Author Archives: Juho Laitinen

Voiko taide muuttaa maailmaa? Perjantain Helsingin Sanomissa keskustellaan taiteen yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta, eikä moinen vaikuttaminen ole oopperallekaan lainkaan vierasta; esimerkeistä käyvät Beethovenin Fidelio ja Verdin Naamiohuvit. Koko maailmasta en tiedä, mutta yksilöihin taide voi uskoakseni vaikuttaa merkittävällä tavalla.

Romanttisen oopperan potentiaalinen ongelma on sen pyrkimys viihdyttää ja se, etteivät ulkoinen – pakostakin hidastempoinen ja yksinkertainen – toiminta ja mielensisäinen maailma aina kohtaa. Roolihahmo voi olla ahdistuksen vallassa, mutta tunnelmia kuvataan silti ylevillä, vihlaisevan kauniilla melodioilla, usein myös tanssillisilla rytmeillä.

Modernin, postwagneriaanisen oopperan keinoin sen sijaan tuntuu olevan luontevaa tutkia tapahtumia ja liikettä ihmisen mielen sisällä, kuten esimerkiksi Kaija Saariaho on oopperoissaan onnistuneesti tehnyt. Tapoja päästä käsiksi psyyken toimintaan on monia; esimerkiksi psykoanalyytikko Melanie Kleinin ajatus elämästä spiraalina depressiivisen (sisäisen hyvän ja pahan erillisyyden hyväksyvän) ja skitsoparanoidin (erillisyyden kieltävän) position välillä antaa eväitä samaistua näyttämön hahmoihin, mikä voi johtaa oivalluksiin matkalla kohti omaa parempaa itsetuntemusta. Kun käsityskyky myös alitajunnan ja symboliikan tasolla lisääntyy, voi taidekokemus todella muuttaa ihmistä.

Myös kolmannella Richard Straussin (1864–1949) ja libretisti Hugo Hofmannsthalin (1874–1929) yhteisistä oopperoista, Nainen vailla varjoa, on tällaista potentiaalia. Wieniläisestä yläluokasta ponnistaneen kirjailija ja runoilija Hofmannsthalin kotona oli varmasti keskusteltu havainnoista, joita Sigmund Freud oli tehnyt ihmisen mielen rakentumisesta. Symbolistisella kirjallisuudella ja runoudella on selviä yhteyksiä ajan psykologisiin virtauksiin, ja musiikissa aihetta oli lähestynyt jo esimerkiksi Arnold Schönberg vuonna 1899 (jolloin Freud julkaisi teoksensa Unien tulkinta) Richard Dehmelin samannimiseen runoon pohjaavassa jousisekstetissään Verklärte Nacht.

Hofmannsthal puhui Naisesta vailla varjoa ”heidän Taikahuilunaan” siinä missä sosiaalisten suhteiden komedia Rosenkavalier oli ”heidän Figaronsa.” Näiden välissä oli valmistunut näytelmää ja oopperaa yhdistänyt, alun perin yli kuusituntinen Ariadne auf Naxos. Yhteys Taikahuiluun näkyy esimerkiksi kahden erilaisen miehen ja naisen suhteena, eläiminä, jumalallisina sanansaattajina ja temppelien portteina.

Nainen vailla varjoa syntyi vuosina 1911–19, maailmansodan varjossa ja massiivisen orkesterirunoelma Alppisinfonian (1915) kanssa rinnakkain. Päällisin puolin oopperan juoni kertoo lapsettomuuden kanssa kamppailevista miehistä ja naisista, mutta symbolisella tasolla tarina käsittelee inhimillisyyden etsintää ja psyykkistä eheytymistä. Yhtäällä on henkimaailmasta tuleva Keisarinna, toisaalla juureva Värjäri Barakin vaimo; molempien on löydettävä itsestään rakkaus ja sielukkuus voidakseen elää kumppaniensa kanssa.

Oopperan naiset ovat onnettomia, mutta eri syistä: Keisarinnan tragedia on hedelmättömyyttä merkitsevä varjottomuus, Värjäri Barakin – jo vanhentuneen miehen – vaimo taas on kyllästynyt tulemaan määritellyksi toisten kautta, palvelijana, vaimona tai mahdollisena äitinä. Edellinen tarvitsee varjon voidakseen pelastaa miehensä kuolemalta, muttei ymmärrä toimintansa muille aiheuttamaa kärsimystä. Värjärin vaimo taas janoaa vapautta avioliiton normeista, muttei toisaalta pysty käsittelemään uinuvia eroottisen ja äidillisen rakkauden tunteitaan.

