Author Archives: Jarkko Hartikainen

”Luodakseen uutta on otettava olemassa olevasta se kaikkein ilmeisin, ja muutettava sitä.”
– Claude Debussy

”Tyyli on summa tekijänsä epätäydellisyyksistä… sitä, mitä ei osaa tehdä aivan yhtä paljon kuin sitä, mitä osaa…”
– W. H. Auden Allan Bennettin näytelmässä The Habit of Art (2009)

”Sävellystekniikka on kyky saada tehdyksi se mitä haluaa. Haaste: haluta paljon, yhä enemmän.”
– Paavo Heininen

Palaan liki neljän kuukauden jälkeen kirjoitusvuoroon, sillä tämän Korvat auki -päiväkirjan avaustekstissä en puhunut vielä mitään omasta musiikistani. Kun pohdin näkökulmaa, nousi käsite ’uusi’ monesti mieleeni. Nykytaidemusiikkisäveltäjien teoksia kutsutaan usein ’uudeksi musiikiksi’. Mikä sitten on musiikissa(ni) sellaista, mitä ei ole ennen tehty? Jotkuthan sanovat – vuosisadasta toiseen –, että musiikissa kaikki on jo keksitty. Jopa täysin oman musiikillisen maailmansa luonut Iannis Xenakis sanoi, että ”universumissa mikään ei ole uutta”. Mutta mitä konsertin yhteydessä järjestettävän säveltäjätapaamisen sivistynyttä rupattelukaveria kummempaa virkaa olisi säveltäjällä, joka ei toisi musiikkiin mitään uutta – meillähän on jo kirjastot pullollaan sellaista yleissivistykseenkin kuuluvaa musiikkia, jota hän meille omanaan tuputtaisi?

Kaikki musiikinkirjoittaminen ei ole säveltämistä, eikä kaikki nykymusiikki luo uutta

Igor Stravinsky ilmoitti kuuluisan anekdootin mukaan kysyttäessä ammatikseen ’musiikin keksijän’. Patentti- ja rekisterihallituksestahan saa käsittääkseni patentin vain uudelle keksinnölle, sellaiselle jota kukaan ei ole vielä keksinyt. Toissakertaisessa Korvat auki -päiväkirjassa taas mainittiin satsioppi. Siinä musiikkia opiskellaan kirjoittamalla mahdollisimman autenttisesti eri tyylien mukaisia näköisteoksia. J. S. Bachin itsensäkin tiedetään aloittaneen sävellysopintonsa kopioiden edeltäjiensä teoksia. Satsioppi onkin hyvin tärkeä osa säveltäjän työn oppimista, sillä siinä oppii oman käden kautta sen, mitä on jo tehty ja miten. Kyseessä onkin tavallaan musiikkianalyysin korkein muoto.

Duuri–molli-tonaalisen musiikin lukuisat (kirjoitetut ja kirjoittamattomat) säännöt yhdistettynä kunkin säveltäjän persoonalliseen tyyliin paljastui ongelmakenttänä minulle koko kompleksisuudessaan vasta omakohtaisen tekemisen kautta. Raadollisimmillaan (esimerkiksi keinoiltaan ekonomisen Mozartin tapauksessa) oma keksintä saattaa lopulta jäädä lähes kuriositeetiksi: valitaan joku yhdistelmä, jota mallisäveltäjä ei tullut käyttäneeksi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei satsitehtäviä voisi tehdä hyvin, näyttävästi ja luovasti. Silti, mitä enemmän joku tehtävä on sääntöpohjaisesti teoreettista ja mitä vähemmän todellista uuden luomista vaativaa, sitä paremmin se sopii tietokoneen ratkaistavaksi. Kaikille ovatkin sähköllä käyvien šakkimestarien ohella tuttuja tietokoneen luomat musiikkiteokset, joita ihminen ei ole kyennyt erottamaan klassisista esikuvistaan. (Sen, onko tässä kyse lopulta ihmisen nerokkuudesta ohjelmoijana vai kömpelyydestä tunnistajana jätän tässä käsittelemättä.)

