Classics Todayssä on mittavasti levyjä ja konsertteja arvioituina, ja niitä on helppo etsiä teosten tai artistien mukaan.
Satavuotias Kansallisooppera sai nimikkokadun
Tänä vuonna sata vuotta täyttävä Kansallisooppera on saanut nimikkokadun. Oopperatalon Töölönlahden puoleiselle sisäänkäynnille johtava liittymä on nimetty Oopperan kunniaksi nimellä Oopperankuja–Operagränden.
”Kansallisoopperalta on puuttunut yksiselitteinen osoite, johon saattoliikenne olisi voitu ohjata. Katua muistuttavan ja Helsinginkadusta liikennevalo-ohjauksella risteävän tonttiliittymän oma nimi kertoo Oopperatalolle saapuvalle autoliikenteelle täsmällisen osoitteen, johon pyrkiä”, Helsingin kaupungin kaupunkisuunnitteluvirasto toteaa lausunnossaan. ”Tonttiliittymän nimeämisellä voidaan lisäksi juhlistaa tärkeää merkkipaalua, sillä vuonna 2011 tulee kuluneeksi sata vuotta Suomen Kansallisoopperan edeltäjän, Kotimaisen oopperan, perustamisesta.”
Helsingin kaupungin nimistötoimikunta esitti tonttiliittymälle nimeä Oopperankuja–Operagränden ja perusteli nimeämistä Suomen Kansallisoopperan mukaan. Kaupunginhallitus hyväksyi nimiehdotuksen kesäkuussa 2011 ja kadunnimikilpi asennettiin 26. elokuuta. Kansallisooppera juhlistaa uutta kadunnimeä jo samana iltana, jolloin Taiteiden yön tapahtumat Oopperalla keskittyvät Oopperankujan varrelle.
Nuorekasta, mutta uskottavaa Beethovenia
Beethoven: Sonaatit nro 3 ja 21 Waldstein, Andante Favori WoO 57, Rondo a Capriccio op.129
Alice Sara Ott, piano
Deutsche Grammophon 2010
Alice Sara Ott on herättänyt suurta mielenkiintoa kypsillä tulkinnoillaan, jotka ovat samalla teknisesti briljantteja ja nuorekkaita. Pakollisten virtuoosisten läpilyöntilevyjen (Lisztin etydit, Chopinin valssit) jälkeen nuori japanilais-saksalainen ottaa ison harppauksen taituripianismista musiikillisen ruisleivän pariin. Vuorossa on Beethovenia, mm. C-duuri sonaatit op.2 ja op.53 Waldstein. Read More →
Levyarvio: Kaikuja salongeista
Chopin: Complete Waltzes
Stephen Hough, piano
Hyperion 2011
Frederic Chopinin tuotanto on leimallisen tanssillinen. Suurten muotojen – sonaattien ja konserttojen – sijaan hän painotti tuotannossaan viehkeitä miniatyyrejä, kuin musiikillisia aforismeja. Tansseista etenkin masurkat olivat Chopinille luontainen musiikin laji, jonka hän muokkasi täysipainoiseksi musiikkitaideteokseksi toiminnallisuuden ja yhteisöllisen tanssitapahtuman kustannuksella niin, että jäljelle jäi vain tunnistettava, kansantanssillinen perusidea. Samaten kävi hänen poloneeseilleen.
1800-luvulla Valssi valtasi Eurooppaa Wienistä käsin, eikä Chopinkaan välttynyt ihastumasta sen pyörivään ja pareja kieputtelevaan hurmioon. Luultavasti kipinä syttyi viimeistään Wienin-reissulla 1831, josta hän raportoi opettajalleen Josef Elsnerille: ”Voitko kuvitella, niitä kutsutaan teoksiksi?” Jääköön tulkitsijan arvioitavaksi, viittasiko hän wieniläisvalssien turhanpäiväisyyteen taideteoksina, vai ihmettelikö hän niiden asemaa muunakin kuin vain tanssien tahdittajina.