Amerikkalainen, hiljattain edesmennyt kirjailija Reginald Shepherd on huomauttanut blogissaan, että oopperan hahmoista vain Värjäri Barakilla on nimi. Tämän hän tulkitsee johtuvan siitä, että Värjäri edustaa puhtaana muiden henkilöiden tavoittelemaa inhimillisyyttä. Kuten myös Keisari, toinen tärkeistä mieshahmoista, Barak pysyy tarinassa muuttumattomana, mikä tekee hänestä ikään kuin myyttisen sankarihahmon. Koska halu muuttua on inhimillistä, ovat inhimillisiä hahmoja oopperan naiset: Keisarinna ja Värjärin vaimo käyvät kauppaa varjosta eli määrittävät suhteen sieluunsa uudelleen.

Kun Keisarinna ryhtyy etsimään varjoa, hän psykoanalyyttisen kielenkäytön mukaan projisoi oman mielensä ongelman itsensä ulkopuolelle ja kuvittelee voivansa ostaa varjon siltä, joka puolestaan kuvittelee, ettei omaansa tarvitse. Keisarinna haluaa pelastaa Keisarin, koska tämä tekee hänet onnelliseksi. Vasta kieltäytyessään Barakin vaimon varjosta ja ymmärtäessään, että todellinen rakkaus myös luopuu omastaan toisen hyväksi, hänen varjonsa yhtäkkiä ilmestyy ja Keisari palaa elämään. Värjärin vaimo käsittää, minkälainen aarre hänen varjonsa – sielunsa – ja Barakin rakkaus on. Shepherdin mielestä kysymyksessä on itsekkään, eroottisen rakkauden transformaatiosta vertaistaan kohtaan tunnetuksi kaiken hyväksyväksi agape-rakkaudeksi.

Kansallisoopperan produktiossa Straussin värikylläisestä ja hyperromanttisesta musiikista saattoi nauttia myös pelkän kuuloaistin varassa. Tapahtumien vähäisyydestä huolimatta Straussin sävelkielellä on eeppiset mittasuhteet: kahtia jaettuja sektioita ovat viulujen lisäksi myös alttoviulut ja sellot, ja neljiä puupuhaltajia ja valtavaa vaskisektiota täydentää lavaorkesteri. Leif Segerstam on kenties parhaimmillaan johtaessaan näin suuria joukkoja, ja piti ekonomisilla mutta energisillä liikkeillään koneiston tarkasti hyppysissään antaen tilaa tietysti laulajille mutta pitäen myös orkesterin kontrapunktin selkeänä.

Partituuri on henkimaailmaa kuvatessaan varsin kamarimusiikillinen ja sisältää lukuisia sooloja: on nostettava esiin alttoviulisti Matti Hirvikankaan mehukas suoritus ja Asko Padinkin sielukas fagottisoolo. Orkesteri soitti enimmäkseen komeasti, mutta välillä sektioilla ei ollut yhteistä käsitystä intonaatiosta ja sointujen keskinäisestä balanssista. Pitkä kausi on tietysti jo melkein ohi ja ahtaassa montussa työskenteleminen raskasta, joten väsyminen on ymmärrettävää.

Myös laulajien osalta miehitys oli onnistunut. Kirsi Tiihonen Värjärin äkäisenä muijana, Marion Ammann henkevänä Keisarinnana ja Hannu Niemelä anteeksiantavana Barakina olivat vakuuttavia sekä äänellisesti että näyttelijöinä. Pienet roolitkin oli miehitetty oivallisesti, ja esimerkiksi Petrus Schroderus lauloi Nuorukaisena raikkaasti. Keisarin roolissa esiintyneen Jon Ketilssonin vokaalista suoritusta pidin hiukan kapean ja työlään oloisena.

Ja entä silmänruoka: en muista nähneeni missään oopperassa yhtä vaikuttavaa visuaalista ylöspanoa. Hans Schavernoch oli ottanut vaikutteita vanhasta lavatekniikasta liukuviin paneeleihin; monelle syvyystasolle projisoidut Yann Arthus-Bertrandin ja Bruce Barnbaumin valokuvat tukivat metaforaa psyyken kerrostumista, siitä, miten ”todelliseen minään” pääsee käsiksi vain kuorimalla tasoja kuin sipulia. Matkalla täytyy hyväksyä myös askeleet taaksepäin, joita musta väliverho kohtauksien välillä tuntui symboloivan. Kolmannen näytöksen viimeisessä kohtauksessa, kun anteeksianto ja hyväksyntä on tapahtunut, myös visuaaliset esteet poistuvat, ja lavalle (ja mieleen) jää yhtenäinen, kirkas tila.