Säveltämistä Bach-tyylisen fuugan tai Brahms-tyylisen variaatiosarjan tekeminen ei kuitenkaan ole. Paavo Heininen on tehnyt sinänsä mainioita ”lisälehtiä suomalaisen kamarimusiikin historiaan” kuvittelemalla mm. Leevi Madetojan puuttuvan (myöhäisen, viimeisille sinfonioille rinnasteisen) jousikvartettotuotannon. Teoksia ei kuitenkaan ole Heinisen omien sanojenkaan mukaan säveltänyt kukaan, ”mutta minä olen ne kirjoittanut”. Etevä mies, ja teko osoitus siitä, mihin kaikkeen lahjakkaalla ammattisäveltäjällä on halutessaan valmiudet.

Enemmän tai vähemmän satsioppimaisia töitä syntyy myös säveltämisen puolella jatkuvasti. Kun säveltäjän omat ideat ovat jokseenkin jäsentymättömiä tai kehitysasteella, on pedagogisestikin näppärää lähteä liikkeille yhdistelemällä muutaman mielisäveltäjänsä keinovaroja, tai hedelmällisemmin soveltamalla jokseenkin yleistyylistä säveltasomateriaalia ja enemmän tai vähemmän arkkityyppisiä tekstuurityyppejä näkemykseensä jostain perinteisestä sävellysmuodosta, kuten sonaatista. Eikä tässä kai ole mitään pahaa (kuvailinpa tuossa erään vanhan kappaleeni), sillä jostainhan se on lähdettävä, ja vanha on joka tapauksessa tunnettava ennen kuin voi tietää mikä on uutta. Kaikki musiikki syntyy jo olemassa olevasta musiikista, ja selkeä, kirkas tehtävänasettely on edellytys myös myöhemmälle uuden luomiselle – ”intuitiivisen” (tässä: sokean) fiilistelyn sijaan.

Kauppatieteellinen näkökulma saattaisi varmaankin tuoda tässä yhteydessä ja ajassa kiusauksen oppia ammattinsa tekemällä musiikkia, jossa yhdistyvät myyvimpien ja laajimmin rakastetuimpien säveltäjien tyylit ikään kuin ”persoonallisena synteesinä”, tai vaikkapa suoremmin kotimaan markkinoita ajatellen ”2000-luvun Sibeliuksena”. Näin saataisiin mahdollisimman ”helppoa” elävän säveltäjän musiikkia kantaesityksiin, ja säveltäjälle oppisopimusrahaa. Epäilen, että liian persoonallista tai aikaansa peilaavaa tällainen säveltaide ei kuitenkaan voisi menestyäkseen olla. Se ei olisi ’uutta’ sikälikään, että koska toisen maailmansodan jälkeinen taidemusiikki ei ole sitä myydyintä ja laajimmin rakastettua, ei myyvyyden näkökulmasta luotu musiikki myöskään tunnustaisi sitä. Myöhemmille tarkastelijoille tällainen musiikki näyttäytyisi vain kummallisena osoituksena aikansa kaupallisuudesta, historiattomuudesta sekä tekijänsä kekseliäisyyden ja rohkeuden puutteesta; joku aikalainen ehkä syyttäisi verovarojen tuhlauksesta. Miten musiikki, jossa ei ole mitään uutta, voisi luoda kaivattua uutta yleisöä, tai mitenkään toteuttaa taiteen tehtävää aikansa alitajunnan peilinä?

