu- ja sellosektioilla on muhkeampi sointi ja konstailematon, samanmielinen fraseeraus. Epäegoistisuudessaan myös soolohuilisti Anna-Leena Puhdon ja klarinetisti Jarmo Hyväkön pieni duetto sinfonian ensiosassa miellytti, kun taas scherzossa Hyväkön soolo ”kello ylhäällä” oli juuri sopivan räikeä. Muilta osin puhaltajien osuudet eivät intonaation suhteen aina olleet kohdallaan, vaan pieniä korjausliikkeitä jouduttiin tekemään melko usein.

Energiataso kohosi kuitenkin kaiken aikaa mainittua finaalia kohden, ja lopulta jätin mieluusti nämä kauneusvirheet unholaan vaikuttavan kokonaisuuden pienenä osana.

Tamperelaiset levyttävät ensi viikolla Veli-Matti Puumalan pianokonserton Seeds of Time solistinaan Roland Pöntinen. Perjantai-illan melko hermostunutta esitystä voitaneen pitää projektin kannalta tarpeellisena harjoituksena, mutta suurimuotoisen teoksen jäntevyys ja värikkyys ei siinä tullut kunnolla esiin. Vaikutelmani oli soittajiston epävarmuus omasta paikasta kompleksisen kudoksen osana: esimerkiksi alussa pienen pieniä sisääntuloja ei aina erottanut lavalla tapahtuneesta ylimääräisestä liikehdinnästä ja kolistelusta.

Pöntinen otti pianosta kirkkaita melodisia pyrähdyksiä ja meheviä, harkiten painotettuja sointuja. Epävarmimpia hetkiä koettiin puolivälin viulusoolon aikana, jossa joko konserttimestari tai Pöntinen tai molemmat olivat sekoittaa pakan; eteenpäin päästiin kuitenkin, mistä kiitoksen ansaitsee kokoonpanoa vakuuttavasti ja selkeästi luotsannut Hannu Lintu. Muista soolo-osuuksista mieleen jäi erityisesti Janne Pesosen bassoklarinetti ja Tiina Laukkasen patarummut.

Puumalan konsertto on arvioitu Amfionissa myös täällä ja täällä.

Minimalismista puhuttaessa niputetaan usein tyystin toisistaan poikkeavaa musiikkia yhteen, vaikka esimerkiksi Philip Glassin viimeaikaisella, kaupallisesti menestyksekkäällä tuotannolla on vähän yhteistä saman säveltäjän 1970-luvun teoksien kanssa tai La Monte Youngin ajattomilla, prosessiivisillä urkupisteillä Arvo Pärtin ”valkoisten” sointien kanssa. Yhteistä monille näistä teoksista on kuitenkin se, kuinka pelkistämisestä voi seurata merkityksiä toiseen potenssiin.

”Tintinnabuli” on virolaisen, Berliinissä jo kolmisenkymmentä vuotta asuneen Pärtin (s. 1935) antama nimitys 1970-luvun lopulta käyttämälleen sävellystyylille. Siihen asti säveltäjä teki monien ikätoveriensa tavoin niin uusklassisia, dodekafonisia kuin sarjallisiakin teoksia. Neuvostosensuurin esityskieltojen ja luovan kriisin seurauksena Pärt ryhtyi tutkimaan varhaista polyfonista vokaalimusiikkia, minkä seurauksena syntyi mainittu tintinnabuli, ”kellomainen”. Siinä yksinkertaisen, toistuvan kolmisointusäestyksen päälle rakennetaan enimmäkseen asteikon säveliä pitkin liikkuvaa, pitkien aika-arvojen melodiaa. Tämä ei kuitenkaan anna koko kuvaa musiikista: esimerkiksi uunituoreessa, Los Angelesin filharmonikkojen ja Esa-Pekka Salosen tammikuussa kantaesittämässä neljännessä sinfoniassa kolmisointusäestystä ei kuultu lainkaan, ja melodioissa tuntui olevan yhtä paljon hyppyjä kuin asteliikettäkin.

Pärt on todennut monitahoisen ja kompleksisen hämmentävän häntä, ja kaipaavan näiden sijaan yhtenäistämistä ja epäolennaisuuksista pelkistämistä. ”Musiikkini on kuin valkoinen valo, joka taittuu eri väreiksi kuulijan hengen prisman avulla.” Nyt kuultu sinfonia ei kaikilta osin välittänyt tätä kuvaa; musiikki oli väritetty valmiiksi kuulijalle. Varmasti tulkinnalla oli osuutta asiaan: turkkilainen Cem Mansur johti heti alusta kiihkeästi, draamaa korostaen, mikä nuottikuvan perusteella tuntui oudolta. Ehkä ensi kertaa Helsingin kaupunginorkesterin kanssa työskennelleen Mansurin lyöntiä ei ollut kovin helppo seurata, sillä yhteistä pulssia varsinkin hitaammissa jaksoissa ei tuntunut löytyvän, ja jousisoittajien äänten vaihdot olivat kovin epäyhtenäisiä. Silti, ahtaat soinnut äärimmäisissä rekistereissä (kuten alun viulujen koirapillimäiset terssit tai bassojen karhumainen möyrintä codassa) ja marimban pidättyneet puheenvuorot välittyivät hienosti.

