Claude Debussyn (1862–1918) viimeinen (valmistunut) orkesteriteos, Jeux (1912), on kohta sadan vuoden ajan ollut säveltäjän muiden orkesteriteosten varjossa, vaikka Pierre Boulezin sukupolven sille antama erityinen arvostus on teoksen mainetta parantanutkin. Siksi olikin kovin ilahduttavaa, että Susanna Mälkki oli valinnut juuri Jeuxin Tampere filharmonian perjantain konsertin avausnumeroksi. Jeuxin jopa Debussyn mittapuulla omaleimainen orkestraatio, alituiseen vaihtuvat tempomerkinnät sekä erikoiset harmoniat vaativat kapellimestarilta ja orkesterilta paljon, jotta sävellys ei pirstaloidu. Mälkin ja orkesterin yhteistyö pelasi Jeuxissa varsin hyvin, ja pieniä rikkeitä soinnin puhtaudessa katsoo mielellään läpi sormien.
Illan ehdoton päänumero oli Kimmo Hakolan (1958–) Kitarakonsertto (2008), jonka solistina oli viimevuotisen kantaesityksen tapaan Timo Korhonen. Kitarakonsertossa tiivistyy Hakolan musiikin raikas häpeämättömyys. Konsertto alkaa iskevän rytmikkäästi, eikä soolo-osuus yritäkään peitellä soittimen vahvaa latinalaista perinnettä. Hakola ottaa musiikillaan kitarasta ja perinteisestä orkesterikokoonpanosta kaiken irti.
Keskiosaa kuvaa parhaiten Timo Korhosen luonnehdinta siitä, kuinka Hakolan musiikki on tunteikasta olematta sentimentaalista. Jos kaksi ensimmäistä osaa liikkuvatkin selvästi konserton perinteiden raameissa, päätösosa, Ghetto, on todellakin, kuten säveltäjä itse kuvaa, jotakin muuta. Klarinettikonserton (2001) päätösosan tavoin Ghetto tuo mukaan lähes ohjelmallisia sävyjä. Soolossa kuuluvat sefardijuutalaisesta musiikkiperinteestä saadut vaikutteet, ja orkesteri säestää milloin soittaen, milloin taputtaen ja välillä jopa huudahduksin.
Korhonen oli esityksen ehdoton päätähti, mutta orkesterin ja Mälkin työsarkaa on myös syytä suuresti kiittää. Heidän yhteistyöllään Kitarakonserton virtuoosinen aines, upea orkesterinkäyttö sekä musiikin silkka hauskuus välittyi erittäin hienosti.
Väliajan jälkeen saatiin järkälemäinen annos saksalaista sinfonista perinnettä Richard Straussin (1864–1949) Also sprach Zarathustran Op. 30 (1896) muodossa. Straussin kunnianosoitus Nietzschelle on värikäs, kekseliäs, joskin paikoittain varsin raskas orkesterirunoelma, joka vaatii kapellimestarilta hyvää kokonaisuuden hahmottamista, jotta teoksen rakenne ei peity efektien alle. Susanna Mälkki muotoili Zarathustrasta eheän kokonaisuuden, jonka orkesteri toteutti ammattitaitoisesti, vaikka siellä täällä kuuluikin muutama vähän muotopuoleksi jäänyt puhallinsointu.
Konsertti ole kerännyt myös varsin mukavasti yleisöä, joka viestittänee taas kerran siitä, että ohjelmistoratkaisujen ei aina tarvitse olla kaikkein perinteisimpiä, jos halutaan sali täyteen.