Yllä esiinmanaamani, kuvitteellinen ”bisnessäveltäjäkään” tuskin pärjäisi ilman julkista tukea, Yleisradiota, taiteilija-apurahoja – yhteiskunnan arvokkaana kokeman taiteen välttämättömiä henkireikiä. Koska näkyvyys on niissä valttia, tulevaisuudestaan huolestuneiden esiintyjien ”yleisökosiskeluprojekteissa” saavutettu julkisuus takaisi varmasti hyvät mahdollisuudet myös julkiseen tukeen. Sikäli, kun tällainen ”sisällöntuottaja” otetaan kirjaimellisesti, olisi se pois lähtökohdiltaan uutta luovan taiteen resursseista, vaikka hän näennäisesti huomiota ammattikuntaan ja alaan kääntäisikin. Eräs kollega jo huokaisikin eräässä aikaisemmassa Korvat auki -päiväkirjassa ihmetyksensä siitä, millaista musiikkia sitä pitäisi osana musiikkielämäämme säveltää.

Minun uuteni ja nykyinen musiikillinen minuuteni

Lupasin kertoa omasta musiikistani, ja siitä mikä siinä on mahdollisesti uutta. Aihe nousi esiin, kun tulin haastatelluksi erääseen Edinburgh’n yliopistossa tehtyyn opinnäytetyöhön, jossa asiaa kysyttiin kahdeltatoista erimaalaiselta 1980-luvulla syntyneeltä säveltäjältä. Asian pohtiminen jatkui, kun sain tekstin käteeni ja näin muiden vastaukset. Merkittävä osa muista vastaajista korosti monitaiteisuutta tienä musiikin uudistumiseen, mistä myös tässä päiväkirjassa on kotimaisten kollegoideni suulla puhuttu.
Oma säveltämiseni taas on mennyt lähes lineaarisesti kohti yhä konkreettisempaa musiikintekemistä: lähemmäksi itse ääntä, sen psykofyysistä kokemista ja soittimellisuutta (johon sisällytän myös ns. laajennetut soittotekniikat). Hain ja pääsin kahdeksan vuotta sitten Sibelius-Akatemiaan musiikilla, jossa oli Anton Webernin ja Witold Lutos?awskin musiikista inspiroituneena vain kaksi äänenkuljetusintervallia ja neljä harmonista intervallia (muistan kun säveltäessäni jouduin naurettavan tiukan sointusatsini kanssa tuon tuosta umpikujaan ja jouduin peruuttamaan ”sudokussani” tahtitolkulla). Opettajani ohjauksessa aloin opettaa korvaani ja lopulta luottamaan siihen yhä enemmän sointukudoksen luomisessa teoreettisten mallien sijaan. Homogeenisuus oli hyvä oppia viimeisen päälle, sillä ilmaisua luodaan rikkomalla sitä.

Jossain vaiheessa sitten kiinnostuin esimerkiksi siitä, kun vaikkapa sopraanodueton kaksi korkeaa, voimakasta säveltä humisevat jännästi korvissa: mistä tuo matala, kolmas sävel tulee? Opin, että tuota mystistä korvan säveltä sanotaan differenssiääneksi, ja tämän kolmannen taajuuden tuottaa hermostomme yksinkertaisella vähennyslaskulla; tavanomaisesta ilman värähtelystä ei ole kyse. Ilmiön saattaa sivuuttaa häiritsevänä ja painaa mielestään, kunnes säveltäjä kiinnittää siihen kuulijan huomion perustamalla siihen koko musiikkinsa rakentumisen (esimerkki: korvissa humisevasta sävelestä tulee aina seuraavan soinnun bassosävel, kuten vaikkapa Viitasaarella Suomen ensiesityksensä saavassa teoksessani Hologramme). Tuossa nyt on jo varmasti joillekin kuulijoille jotain uutta, kun säveltäjä tavallaan ”soittaa” suoraan kuulijaa itseään. Orgaanista musiikkia?