Chopinille valssit eivät missään nimessä olleet tanssiteoksia. Musikologi Eric McKeen mukaan säveltäjä vie valssinsa metatasolle: Ne ovat Chopinin näkymiä valssitapahtumasta, ei niinkään musiikkia tanssittavaksi. Chopin kuvaa siis teoksillaan sitä vilinää ja hyörinää, minkä tanssija kokee valssin pyörteissä. Ajatukseen on helppo yhtyä, kun kuvittelee vaikkapa ensimmäisen, Es-duuri-valssin (lisztmäiseen tapaan suureksi ja briljantiksi valssiksi nimetyn) vikkeliä juoksutuksia tanssiparien hyörinän kuvaukseksi. Sama tunnelma leimaa muitakin Chopinin elinaikana julkaisemiaan valsseja, joissa kolmijakoisuus ja yksinkertainen valssijolkotus on usein peitelty taidokkaasti, kuten As-duurivalssissa op. 42. Siinä melodia kulkee kaksijakoisesti kromaattisen triolikuvion päällä luoden hysteerisen tunnelman, vaikka bassossa on tunnistettava rytmi.
Chopin julkaisi elinaikanaan vain kahdeksan valssia ja suurin osa valmistuneista teoksista oli yksityisiä lahjoja Chopinin ystäville, mikä kertoo hänen pitäneen valssejaan suuressa arvossa. Sittemmin näistä valsseista on tullut olohuoneiden suosikkeja kotipianisteille, ja niitä pidetäänkin ehkä stereotyyppisimpänä salonkimuusikko Chopinina.
Brittipianisti Stephen Hough tuo uusimmalla levyllään nämä valssit takaisin salonkiin ja suureen konserttisaliin. Hän lähestyy jokaista valssia poikkeuksellisen elegantein ottein ja hänen tulkintansa noudattavat mitä hienostuneinta herrasmiesetikettiä levynkannen hattua myöten.
Jos Houghin tyyli ei aina istukaan suurten, romanttisten sointimassojen pauheeseen, on se omiaan tuomaan esille Chopinin juonekkaat melodialinjat esille laulavasti ja prässäämättä, pienin elein. Houghin ei tarvitse käyttää pedaalia sitoakseen ääniä, mikä tekee soinnista irtonaista ja luo jopa sitä tanssillisuutta, mitä Chopinin valsseissa harvemmin kuullaan. Jokainen trilli helähtää kuin cocktaillasin kilahdus arvovieraiden juhlissa.
Hough onnistuu myös saamaan teoksiin uudenlaista raikkautta tuomalla esiin lukuisia piilopolyfonisia yksityiskohtia, kuten op.69:n As-duuri-valssissa, jossa Hough ottaa myös rubatosta kaiken irti hyvän tyylin rajoissa.
Levyllä kuullaan myös fis-molli valssi KKib/7, jonka säveltäjä on kiistanalainen, mutta Chopinin nimiin se on kuitenkin laitettu. Chopinia se tuskin on, mutta Hough suhtautuu tähän pikkuteokseen vakavasti ja tekee siitä vallan mainion tunnelmatuokion yhtään väheksymättä sen aitoutta. Hough päättää levyn komeasti Es-duuri-nokturniin op.9, minkä voi hyvin kuvitella valssisalongeista kantautuvana kaikuna illan jo käännyttyä yösoittojen puolelle.
Paita pois! Tai sitten ei
Kesä on ilmiselvästi lopuillaan: iltapäivälehtien sivuilta ei löydy enää lukijapalautteita terassimuodista eivätkä tyyligurut ohjeista sandaalien ja sukkien oikeaoppista yhteiskäyttökoodistoa. Onneksi taidemusiikkikirjoittelussa pukeutumiskoodisto on kestoaihe, johon voidaan palata vuodenajasta riippumatta. Read More →