On vaikea kuvitella kenenkään suhtautuvan ajankäyttöön vapaammin kuin mitä Aleksander Toradze teki Dmitri Sostakovitsin ensimmäisessä pianokonsertossa. Riskialttiisti solisti venytti fraaseja äärirajoilleen, keksien sinne tänne fermaatteja ja kenraalipausseja. Hiljaiset kohdat soivat usein vetoavan kimmeltävästi, mutta paljon ääniä jäi myös syttymättä, ja hutiloivalla soittotavalla virheitäkin sattui aika lailla. Kuultu tulkinta korosti minusta teoksen pinnallista luonnetta, sen näppäriä käänteitä ja koulupoikamaista huumoria. Mielestäni viehättävämpi lopputulos syntyy, kun näitä elementtejä katsellaan etäämmältä, temaattista yhtenäisyyttä korostaen.

Toisaalta – jäin leikittelemään ajatuksella, mitä tapahtuisi, jos kaikki esiintyjät pyrkisivät yhtä irvokkaaseen tulkintaan. Ehkä syntyisi jotain uniikkia, jotain jota ei tarvitsisi toistaa mutta olisi jännittävä seurata. Nyt kaupunginorkesterin trumpetin varaäänenjohtaja Simon Cox soitti soolo-osuutensa hyvin kauniisti, lämpimällä ja hallitulla äänellä, mutta oli eri paria solistin kanssa ja hiukan vaisu. Sama koskee myös korrektisti säestänyttä orkesteria, vaikkakin finaalissa soittajat uskaltautuivat hiukan rehvastelemaan mukana.

Vaikkei aivan timanttisessa kunnossa ollutkaan, orkesteri eritti illan parastaan Edward Elgarin Enigma-muunnelmissa, jonka eri osien karaktäärit erottuivat selkeästi. Itselleni tämän sentimentaalis-pompöösin musiikin kuulemiseen sekoittuu Tate Modernissa viime kesänä nähty Gilbert & Georgen teos Gordon’s Makes Us Drunk, joka sai pohtimaan suhdetta myös omaan kansalliseksi koettuun musiikkiin. Mutta: toki Elgar on käyttänyt suurta sinfoniakoneistoa taitavasti, ja usein erikseenkin esitetty osa Nimrod on kaunis, eittämättä.

Alban Bergin fantastinen musiikki oli pääosassa Kokkolan oopperan Lulu-produktiossa Kaapelitehtaalla. Sakari Oramon johtama Radion sinfoniaorkesteri soitti intohimoisesti, värikylläisesti, herkästi ja tanssillisesti, aina tarpeen mukaan. Bergin musiikki herättää voimakkaita, musiikin ja kulttuurihistoriaan liittyviä mielikuvia; Leea Klemolan nykyaikaan varsin väkivaltaisesti siirretty ohjaus ei temmannut minua mukaansa, vaikka sisälsikin runsaasti humoristisia ja osuvia yksityiskohtia.

Anu Komsi teki pääroolissa virtuoosisen vokaalisuorituksen, muttei karvaisena bimbona ollut mielestäni täysin uskottava, kompleksilla tavalla seksuaalinen hahmo. Parhaiten näyttämöllä onnistuivat suuret miesroolit, Mati Turin Alwa ja Hannu Niemelän tohtori Schön. Solistien joukossa ei kuitenkaan ollut yhtään heikkoa lenkkiä, ja koko ensemble tuntui todella puhaltavan yhteen hiileen ilman teennäistä itsetehostusta.

Sanomalehtien kriitikot ovat suhtautuneet tuotantoon kahtalaisesti, musiikkia kiitellen ja ”nykyaikaan transponointia” kyseenalaistaen. Veijo Murtomäki kysyy Helsingin sanomissa, josko oopperan klassikoista tulisi ensin tarjota yleisölle perusversio, kun oopperakulttuuri maassamme kuitenkin on lyhyt ja ohjelmiston tuntemus kapeaa. Uudessa Suomessa Kimmo Hakola kiittelee Kokkolan oopperan produktioita tuoreuden ja uusien näkökulmien takeiksi “uuvahtaneessa ja luovaa riskinottoa kaihtavassa oopperakentässämme.” Silti hänkin pitää Klemolan sovituksessa ongelmallisena sitä, ettei suomalainen yleisö tunne Lulun tarinaa: “Jos etäännytyksen jännitettä ei synny tai sitä ei ole, musiikillisesti merkittävät painotukset ja yksityiskohdat jäävät uudessa kontekstissa ilmaan.” Sovitus olisi hänen mielestään toiminut paremmin suomeksi, sillä saksan kielestä tulee irrallinen musiikillinen parametri.

Kolmannen näytöksen pois jättäminen herätti epäilyksiä: Keski-Pohjanmaan Mikko A. Himangan mielestä musiikin emotionaalinen jännite antaa odottaa paljon synkempää loppuratkaisua, kuin mihin tässä versiossa jäätiin. Sanomalehti Ilkan Päivi Loponen-Kyrönseppä pitää ohjausta pitkäveteisyydessään poikkeuksellisena, Klemolan aiemmat työt huomioon ottaen. ”Raikkaat ideat jäävät irrallisiksi, ja musiikin soidessa ooppera jähmettyy seisoskeluksi.”

Matti Lehtonen kehuu vuolaasti laulajia Turun sanomissa: “Anu Komsi on täysin suvereeni Lulu, kussakin kohdassa sensuelli tai groteski, sen mukaan mitä tilanne vaatii. Hannu Niemelän Tohtori Schön, tässä tapauksessa sirkustirehtööri, oli kaikkien mahdollisten superlatiivien ulottumattomissa, täydellinen. Vähempää ei voi sanoa muistakaan solisteista.”