Pari kuukautta sävellysdiplomini jälkeen taas istun tokiolaisessa studiohuoneistossa kuulostelemassa aistiherkän soittajaystäväni kanssa huilun saman sävelen eri sormituksien tuottamien äänten eri sävelkorkeuksisia hälykomponentteja. Suomeksi: huilun äänen ”takana” on toinen, sormien paikasta riippuva hälyääni, johon huomion voi keskittää pysäyttämällä ”normaalin” äänen säveltasoisuus paikalleen niin sanotuilla värisormituksilla. Huomaamme vielä, että tietyistä tällaisten sormitusten yhdistelmistä (ilmapatsaan ”taittumisista”) syntyy vielä jänniä erisävelkorkeuksisia kvaakaisuja. Normaalin soittotekniikan puitteissa yksiäänisellä soittimella luodaan siis parhaimmillaan kolmeäänisenä havaittavaa kudosta – yhdellä sävelellä, ilman elektroniikkaa tai muita ”efektejä”. Annettuna otetusta, mahdollisesti ihmiskunnan vanhimman (säveltason vaihtumiseen perustuvan) soittimen äänestä on löydetty tietääkseni täysin uusia havaitsemisen tasoja ja sitä myötä uusia musiikintekemisen mahdollisuuksia, kun jokseenkin normaalisti soitetun pitkän äänen takaa paljastuu haamumaisia hälymelodioita.
Tässä vain pari esimerkkiä musiikkini uusista satsityypeistä.

Mutta onko uutuudella väliä, eikö musikaalisuus ratkaise, ei uutuusarvo?

En voi enkä halua kuvitella ihmiskuntaa ilman uteliaisuutta ja intohimoa uuteen; mieleen tulee Michel Houellebecqin romaanin Mahdollinen saari (2005) sivistyksensä unohtaneet post-apokalyptiset uusluolaihmiset. Tämän eteenpäin katsovan ominaisuutemme voi todeta päivittäin lehtien tiede- ja teknologiauutisista. On sanottu, että (taiteen) postmoderni aika ei enää usko kehitykseen. Mutta tarkoittaako se sitä, ettei kehitystä tapahdu? Ettei tarvitse kurkoitella uutta, kun voi rajattomalla luotolla shoppailla menneisyyden ja muiden musiikkitraditioiden tavaratalossa? Minulle säveltäjänä tämänkaltainen postmodernismi on vanhanaikaista, ja sen ekovelkapäivä saavutettu jo hyvissä ajoin ennen kesän festivaaleja. (Sanottakoon heti perään, että kaikenlaista musiikkia saa tietenkin säveltää! Yksi viime aikojen riemastuttajistani on Fausto Romitellin Professor Bad Trip -trilogia (1998–2000), jota voi käsittääkseni hyvinkin pitää crossoverina. Sen ilmaisussa kiehtoo ehkä eniten sähköisenkiiltävän instrumentoinnin ja moniaineksisen satsin mestarillinen saumattomuus.)

Keksinnöt säteilevät ympäristöönsä monitaiteisesti, -tieteisesti ja yleisinhimillisesti. Itsellemme keksimistämme asioista musiikki on meille harvinaisen voimakas ja tärkeä ei-verbaalinen kommunikoinnin muoto syystä, jota emme ole pystyneet tieteellisesti vielä edes kunnolla selittämään. Selvää on, että musiikkia on kaikkialla, sitä pidetään universaalisti arvokkaana ja se vaikuttaa tavalla tai toisella kaikkiin ihmisiin.

Pidän ajatuksesta, että esimerkiksi tulevassa huilukappaleessani osoitetut uudet kuulemisen tavat annettuna otetusta, tavallisesta, saisivat kuulijan (vaikka sitten alitajuisestikin) alkamaan hiljalleen tarkastella kriittisesti myös muita itsestäänselvyyksinä pitämiään asioita. Tällainen näkökulmiensa laajentaminen ja tarkistaminen taas käsittääkseni edesauttaa omalta osaltaan ratkaisujen löytämisessä maailmaamme vaivaaviin ongelmiin vaikkapa suvaitsevaisuudessa ja monikulttuurisuudessa – miksei aina ympäristönsuojeluun ja sotiin asti. Tai se voi antaa lohtua siitä, että ei tämä vielä tässä ole, teitä eteenpäin on. Sillä pidän ideaa ’luotavissa olevasta (tulevais)uudesta’ elintärkeänä meille ihmisille, ja sitä myötä tälle planeetalle.