Vuorovaikutus on kaunis sana. Sen merkityksestä esittävässä säveltaiteessa keskustellaan aika ajoin, ja syystä: esiintyjä ei ole saari, Donnea mukaillen. Säveltäjä voi kenties toimia mantereesta irrallaan vailla huolta siitä, esittääkö musiikkia kukaan – teoksethan ovat joka tapauksessa olemassa – ja esimerkiksi taloudellisesti riippumaton Charles Ives asetti itsensä tällaiseen tilanteeseen. On kuitenkin mahdotonta kuvitella saman koskevan esiintyjiä: vaikka erilaisten sävellysten, niitä esittävien persoonallisuuksien ja ulkopuolisen maailman puitteissa voi kommunikaatio saada monenlaisia merkityksiä, syntyy aina vuorovaikutusta.

Olisipa kysymys vain musiikin esittäjistä ja ihmisistä, jotka haluavat kuulla musiikkia! Laajastikin ymmärrettynä ”yleisön” lisäksi kentälle on kuitenkin tullut suuri joukko muita tahoja, joilla on edellä mainittujen kanssa osin yhtenevät, osin omat intressinsä asian suhteen. Agentit, public relations -toimistot, radiokanavat ja levy-yhtiöt haluavat järjestää töitä asiakkailleen vain siinä määrin kuin ne voivat kasvattaa omaa merkitystään musiikkimaailmassa. Tietysti on hyväkin asia, ettei onnekkaan, koneiston osaksi päässeen soittajan tarvitse itse myydä keikkojaan tai suunnitella levyn kansia. Kaupalliset toimijat tulevat kuitenkin pönkittäneeksi kulttuuria, jossa menestyvän muusikon on oltava stailattu, suurimpia hittejä esittävä tähti.

Bob Shingleton aka Pliable kirjoittaa aihepiirin seuratuimpiin kuuluvassa blogissaan On An Overgrown Path pr-toimistojen kasvavasta vallasta klassisen musiikin kentällä. Suomessa ei ehkä vielä olla menty näin pitkälle:

BBC Radio 3 on Iso-Britannian merkittävin klassisen musiikin radiokanava. BBC ostaa palveluita yritykseltä nimeltä Interaction London, jonka tarkoitus on vaikuttaa siihen, miten kansallinen tv- ja radioyhtiö näkyy ”sosiaalisessa mediassa” eli esimerkiksi Facebookin, MySpacen ja blogien sivuilla. Interaction London lähestyy merkittäväksi katsomiaan blogikirjoittajia kuten Shingletonia ja tarjoaa heille vastineeksi ”tuesta sivustolla” vaikkapa kutsuja nauhoitus- ym. tilaisuuksiin lentolippujen ja majoituksen kera.

Tietysti voisi väittää, että ilmaisista tarjoiluista huolimatta blogisti on vapaa kirjoittamaan mitä lystää. Pliable on kuitenkin tullut toiseen tulokseen muun muassa seuraavan episodin perusteella: Valerie Barber PR, joka edustaa muun muassa Andrew Littonia ja London Philharmonic Orchestraa, lähetti hiljan lehdistötiedotteen uuden historiallisia levytyksiä netissä striimaavan Archive Classics -sivuston avaamisesta. Toisin kuin perinteinen media yleensä, blogisti ei välittänyt tiedotetta lukijoilleen sellaisenaan, vaan esitti hankalia tekijänoikeuksiin liittyviä kysymyksiä ja, kuten Overgrown Pathin tapana on, julkaisi myös kirjeenvaihdon sivustolla. Barberin toimisto vastasi tässä kohden vaatimalla kirjallisesti poistamaan jutun blogin sivuilta.

No, näin ei luonnollisesti tapahtunut. Pliablen mielestä reaktiossa on kyse ennen kaikkea siitä, ettei peeärrän merkitystä klassisen musiikin bisneksessä saisi tuoda julki. Kissa on kuitenkin nostettava pöydälle, sillä Barber ja kumppanit ovat keskeisesti vaikuttamassa siihen, kuinka musiikin alkuperäinen tarkoitus osallistuvana toimintana on katoamaan päin, ja yleisön rooli muuttumassa vain tapahtuman seuraajaksi. Pliable puhuu jälkimmäisestä ”taaksepäin nojaavana musisointina”, ja sitä edustaa esimerkiksi mainittu tähtiesiintyjien palvominen.

Kun Washington Postin Anne Midgette kirjoittaa YouTube-sinfoniaorkesterin konsertista: ”Olipa orkesteri mitä muuta tahansa, ainakin se toi fantastista jännitystä soittajilleen, jotka poimittiin hetkeksi päivittäisestä elämästään ja joita kohdeltiin tähtimuusikona muutama päivä”, on Pliablen mielestä menty vikaan: nimen omaan lisää tähtiä emme tarvitse, vaan elävän musiikin tekemistä ja jakavista rakastavia tekijöitä, amatöörejä sanan parhaassa merkityksessä.

