Olen tullut uskoon.
Crossover on avautunut minulle kirkkaana ja säteilevänä – ilon ja innoituksen tuojana.
Suomenkielinen Wikipedia kertoo seuraavaa: ”Termillä crossover kuvataan musiikissa ilmiötä, jossa artisti saavuttaa tai pyrkii saavuttamaan suosiota oman kohdeyleisönsä ulkopuolelta. Tästä on kyse esimerkiksi silloin, kun klassisen musiikin artistia markkinoidaan populaarimusiikkia kuuntelevalle yleisölle. Crossover voi viitata myös musiikkikappaleeseen, jossa on yhdistelty eri musiikkigenrejä kohdeyleisön laajentamiseksi. Esimerkiksi crossover jazzissa yhdistellään jazz- ja pop-musiikin elementtejä. Termiä käytetään usein halventavassa merkityksessä.”
Totta kaikki tyyni. Edellä olevaa luonnehdintaa lukiessa huomio kiinnittyy erityisesti viimeiseen lauseeseen. Miksi jokseenkin kuluneella crossover-termillä on monen korvassa paha kaiku?
Ennakkoluuloja? Elitismiä? Pinnallista huomion tavoittelua? Yleisön kosiskelua?
Päinvastoin kuin yleensä tahdotaan käsittää, crossover ei välttämättä pidä sisällään ajatusta siitä, että esim. Sibeliusta soitettaisiin garage- tai triphopkompilla välkkyvän valoshow’n tahdissa. Sitäkin se voi toki tarkoittaa. Usein myös kuulee esitettävän sen suuntaisia näkemyksiä, että crossoverissa menetetään jotakin siitä ainutlaatuisuudesta mitä kumpaankin musiikkitraditioon kuuluu. Kuka sen lopulta määrittelee? Institutionaalinen taide-eliitti? Kansan syvät rivit vai yksittäinen ihminen yleisössä, oman kokemuksensa kautta?
Parhaimmillaan crossover voi olla jotakin sellaista, mikä luo siltaa kahden tai useamman lähtökohtaisesti erilaisen musiikkikulttuurin välille tuoden ”neitseellisen” yleisön uuden kokemuksen äärelle. Yhdistämällä kahta tai useampaa perinnettä voi tuloksena olla enemmän kuin osiensa summa.
Itse olen viime vuosina joutunut pohtimaan näitä kysymyksiä omassa sävellystyössäni. Vastikään kantaesityksensä saanut Fujiko’s Fairy Tale beatboxaajalle ja jousiorkesterille RudiRokin ja Mikkelin kaupunginorkesterin tulkitsemana asetti minut jälleen kerran kiinnostavan haasteen eteen. Kuinka yhdistää hiphopkulttuuri ja taidemusiikki omaan metallitaustaani? Jotta olisin vielä mutkistanut asioita, hämmensin keitosta liittämällä siihen elementtejä japanilaisesta mytologiasta, mangasarjakuvien estetiikasta ja 1980-90-lukujen videopelimusiikkista.
Sinänsä idea crossoverista ei ole uusi. Jo Haydn, Mozart ja kumppanit osasivat tämän jalon taidon yhdistelemällä omaan musiikkiinsa vaikutteita mm. pelimannimusiikista ja turkkilaisesta janitsaarimusiikista. Viime vuosikymmenen muoti-ilmiö oli myös raskaan sarjan metalliyhtyeiden kuten Metallica’n, Kiss’in ja Scorpions’in yhteiskonsertit sinfoniaorkesterien kanssa. Kotimaisista bändeistä esimerkiksi Nightwish ja Sonata Arctica ovat julkaisseet varsinaisen äänitteensä kylkiäisenä sinfoniaorkesterisovitukset levynsä kappaleista. Tämän kaltainen toiminta on mitä kannatettavinta ja tärkeää uuden, ennakkoluulottoman yleisöpohjan luomisessa.
Itse kiinnostuin taidemusiikista teini-iässä sähkökitarajumala Yngwie Malmsteen’in neoklassisen metallin johdattelemana. Halusin tutustua noihin hänen mainitsemiensa hemmojen Bach, Beethoven, Hendrix ja Paganini aikaansaannoksiin. Niiden täytyi olla todella cooleja tyyppejä, jos kerta Malmsteen ilmoitti, että ei olisi mitään ilman näiden herrojen pohjatöitä. Aij niin, mutta mainitsi hän myös Enzio Ferrarin autot ja Rolex-kellot innoittajikseen. Näihin minulla ei tosin vielä ole ollut varaa tutustua, mutta tavoitteena on!
Taiteen karnevalisoimistako? Ei suinkaan. Omakohtaisen kokemukseni pohjalta voin nähdä crossoverin tärkeyden positiivisten mielikuvien ja uusien musiikillisten impulssien hedelmällisenä luojana. Taiteilijan on seurattava omaa visiotaan ja uskoa musiikin raja-aitoja ylittävään voimaan. Parhaimmassa tapauksessa yleisökin saattaa innostua – tai sitten ei.
Jan Mikael Vainio on säveltäjä. Teksti on julkaistu alun perin Tampere Biennalen säveltäjäblogissa.