Kirjoittaja on nuori kosmopoliitti säveltäjä, joka asuu Helsingin Hermannissa syksyyn asti, jolloin muuttaa joksikin aikaa Pariisiin. Siellä hän toivoo pystyvänsä pienentämään hiilijalanjälkeään, koska voi tehdä suuremman osan välttämättömistä sävellystyömatkoistaan lentokoneen asemesta junalla.

”Helena Tulven viulukonsertto oli tilattu Viron tasavallan 90-vuotispäivän johdosta ja musiikkilahjaksi Suomen tasavallalle, joka on tukenut Viron itsenäisyyttä. Hieno teos ja hieno ele, millä Viro näyttää esimerkkiä musiikki-ihmeestä vouhkaavalle Suomelle. Toivottavasti suomalaiset ministerit, joista paikalla oli ainakin Paula Lehtomäki, tajusivat eleen merkityksen. Sen voi lukea myös niin, että Viro menee tulevaisuudessa Suomen ohi. Tulven teos nimittäin katsoo Suomen sijasta kohti [K]eski[-E]urooppaa ja tulevaisuutta […] Luulenpa, että jos Suomi nykyisellä kulttuuri-ilmapiirillään tekisi samankaltaisen valtiollisen eleen, saattaisi olla, että teos tilattaisiin sellaiselta, jonka musiikki katsoo 100 vuotta taaksepäin. Siinä voisi sitten mietiskellä, mikä tasavaltojen tilanne silloin oli[si] ja mitä teos näin ollen viestisi.”
– Perttu Haapanen, Amfion 14.4.2008

”Suomalaisen yleisön tietoisuus kansainvälisistä taiteilijoista on hataraa, minkä vuoksi niiden tuominen on järjestäjälle riski. Tämä sisäsiittoisuuden noidankehä olisi saatava purettua.”
– Harri Kuusisaari, Rondo 9/2009

”Kulttuurivientiä ei synny ilman tuontia, hyviä taiteilijoita ja innostunutta yleisöä ei synny, jos se ei kuule uusinta uutta. Ylipäätään kulttuuria ei synny ilman ulkopuolisia vaikutteita ja provokaatioita.”
–Kai Amberla, Rondo 9/2009

Kuluvana toimintavuonnaan 2009–10 Korvat auki ry on jo toiminut kansainvälisemmin kuin koskaan. Syyskuussa yhdistys kutsui vieraakseen kahdeksan italialaissäveltäjää, joiden teokset kuultiin suomalaisen kitaravirtuoosi Patrik Kleemolan esittäminä Korvat auki ry:n Italia–Suomi-tapahtuman konsertissa 26.9.2009 Sibelius-Akatemian konserttisalissa. Monet vartavasten Kleemolalle kirjoitetuista italialaisteoksista saivat maailmankantaesityksensä, samoin kuin konsertin tuottaneen yhdistyksemme puheenjohtaja Markku Klamin uusi teos. Sibelius-Akatemian auditoriossa järjestettiin osana tapahtumaa myös kaksipäiväinen seminaari, jossa paitsi italialaiset, myös Korvat auki -säveltäjät esittelivät sävellyksiään. Seminaarissa oli sekin kansainvälinen piirre, että Itävallassa päätoimisesti opiskeleva Maria Kallionpää ja Saksassa edellisvuoden opiskellut allekirjoittanut esittelivät Suomessa vielä tuntemattomia uutukaisteoksiaan. Jatkoprojekteja Italian suuntaan on suunnitteilla; seuraavaksi niin, että Korvat auki -säveltäjien teoksia esitettäisiin siellä.