Olen samaa mieltä siitä, että YouTube- ja Simon Bolivar -orkestereiden kaltaiset suurenmoisen ”etunojaiset” projektit sulautuvat liian helposti 2000-luvun valtavirran stailattuun tähtikulttuuriin. Midgetten artikkelissa Carnegie Hallin toimitusjohtaja Clive Gillinson sanoo, että vaikka klassista musiikkia tehdään tänä päivänä korkeammalla tasolla kuin koskaan ennen, on sen merkitys useimmille ihmisille vähäinen; ”Pyramidi on käännettävä ylösalaisin,” Gillinson sanoo.

Miten pyramidi käännettäisiin? Metafora eteen- ja taaksepäin nojaamisesta viehättää, varsinkin kun yhtymäkohtia käytännön musisointiin on monella tasolla, rytminkäsittelystä musiikin tunnelataukseen. Olisiko mahdollista nojata sekä eteen- että taaksepäin yhtä aikaa, tutkia ja soittaa vain sitä ohjelmistoa, mistä itse on kiinnostunut, mutta olla valmis jakamaan työnsä tulokset yhteisön kanssa. Kysymys ei tällöin olisi niinkään kommunikoinnin tarpeesta vaan jonkinlaisesta henkisestä, ei-uskonnollisesta palveluksesta, jossa elämysten tuottaminen ei olisi ensisijainen tavoite mutta toki tervetullut sivutuote.

Tällainen muusikko vaikuttaisi olevan Helsingin Sanomien alkuviikosta haastattelema laulaja Pia Skibdahl, joka Sibelius-Akatemian lauludiplomin, oopperaroolien ja resitaalien jälkeen on omistautunut rekonstruoimaan antiikin ja varhaiskeskiajan laulutapaa. Tämän ns. pyhän laulun ominaispiirteisiin kuuluu esimerkiksi syvä, koko kehon resonanssi ja puhdasviritteiset harmoniat; siinä yhdistyvät Skibdahlin mukaan taide, hengellisyys ja terapia: ”Koko elämäni kiteytyy nyt ei-suorittamiseen. Haluan mennä syvyyssuuntaan, vapaaseen ääneen. Alkuääneen, joka ei mene jonkin määrätyn kaavan mukaan.”

On ehkä helpompi keksiä vastaavia esimerkkejä muusikoista, joiden ohjelmisto on valtavirran ulkopuolella. Mutta edellä kuvatun kaltainen elämys oli minulle myös pianisti Leon Fleisherin konsertti Helsingissä vuonna 2006. Fokaalidystoniasta kärsivä Fleisher soitti vuosikausia vain vasemmalla kädellä, kunnes sai botuliiniruiskeista avun neurologiseen vaivaansa. Onko sairauskertomuksella merkitystä kuulijalle, sitä en osaa sanoa, mutta Schubertin suurta B-duurisonaattia kuunnellessa koin vain olevani läsnä seuraamassa jotakin pyhää toimitusta. Ainakaan tietoisella tasolla en seurannut Schubertin nerokasta modulointia tai Fleisherin upeaa dynamiikan ja sävyjen hallintaa.

Palaan alkuun: olisipa kysymys vain musiikin esittäjistä ja ihmisistä, jotka haluavat kuulla musiikkia! En kuitenkaan kaipaa eristäytynyttä puuhastelua vaan peräänkuulutan intohimoa muusikoiden arkeen, vakuuttuneisuutta oman äänen tärkeydestä vailla huolta sen kaupallisista ulottuvuuksista – ja jos omaa ääntä ei vielä ole löytynyt, on sitä etsittävä. Sibelius-Akatemian lehtori Teemu Kupiainen muotoilee asian näin: ”Muusikoksi – tai taiteilijaksi yleensä – ei ryhdytä ajatellen työllisyysnäkymiä tai suhdanteita. Sisäinen tarve oppia ja kehittyä motivoi muusikkoa, joka kehittää panoksellaan yhteiskuntaa ja hänen työnsä synnyttää musiikin tarpeen muissakin.”

Osa linkeistä edellyttää sisäänkirjautumista. Ensimmäisessä kuvassa ”Photoshoot” (alkuperäinen nimi) on Essexin yliopiston klassisen musiikin yhtye. Alempana entinen lapsitähti David Garrett, joka opiskeluaikanaan teki myös mallin töitä. Levyllä ”Virtuoso” Garrett esittää vesitettyjä sovituksia suosikkisävelmistä kuten Carmen-fantasia ja Bernsteinin Somewhere. Viimeinen kuva on käsikirjoitus 1200-luvulta.