Marraskuussa kylässä oli kokonainen uuden musiikin yhtye: virolainen Ensemble U: esitti konsertissaan 21.11.2009 Sibelius-Akatemian konserttisalissa kolmen virolaissäveltäjän teokset sekä kolme valitsemaansa Korvat auki -säveltäjän teosta. Mukaan valikoituvat teokset Antti Auviselta, allekirjoittaneelta ja Olli Virtaperkolta Suomesta, Ülo Krigulilta, Tatjana Kozlovalta ja Suomessakin opiskelleelta Märt-Matis Lilliltä Virosta. Lisäksi yhtye osoitti myös kiinnostuksensa Ville Raasakan ja Jan Mikael Vainion teosehdotuksia kohtaan, joihin se varmaankin palaa tulevaisuudessa. Yhtye on jo päättänyt levyttää Auvisen ja allekirjoittaneen teokset maaliskuun alussa. Itse konsertti toistetaan sunnuntaina 7.3.2010 Tallinnassa, ja se on tietääkseni ensimmäinen Korvat auki -konsertti, joka viedään sellaisenaan ulkomaille. (”Ears Open -brändiähän” näkee varsinkin ulkomaisilla festivaaleilla toisinaan, mutta kyseisten konserttien ohjelmisto tai järjestäjäporukka ei ole yhdistyksen nykypäivää – enkä viittaa tällä Sibafestin sinänsä imartelevaan mainoskampaniaan ”kaupunkilaisine korvineen” ja ”korvantaustoineen”.) Harmistukseni määrää siitä, etten itse pääse tuohon konserttiin ei voi sanoin kuvailla: melko myöhään varmistunut, aiemmin helmikuulle kaavailtu Tallinnan-konsertin päivämäärä osuu yhteen Tokion-matkani lähtöpäivän kanssa. Tokiossa yritän oman sävellystyömatkani ohella saada edistetyksi tulevaisuuteen suunniteltua Korvat auki ry:n, Suomen Japanin-instituutin ja Tokyo Wonder Siten yhteistyötä.

Olen jo vuosia kokenut, että Suomeen pitää aktiivisesti tuoda: emme voi kuvitellakaan olevamme omavaraisia. Ryhdyin vakituiseksi nykymusiikkikonserttikävijäksi viimeistään Musica nova Helsinki 1999:n aikoihin. Olin löytänyt Webernin, Stravinskyn, Xenakisin ja muut kestosuosikkini joitakin vuosia aiemmin hyvän musiikinopettajan ja lähikirjaston kautta, sävelsin lähes kaiken vapaa-aikani ja olin jo päätynyt yksityisille sävellystunneillekin. Musica novan vuoden teemaa odoteltiinkin pienissä sibeliuslukiolaisissa nykymusiikkipiireissämme aina innolla, sillä se oli jotain muuta kuin mitä mikään kirjasto, museo tai muu konsertti-instituutio pystyi tarjoamaan: roppakaupalla aivan uusinta ja kiinnostavinta uutta maailmalta. Kuvaa täydensi kesäisin Viitasaaren Musiikin aika, jossa olenkin vieraillut lähes vuosittain vuodesta 2001. Viitasaaren etuna on se, että sen yhteydessä järjestetään maamme ainoa vuosittainen kansainvälisen säveltäjän mestarikurssi.

Vuonna 2006 osallistuin ensimmäistä kertaa sävellysopiskelijana Darmstadtin kansainvälisille uuden musiikin kesäkursseille, joka nimestään huolimatta on samalla yksi maailman tärkeimmistä nykymusiikkifestivaaleista. Siellä avautuneet tyylilliset perspektiivit olivat Suomeen verrattuna laajat, toisin kuin täällä ehkä saatetaan historiankirjoista oppineena ajatella. Virolainen Tatjana Kozlova, jonka musiikkia en tuolloin vielä kerennyt kuulemaan, voitti tuona kesänä maineikkaan Kranichsteiner-palkinnon. Päätin, että asialle pitää tehdä jotain – se jotain on ainakin toistaiseksi edellämainittu suomalais-virolainen konsertti Helsingissä.

Darmstadtista tulin suoraan lentokentältä Avanti!n konserttiin, jossa esitettiin suomalaisittain uudistushakuisena pidettävää nykymusiikkia, Sampo Haapamäkeä ja Jukka Tiensuuta. Hämmästyin, kun suomalaisteokset vaikuttivatkin korvissani nyt yllättävän perinteisesti lyyris-ekspressionistisilta (”niin suomalaisilta!”), vaikka niiden korkean taiteellisen arvon toki ymmärsinkin ja niistä kovasti pidin. Pian tämän jälkeen osallistuin Kööpenhaminassa ensimmäistä kertaa Ung Nordisk Musik -festivaalille säveltäjänä. Siellä sekä Darmstadtista että Suomestakin melkoisesti poikkeava pohjoismainen tyylikirjo yllätti minut, samalla kuin oli inspiroivaa tavata ranskalaisen spektrimusiikin pioneeri Tristan Murail – kumpikaan Sibelius-Akatemian tällä vuosituhannella tarjoamista mestarikurssiopettajista kun ei meriiteiltään yllä lähellekään Tristan Murail’ta.

Samoihin aikoihin Suomessa: Musica nova Helsinki ei vuonna 2007 (”Focus Finlandia”) enää tarjonnutkaan tuota kaipaamani uusinta kansainvälistä, ja seuraavana vuonna festivaalia ei edes järjestetty. Konserteissa uusin musiikki kyllä oli ilahduttavan laajasti läsnä: sitä suuremmalla todennäköisyydellä, mitä suomalaisempaa ja mitä perinteisempää se oli, ajattelin. Tuskin kukaan toi esille sitä, mitä vaikkapa sellaisissa uuden musiikin kuumissa maissa kuten Itävalta, Espanja tai Saksa on viime aikoina tehty.
Ainakin itselläni on paljon suunnitelmia ja ajatuksia Suomen musiikkielämän kaipaaman tuoreuttamisen varalle, etenkin mitä tuontiin tulee. Tunnen (myös henkilökohtaisesti) tukuittain kiinnostavia nuoria, keski-ikäisiä ja vähän vanhempiakin säveltäjiä, joten toivoakseni jollekin tähän blogiin jo vaikkapa vuonna 2015 eksyvälle eivät ole enää täysin tuntemattomia sellaiset säveltäjänimet kuten vaikkapa Mark Andre, Johannes Kreidler, Marco Momi, Einar Torfi Einarsson, Eduardo Moguillansky, Beat Furrer, Elena Mendoza, Stefan Beyer, Pierluigi Billone, Oscar Bianchi, Stefan Prins tai Fausto Romitelli. Frankfurtissa asuessani vakuutuin myös Ensemble Modernin organisointikyvystä ja tavasta toimia – jotakin tällaista olisi mielenkiintoista yrittää rakentaa Suomessa.

Se, millä tavalla Korvat auki ry voi olla tässä, alussa siteeraamien musiikkivaikuttajienkin mielestä tärkeässä musiikkituontitehtävässä mukana, riippuu tietenkin sen saamasta rahoituksesta ja yhdistyksen hallituslaisten kiinnostuksesta tarjota konserteissamme myös muunmaalaisten säveltäjien teoksia.

Kirjoittaja on nuori kosmopoliitti säveltäjä, joka asuu tällä hetkellä Helsingin Hermannissa. Korvat auki -yhdistyksen hallituksessa Hartikainen on ollut vuodesta 2003, ensin taloudenhoitajana, sitten mm. varapuheenjohtajana ja tiedottajana, nykyisin sihteerinä. Lisäksi hän on toiminut vuodesta 2006 Suomen kaksihenkisessä Ung Nordisk Musik -toimikunnassa.